Paperiviiltotyttö

Kyllä minä vielä tämän yhden kestän. Yhden ainoan kerran voin kerätä itseni särkyneen lautasen, ruokaan sotkeutuneen maton ja häpeän keskeltä. Pystyn vielä nousemaan. Olen vahva. Olen vahva. Olen vahva. Minä kykenen tähän paperin rikki viiltämään elämään vielä.

*

Ensimmäisen tunnin jälkeen häpeä juoksee kehoni ylitse niin painavin askelin, että joudun työntymään pöytää vasten etten romahda polvilleni. Taukotilassa ei ole ketään, vain minä ja poriseva kahvinkeitin. Tippuvan kahvin ääni alkaa kuulostaa sitä enemmän naurulta, mitä enemmän häpeä minua runtelee. Muistelen aamua, mutta en tänä aamuna vaan kaukaisena tapahtumana, joka sattui jollekulle, kenelle tahansa. Se en ollut minä, minä olen jo kaukana sieltä, siitä on useita sumeina kulkeneita tunteja. Se tapahtui jollekulle sellaiselle, joka oli liian heikko.

Kahvinkeitin lakkaa porisemasta, kokoan minuuteni rippeet ja kaadan kahvin mustana kuppiini. Etsin maitoa taukotilan jääkaapista, mutta en ole tuonut sitä aamulla mukanani. En muista, miksi olisin jättänyt sen kotiin. Kipu hiusrajassani kuiskaa minulle, että maidon kotiin jäämiselle on olemassa syy. En ajattele kipua. Se on siedettävä, jos sen ulkoistaa. Kahvi on kahvia mustanakin. Irvistän ja kumoan koko kupillisen yhdeltä seisomalta.

”Ai, huomenta”, kuulen taukotilan ovelta juodessani kahviani, ”en tiennytkään, että olet aamuvuorossa.” Hymyilen. En minäkään tiennyt aamulla. En vain voinut jäädä kotiin muistojen raadeltavaksi.

”Ajattelin ottaa illan vapaaksi”, kuittaan työkaverin kommentin ja istuudun pöydän ääreen. Kahvikuppiin on jäänyt huulipunan jälki. Ehostus on tärkeää, muuten kasvoni saattaisivat kertoa liikaa.

Työkaverini katsoo kahvinkeitintä kysyvästi. Nyökkään. En tarvitse enempää, yksi kuppi riittää herättämään ruumiini uuteen päivään. Kehoni muistaa kaiken aiemman, mutta kahvi pyyhkii sen pois, antaa minulle uudenlaista adrenaliinia. Keho ei herätä minua enää tällaisina aamuina. Petturi on oppinut jo lamaantumaan, jättämään minut rämpimään lattialle. Kun en voi luottaa enää edes omaan kehooni, olen joutunut opettelemaan uudenlaisen elämäntavan. Kaikki onnistuu kivun läpikin.

Olen joskus kuullut sanonnan siitä, että ihminen tietää kyllä, kun raja tulee vastaan. En muista, kuka sen minulle sanoi, kuka kehtasi päästää sellaisen valheen tipahtamaan huuliltaan. Kenties olen tullut niin monen tason läpi sen jälkeen, etten enää muista, millaisena ihmisenä vastaanotin sanat. En kiinnittänyt niihin huomiota vielä silloin, mutta nyt, usean rajan jälkeen olen joutunut palaamaan sanojen sointiin korvissani.

Kyllä. Ihminen useimmiten tietää, kun kohtaa rajaksi miellettävän tilan. Se on jokaisella eri kohdassa. Rajan löytyminen ei kuitenkaan tarkoita mitään. Se antaa ihmisen jatkaa elämäänsä sumuisten töissä vietettyjen tuntien muodossa. Se jättää rakkauslaulut soimaan korneina ja kipeinä tavaratalojen vessoihin, se sallii muiden kirjoittaa runoja kauniista maailmasta. Raja ei kysy kohtaajaltaan yhtään mitään. Hymyilee vain, huiskauttaa kättään. Ai, tulit jo näin pitkälle. Mikä idiootti.

Sitä jää aina odottamaan uuden rajan löytymistä. Tason jälkeen tulee aina uusi taso. Joskus tietty määrä kipua tuntuu sietämättömältä, vuoden päästä sitä ymmärtää, että olisi saanut olla kiitollinen siihen, mitä joskus oli. Pieniin nirhaumiin selässä, niskassa. Sitä saa jälleen nauraa itselleen muistellessaan aikaa, jolloin peilit pysyivät ehjinä. Jolloin sormissa ei ollut laastareita ja huulilla niin paljon huulipunaa, että verinen hymy näytti aidolta. Mitä mahdoin toivoa sellaiselta elämältä? Kenties ulkomaanmatkaa, lasta, mitä tahansa riittävän pientä ja tavallista. Sellaiset toiveet olen saanut vetää silloisen minuuteni kanssa likaisen veden mukana jonnekin, jossa kukaan ei enää erota, miltä ne ovat joskus näyttäneet. En enää löytäisi itseäni niistä.

Joskus rajoja tulee vastaan niin monta, ettei niitä enää tunnista rajoiksi. Vasta jälkikäteen ymmärtää, että siinä se taas oli, hetki, jolloin maailma käski minun ottaa jalat alleni ja paeta. Mutta enhän minä voi. Ei se olisi pakenemista, jos en pelkää. En ole pelännyt vuosikausiin. Mikään väkivallan muoto ei ole niin hirvittävä kuin ajatus siitä, että olen oppinut kestämään sen kaiken. Työpäivän loputtua vedän matalammat kengät jalkaani ja ajattelen, että onneksi minulla on kotona joku, joka satuttaa minua niin lujaa, että tajuntani liukenee kivun tieltä. Olen oppinut kutsumaan sitä armoksi.

Kerran joku kysyi minulta, olinko kunnossa. Nauroin ja sanoin, että olen aina voinut varsin hyvin, kiitos kysymästä. En ole niin huolimaton, että jälkiä näkyisi hihan alta tai hiusrajasta. Kaikki pysyy piilossa. Nauru ja asiakaspalvelijan iloinen olemus peittää kaiken alleen, minä jaksan sitä loputtomiin. Minuahan odottaa kotona jälleen uusi kierros. Joskus kenties ymmärrän, että olen tippunut jo satojen lasien läpi huomaamatta, että olen täynnä lasinsiruja. Joinakin päivinä aivan kirjaimellisesti.

Sillä ei ole merkitystä. Kaikki, mitä haluan, on pieni valo ikkunassa, joka toivottaa minut tervetulleeksi töistä kotiin. Mietin usein, milloin minusta tuli niin säälittävä, että odotan päivässä eniten sitä hetkeä, kun minut heitetään vasten seinää ja jalkani vedetään alta. Kun joudun jälleen nousemaan ylös. Jossakin kohdassa vain luovutin ja ryhdyin itse etsimään sellaisia tilanteita. Ei niitä tullut joka päivä, mutta pelkäsin tyhjinä, kivuttomina päivinä niiden tuloa niin paljon, että lopulta ryhdyin hakeutumaan niihin päivittäin. Oli pakko. En olisi pysynyt järjissäni, jos en olisi tehnyt niin. Tyhjät päivät olisivat tippuneet väliin, olisin kadottanut kaiken.

Tänään valo ei ole päällä, huoneisto lepää hiljaisuuden kehdossa. Kävelen sisään mahdollisimman hiljaa, koska tiedän sen raivostuttavan paljon enemmän. Se antaa vaikutelman siitä, että yritän välttää kohtaamista. Sitä seuraa suuri raivo. Juuri sitä haluan. En välttämistä, vaan vihaa, jotta kipu tulee heti. Jotta minun ei tarvitse odottaa yhtään tyhjää tuntia.

Laitan keittiöön valot. Lattia lainehtii erilaisissa nesteissä. Erotan verta ja oksennusta, kaatuneen maidon. Sen, joka minun piti ottaa mukaani töihin. Niinhän siinä kävi. Se pääsi kaatumaan. Niin pääsi jokin muukin. Verta on hirvittävästi. Haju ei ole oman vereni, olen tullut sen kanssa niin tutuksi, että erottaisin sen missä tahansa muodossa. Tämä veri ei ole lähtenyt minusta.

Sitten minä muistan. Mielikuvat saapuvat palasina, mutta selvinä sellaisina. Kaatunut maito, minä polvillani. Kestän vielä tämän yhden kerran. Kestin. Nousin jälleen ylös. Olinko se minä, joka iski ensimmäisenä, sitä en enää muista. Muistan vain, mistä veri syntyi, miksen enää hakenut kaupasta uutta maitoa. Se sai jäädä, niin sai jäädä kuorenikin, revin itseni irti siitä, syöksyin jälleen uuden rajan yli ja löysin todellisen muotoni, kivun läpi kiskotun, väkisin väännetyn. Kieroumani oli valmis. Olin päihittänyt kaiken.

Kun katson verta ja siihen sotkeutuneita eritteitä lattialla, ymmärrän, etten enää koskaan palaa kotiin odottaen valoa ikkunassa. En palaa enää kotiin. Minut viedään muualle, koska veri on jäänyt lattialle ja minä olen riistänyt uudenlaisen vapauden itselleni. Minut eristetään maailmasta, koska en enää jaksanut jäädä häpeään. Koska valitsin toisen tien, adrenaliinin pienen, toivottoman sykähdyksen sisälläni. Mutta minä selviän mistä vain. Tästä lähin pärjään. Minusta pidetään huolta, koska selvisin, koska osoitin olevani nainen enkä eläin.

Nousin ylös. Olin vahva. Olen vahva.

Kuunpalasia

Tytöllä oli kultatukka niin kuin saduissa. Vaalea ja pitkä. Mikä harmi, että se oli aina kiinni, ajattelivat sukulaiset, mutta eivät koskaan tehneet asialle mitään. Lapsi itse oli hiljainen ja myöntyväinen. ”Hauska tavata, olen Lila” hän sanoi pyydettäessä, mutta muuten hän piti katseensa maassa, tutki muurahaisten järjestäytynyttä etenemistä ja ruohon tanssia tuulessa.

Tytön äiti kuittasi suvun huolestuneet katseet ja hämmennyksestä kohonneet kulmakarvat korkealla naurulla ja kädenhuiskautuksella. Meidän Lila on etevä tyttö, hiljainen ja pohdiskeleva. Äiti ei kertonut sukulaisille pienestä tytöstä, joka poimi terävimmät kivet metsäpolulta, säilytti niitä ja hymyili niille iltaisin. Kun häneltä kysyi, mitä hän niillä teki, hän kutsui niitä ystävikseen ja piilotti hymyn sisälleen. Äiti ei kertonut myöskään siitä tytöstä, joka ei antanut pitää hiuksiaan auki, vaan pyysi joka aamu äitiään sitomaan ne kiinni. Pelottaa, Lila sanoi vain, kun häneltä tiedusteli syytä ainaiseen palmikkoon.

Paljon jäi pienen lapsen sisälle. Äiti sitoi hiukset kiinni, nauroi sukulaisille ja kylän vanhoille rouville. Kertoi tarinoita tyttärestään, joka oli niin älykäs, että ymmärsi olla kehuskelematta älynlahjoillaan. Lila ei koskaan leikkinyt tai nauranut railakkaasti muiden lasten kanssa. Lilalla ei ollut ystäviä. Hänen äitinsä ei tiennyt edes hänen lempiväriään. Älykkyyttä, sitä se oli, älykkyyttä ja varovaisuutta. Meidän Lila kyllä osaa.

Lila oli kuuden ilmaistessaan ensimmäistä kertaa itseään. Vilpittömät sanat putosivat lapsen suusta kuin karamellit.

”Äiti, minä haluan lentää Kuuhun asti, kun minusta tulee iso”, Lila kertoi äidilleen piirtäessään pöydän ääressä. Silloinkaan tyttö ei katsonut äitiään silmiin, hän katsoi paperiaan aivan kuin näkisi piirtämissään tummissa koukeroissa syvempiä merkityksiä. Muutakin kuin vain lyijyä paperinpalalla.

”Kulta, eivät ihmiset osaa lentää.”

”Linnutkin osaavat. Niillä on niin kauniit siivet.”

Tyttö puhui niin aidosti, että hänen äitinsä hiljeni hämmennyksissään. Aiheesta ei puhuttu useaan vuoteen. Äiti ei koskaan ymmärtänyt, mitä Lila tarkoitti Kuuhun lentämisellä ja siivillä. Kuusivuotias tiesi kyllä, ettei ihminen voinut kasvattaa höyhenpeitettä ja liihottaa tiehensä. Silloin äiti ei ollutkaan katsonut, mitä hänen tyttärensä oli lyijykynällään paperille loihtinut.

”Kuljettaisin kättäni Kuun pinnalla, koskettaisin jokaista sen irronnutta palasta ja antaisin hennon pölyn parantaa siipeni”, Lila jatkoi aiheesta seuraavan kerran kaksitoistavuotiaana. Jälleen kerran tytär istui pöydän äärellä paperi edessään, hiukset tiukalla, pitkällä kultaletillä selässä. Hänen vaatteensa olivat kuin vuosikymmenten takaa, siistit ja piilottavat. Varovaiset, aivan kuin lapsen keho ei olisi koskaan saanut paljastua.

”Kulta, ihminen ei voi lentää”, äiti sanoi jälleen, mukaillen vuosien takaista kantaansa. Kyllähän Lilan täytyi se tietää. Lila tiesi niin paljon maailmasta ympärillään. Hän vain sulki siltä silmänsä aina välillä, uppoutui omaan päähänsä, painoi katseensa alas.

”Onhan linnuillakin siivet. Miksi ne eivät lennä Kuuhun asti, kun kerran voivat?”

”Miksi sinä Kuuhun haluaisit?”

Ensimmäistä kertaa Lila katsoi äitiään. Äiti ei muistanut ainuttakaan kertaa, jolloin Lila olisi kääntänyt harmaiden silmiensä katseen häneen, katsonut oikein kunnolla. Aivan kuin äiti olisi aina siihen asti esiintynyt Lilalle sumenneen lasin läpi haaleana heijastumana. Silloin Lila kuitenkin näki äitinsä. Hän näki, millaiset kasvot äidillä oli, millaiset silmät, millaiset hymyttömät huulet. Ja kädet, armottomat vallan välineet, täysin vailla sulkia. Lila ymmärsi ja käänsi katseen takaisin paperiinsa.

Lila ei koskaan vastannut. Vuosia kului, tytär ylitti viisitoista elinvuotta, kaunistui, kasvatti kultatukkaansa, muttei koskaan avannut sitä. Terävät kivet muuttuivat keittiöveitsiksi ja lyijykiekurat paperilla tummiksi pisaroiksi.

Tuli vääjäämättä se ilta, joka piirsi paperille aivan uudenlaiset kuvionsa. Lila istui hiljaa huoneessaan, tuijotti nurkkaa uudella tavalla samea ilme kasvoillaan. Äidin saavuttua sisään huoneeseen ilma pysähtyi paikalleen, maailma veti syvään henkeä. Lila ei kääntynyt äitinsä puoleen, hän tuijotti huoneen nurkkia kuin etsien jotakin lamaannuksensa keskeltä.

Koska Lila oli jälleen hiljaa, toimintakyvytön, äiti tuli lähelle ja alkoi avata kultatukkaa letiltä. Äiti kehui, kertoi, miten kaunis hänen pienokaisestaan oli tullut. Kehut putosivat tyhjään tilaan, ylittivät kuilun, jonka pohjalle Lila ei nähnyt. Kehut menivät samaan paikkaan kuin katseet, kosketuksetkin. Kaikki se kipu, jonka pieni keho oli jaksanut kantaa. Kaikki se valui pois hänestä äidin avatessa lettiä, Lila antoi itsensä lipua tavoittamattomiin.

”Tiedäthän sinä, miten vaikeaa äidillä on ollut”, äiti kertoi aivan samalla tavalla kuin kymmenen vuotta sitten. Äänenpainokaan ei ollut muuttunut. Äiti osasi yhä etsiä armoa tyttärestään. Lila nyökkäsi vaisusti, jatkoi yhä nurkan tuijottamista. Ajatteli keräämiään veitsiä. Ne saisivat laulaa hänelle.

Äiti kuljetti kättään avonaisten hiusten seassa, pysähtyi suukottamaan paljastettua niskaa. Lila ei edes värähtänyt. Läheisyys tuntui väärältä kaikkeen aiempaan nähden, mutta hän kesti sen, hän oli etevä tyttö kuten aina siihenkin asti. Etevä, älykäs ja hiljainen. Hänellä ei ollut varaa olla mitään muuta. Oli pakko hirttäytyä kiinni hiljaisuuteen, sillä se piti hengissä. Se ja veisten laulu iltaisin. Kiinnitetyt hiukset, jotka eristivät hänet äidin luomasta maailmasta.

Edelliset kerrat näkyivät yhä Lilan hiusrajassa, kyynärtaipeessa, kylkiluiden tienoilla. Äiti oli ollut hellä, lyönyt vaain niin lujaa, että sai oman tyydytyksensä. Purki pahuuden sisältään. Lila pysyi hiljaa koko ajan, kun kädet saivat hänet menettämään yhteytensä todellisuuteen. Kun äidin vyö piirsi linjansa keskelle selkää. Kipua ei tuntenut, jos ajatteli itsensä Kuun pinnalle hopeahippusten valoon. Ne hioisivat hänen siipensä täydellisiksi, pitäisivät hänet turvassa. Lila sulki silmänsä, kun kipu yritti tuoda itseään ilmi. Hän ajatteli kuunpalasia. Hohtavia ja kauniita.

Sitten keho antoi periksi, kipu levitti rihmastonsa ja sai hänet tekemään jotain, jota hän oli koko ikänsä onnistunut välttämään. Hän huusi ääneen. Selkään sattui, äiti löi liian lujaa, keho ei yksinkertaisesti enää hyväksynyt enempää. Lila rimpuili itseään irti, mutta äiti piti kiinni ranteista, puristi kynsiä ihon läpi, merkitsi aluettaan. Lila yritti kovempaa, raastoi ja repi, kunnes onnistui kiskaisemaan itsensä vyön alta.

Ilme äidin silmissä oli vauhkoontunut, menetetty, Lila ei kyennyt katsomaan. Yksi kerta useita vuosia sitten oli riittänyt kertomaan, ettei äidillä ollut siipiä. Äitiin ei voinut luottaa. Lila eteni huoneensa perälle, äiti seurasi, Lila sulki silmänsä, tarttui lipaston taakse piilotettuun veitseensä, puristi sitä molemmilla käsillään kykenemättä sanomaan sanaakaan. Hän pysyi hiljaisuudessa, suljettujen silmien takaisessa pimeydessä.

Kun äidin uhkaava hahmo kurottui Lilan ylle, hän tiesi veistä puristaessaan vain kaksi vaihtoehtoa. Ikiaikainen taistele tai pakene ei olisi toiminut, pakenemisen mahdollisuutta ei ollut koskaan olemassakaan. Ei ollut taivasta, jonne lentää, ei Kuuta, johon asti kavuta. Ei siipiä, jotka olisivat kantaneet. Lila olisi voinut satuttaa äitiään, tehdä kaikesta kerralla lopun. Iskeä niin lujaa, ettei äiti olisi koskaan enää kumartunut avaamaan hänen hiuksiaan.

Sellaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan suotu lapselle, joka ei koskaan oppinut lentämään. Ensin kivet, sitten veitset. Lila osasi tuhota vain itsensä. Hänhän oli niin älykäskin, kuten kahvipöytäkeskusteluissa tuli aina ilmi. Hän tiesi kyllä, mihin iskeä, jotta se olisi varmasti kuolemaksi.

Kauhu äidin kasvoilla oli hetkellistä. Verisen kukan puhjetessa Lilan kehossa tytär tiesi voittaneensa. Äiti saisi hänet vain verenpunaan kiedottuna, kivuliaana, likaisena.

”Se haave, josta minä aina lapsena puhuin”, Lila yskähti tummanpunaista nestettä rinnalleen, ”muistathan sen vielä, äiti? Muistathan?”

Äiti oli jäänyt järkytykseensä. Hän kykeni vain haukkomaan henkeään verta vuotavan tyttärensä edessä.

”Katso minua, minä olen siellä nyt”, Lila hengähti kehonsa kumartuessa eteenpäin, ”minä olen Kuun pinnalla… Korkealta sataa jotakin kimaltavaa, äiti, minä näen sen… Aivan kuin vesipisarat voisivat olla täynnä valoa.”

Lilan keho lysähti eteenpäin, nytkähti yhden ainoan kerran ja levitti punaisen kukkansa vanhoihin lakanoihin. Lilan iskuille valmis selkä oli jäänyt paljaaksi. Tytön selässä oli kaksi hentoa, vuosia sitten himmennyttä haavaumaa. Aivan kuin selästä olisi joskus kasvanut siivet.

Musteenkantaja: epilogi

Epilogi: Seuraaja

He saapuvat jälleen jonoissa, vanhoihin rutiineihinsa tottuneina. Tänään heitä ei pelota, maailma ei enää anna heidän tuntea syyllisyyttä musteestaan. Katseet vaihtelevat hämmästyneestä levolliseen. Musteenkantaja on jo tottunut, hänen yhdestoista Puhdistautumisensa sujuu tottumuksesta. Silti sisäinen tuntemus on erilainen. Tummuneet hiukset ja sormenpäihin kiinni jäänyt muste ovat kertoneet hänelle seuraavan saapumisesta.

Tutut kasvot käyvät Musteenkantajan luona. Hän tunnistaa valkohuppuisten seasta viisi saman kokemuksen läpi käynyttä ihmistä, jotka hän on jo ajat sitten juotunut hyvästelemään. Tänään hän puhdistaisi heidät viimeistä kertaa. Sisäinen tuntemus voimistuu jokaisen ihmisen myötä. Musteenkantaja ei olisi enää auringon laskiessa Musteenkantaja.

Kun jonossa viimeinen astelee Musteenkantajan eteen, hän tietää aikansa tulleen. Uusi ihminen kävelee rennoin, mutta varmoin askelin hänen luokseen ja ojentaa tyhjän käärön. Katseesta näkee, että hän tietää, mitä hänelle on tapahtumassa. Musteenkantaja hymyilee seuraajalleen.

Musteenkantaja ottaa puhtaan käärön vastaan ja nyökkää eteensä astelleelle ihmiselle. Kiertokulku pääsee vihdoin jatkumaan. Hän on tehtävänsä täyttänyt, valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Seuraajan silmät ovat vielä vihreät. Ne saavat Musteenkantajan hymyilemään.

Musteenkantaja: luku 56

Luku 56: Selvinneet

Athala, kymmenen vuotta järistyksen jälkeen

Sulaneen lumen vapauttama voikukka saa Anadilin kumartumaan puoleensa. Sirot sormet poimivat kukan mukaansa, puristavat varoen rikkomasta sitä. Anadil kuljettaa keltaisen kukan pitemmiksi kasvaneiden valkoisten hiuksensa lomasta korvansa taa. Temppelin suuaukosta sisään vanhempiensa kanssa kävelevät lapset nauravat nähdessään kirkkaan yksityiskohdan muuten valkoisiin pukeutuneessa Anadilissa.

”Katso, äiti, sillä on kukka korvan takana”, yksi lapsista sanoo kuiskaukseen pyrkivällä äänellä, joka kuuluu loistavasti myös Anadilin korviin asti.

”Hassu setä”, jatkaa toinen.

”Puhutte Lucastan rukoilijasta, varovasti nyt”, lasten äiti sihisee hampaidensa välistä ja työntää lapsiaan kevyesti selästä kohti temppeliä.

Anadil sipaisee voikukkaa hymyillen lasten viattomuudelle. Joskus hän olisi murtunut toisten nauravien katseiden alla. Oli aika, jolloin hän ei kyennyt liikkumaan ulkona vapaasti. Sen ajatteleminen tuntuu raskauttavalta. Muisteleminen on hänen keinonsa muistuttaa itseään siitä, ettei mikään hänen nykyisessä elämässään ole tullut automaattisesti.

Athala ei ole enää samanlainen kuin aikana, jolloin Anadil ei kyennyt astumaan ulos hänelle vankilaksi muodostuneesta Ietasta. Hänen ihonvärinsä ei herätä enää suurta hämmennystä, sillä muutkin tummana syntyneet ovat hänen olemassaolonsa avulla saaneet tunnustusta. Ketään ei enää jätetä lukkojen taa. Se on lohdullista, mutta Anadilille itselleen myös katkeroittavaa. Nykytilanne saa hänet muistamaan Rudin sisarineen. Entinen tilanne ehti tuhota monen ihmisen elämän.

Portaat ylös temppeliin kävellessään Anadil tuntee, kuinka hänen oma läsnäolonsa rauhoittaa paikalle saapuneita ihmisiä. Kaikki nyökkäävät hänelle hänen kävellessään kohti temppelin etuosaa. Kupolikatto piirtää ylös kuvan Valkoisesta Variksesta ja hänen luomastaan maailmasta, ensimmäisten päivien Athalasta. Ihmisten rauhoituneet olemukset ja katosta sisään loistava päivänvalo saa Anadilin tuntemaan olonsa kevyeksi. Hän astuu suoraan kuuntelevien ihmisten eteen eikä edes ajattele, etteikö kukaan tahtoisi kuulla juuri hänen puhuvan. Lämpö täyttää suuren tilan, Anadil tuntee jälleen olevansa kotonaan.

* * *

Valo tippuu puiden lomasta värittäen mättäät vaaleanvihreiksi. Acantha juoksee metsässä tuntien vanhat, lapsuudestaan asti luomansa polut jalkateriensä alla. Hänen tummat hiuksensa seuraavat perässä, kun hän viilettää kohti tuttua puuta. Isäpuun pinta on yhä karhea ja viileä metsän suojissa. Lampi sen juurella on samanlainen kuin aina ennenkin. Enää Acantha ei käy makaamaan puun juurelle. Hän vain sivelee sen tuttua pintaa, kiittää sitä kaikesta.

Päivä on ehtinyt jo pitkälle. Acantha ei aio vielä aloittaa työntekoa, kankaiden värjäys saisi jatkua vasta auringon laskettua sumuun. Isoäidiltä hänelle periytynyt mökki odottaa häntä isomman tien päässä, päivän hän voi käyttää puhuakseen luonnolle. Puut eivät ole kuiskineet hänelle mitään musteesta pitkiin aikoihin. Joskus ne kertovat hänelle, ettei hän saisi juoksenella metsässä kuin lapsi, että hänen pitäisi palata töidensä ääreen ja nähdä kaikkia niitä, jotka on elämäänsä onnistunut saamaan. Sitten hän muistuttaa puita siitä, että ne ovat aiemminkin kantaneet hänen huolensa. Syyllistäminen saisi riittää.

Acantha istahtaa hetkeksi puun jykeville, erottuville juurille vain tasatakseen hengityksensä. Hänen kehonsa ei kestä vieläkään kaikkea. Moni asia ei tule koskaan parantumaan. Kaikkialle kehoon piirtyneet haavat lukeutuvat niihin asioihin. Uusimmat ovat edellisen talven aikaisia, Puhdistautumisen jälkeen hän ei ole alkanut lainkaan maanisemmaksi. Vaikkei Puhdistautumisesta edelleenkään muista jälkikäteen mitään, Acantha tietää Musteenkantajan olevan lapsuudenystävänsä. Musteenkantajaksi muuttunut Inela Kerefin ikisyvän altaan takana tuo lohtua tilanteeseen, jossa Acantha on aina tuntenut olonsa pahimmaksi. Totuus musteesta helpottaa Acanthaa käsittelemään omaa kääröään, omaa virheellisyyttään. He kaikki ovat samanlaisia.

Päivän ensimmäinen ateria on vielä syömättä. Acantha kieltäytyy vielä toisesta lautasesta, mutta ei enää ensimmäisestä. Ei enää koskaan ensimmäisestä. Hän on oppinut säilyttämään elämänsä palaset pienessä pussissa. Ei ole tarpeen lähteä harppomaan pussin ulkopuolelle ilman kykyä selvitä siellä. Pienet askeleet kestävät vuosikausia, mutta Acantha on tyytyväinen.

Paperitaivaalta alas laskeutuva valo on pelkästään lämmintä, auttavaa. Ei tarvitse yrittää enempää, kun maailma ympärillä pitää huolen siitä, että hän selviää jatkossakin. Hän ei ole yksin, ei, vaikka Beckan kuolemasta on kulunut kymmenen Puhdistautumista. Acantha oli väärässä, muisto tärkeästä ihmisestä ei menetä reunojaan. Se pysyy ehjänä ja selkeänä, koska se on tärkeä osa sitä, kuka Acantha kokee edelleen olevansa.

Kaiken jälkeen parasta on istahtaa raskaitakin muistoja kantavan puun juurelle ja tietää olevansa yhä elossa. Valohiput murtumakohdissa ovat muuttuneet kokonaiseksi auringoksi.

* * *

Illan saapuessa ja auringon laskiessa säteitään pois Athalan yltä Nadiha kerää jälleen tavaransa yhteen laukkuun. Kotona odottavat Anat ja isä ovat varmasti laittaneet ruoan valmiiksi, Nadihan ei tarvitsisi huolehtia siitä.

Hämärtyvät kadut peittelevät Nadihan unenomaiseen tunnelmaansa. Torin vilske jää taakse, Nadiha tuntee sisimpänsä rauhoittuvan sitä mukaa, mitä lähemmäs kotia hän pääsee. Ietan ohi kävellessään hän pysähtyy vain hetkeksi katsomaan vanhan paikalle kohonnutta uutta Korallitaloa. Se on valmistunut jo muutama vuosi sitten, mutta sen näkeminen tuntuu edelleen siltä kuin tapaisi uudelleen jonkun, jonka tietää kuolleeksi. Sen ei kuuluisi olla paikallaan lähes samanlaisena kuin ennen, sillä se ei ole enää sama talo.

Elämä korukauppiaana sekä Ietassa työskentelevien perheenjäsenenä on pitänyt Nadihan tietoisena kaikesta ympärillään. Torilla näkee paljon sellaista, johon tavalliset työläiset eivät törmää. Uusia suhteita, erilaisia ihmisiä, vallanpitäjiä ja jopa salaisuuksiksi tarkoittuja asioita. Viimeaikoina Nadiha on höristänyt korvansa aivan uusille juoruille. Ninarin torilla on kiertänyt huhupuhe Suurvariksen vakavasta sairaudesta. Nadihan ei ole vaikeaa kuvitella, että ikäisekseen nuorekas Jorin Vecasta on vihdoin joutunut sänkynsä vangiksi. Yksikään keho ei kestä elinikäistä valkaisua.

Ajatus Jorinin siirtymisestä paperitaivaalle suo Nadihalle uudenlaista lohtua. Hän on kuullut sisareltaan paljon sisäpiirin tarinoita siitä, että Jorinin uudempi Perijä aikoisi hellentää puhtauskäsityksestä entisestään. Koska Lintuja ei ole vuosiin ollut olemassa, ajatus tuntuu lohdulliselta. Järistyksen todelliset vaikutukset saapuvat myöhässä, mutta Nadihalle riittää, että ne saapuvat kuitenkin.

Valkoisen Variksen nähneet ovat pitäneet vuosien mittaan niin tiiviisti yhteyttä, kun ovat kukin omalta elämältään kyenneet. Nadiha on kokenut olonsa etuoikeutetuksi, sillä hänelle ainoa korjattava asia on ollut itsensä ymmärtäminen. Hän on jokaisena Enharin kuolinpäivänä vetäytynyt itseensä ja joutunut sukeltamaan uudelleen muistoihin äidistä, veljestä ja hänestä itsestään. Jokaisena vuonna hän on myös tehnyt korun ja vienyt sen veljensä marmoriarkun ylle siitäkin huolimatta, ettei vainajia saisi enää muistaa. Nadiha ei tee niin pelkästään muistaakseen paperitaivaalle siirtynyttä veljeään. Hän tekee niin lähinnä helpottaakseen omaa oloaan, saadakseen tyhjän kohtansa tuntumaan vähemmän tyhjältä.

Kävellessään sisään kotiinsa Nadiha muistaa riisua kenkänsä ja laskea laukkunsa portaisiin. Paistoksen tuoksu leijailee sieraimiin ja toivottaa tervetulleeksi kotiin. Pöydässä ei ole enää tuoleja äidille tai Enharille. Nadiha säpsähtää joka kerta, kun pöydän äärellä häntä odottavatkin vain isä ja Anat. Isä, joka ei koskaan puhunut yhdestäkään menetyksestä ääneen ja sisar, joka ei ennen edes istunut saman pöydän äärellä. Nyt Anat on jäänyt kotiin pysyvästi.

Nadihan isosisar on säilyttänyt ryhtinsä ja upean ulkomuotonsa, mutta väsymys ja vuosia häntä kavanut suru ovat jättäneet tyhjyyden silmiin. Ne eivät enää hymyile kuten ennen. Linnut eivät koskaan muodostuneet uudelleen, Anat jäi Ietaan osittain tahtomattaan. Nadiha on tarjonnut sisarelleen kaiken, minkä on voinut, mutta ei ole voinut parantaa tätä täysin. Anat on sanonut muuttavansa vielä joskus omilleen vain voidakseen käydä kaiken yksin läpi, uudestaan ja uudestaan. Nadihasta ajatus ei ole helpottava, mutta hän ymmärtää Anatin suunnitelman syyt.

Kun Nadiha vetää tuolin alleen ja alkaa lapioida ruokaa lautaselleen, hän huomaa olevansa kaikesta huolimatta kiitollinen. Hänellä on yhä ihmisiä ympärillään sekä koti, jonne palata. Vaikka kadut ulkona ovat jo kääntyneet pimeyteen, valo kodin sisällä säilyy yönkin ylitse.

* * *

Heti uutiset kuultuaan Inahe suuntasi Anfarin pienelle junapysäkille ja matkusti suoraan Lucastaan. Yön yli hän joutui odottamaan pienessä majatalossa, mutta heti aamulla hän astelee uudelleen rakennetun Korallitalon ohi Ietan portaille, joita ei koskaan kuvitellut enää kävelevänsä. Kenkien tuttu kopse valkeaa lattiaa vasten palauttaa varovaisen hymyn hänen valkeille kasvoilleen.

Inahe ei ole lainkaan muistanut, miten pitkät ja leveät ylempiin kerroksiin vievät pääportaat ovat. Käytävillä häntä vastaan kävelee vain muutamia tuttuja kasvoja, jotka nyökkäävät edelleen kohteliaasti entiselle kunnioitetulle Perijälle. Suurin osa on kuitenkin autuaan tietämätön siitä, että paikalle saapuva nuori mies on joskus ollut oman valintansa päässä Suurvarikseksi tulemista.

Suurvariksen huoneen kohdalla vartijat ottavat Inahen arvokkaasti vastaan. He ohjeistavat häntä hetkisen olettaen, että vakavasti sairaan Jorinin kohtaaminen olisi Inahelle emotionaalisesti kuormittavaa. Kenties se onkin. Inahe on silti päättänyt tehdä sen. Vuosien jälkeen hän on sen velkaa sekä itselleen että Jorinille.

Huoneessa on hämärämpää kuin missään muualla Ietassa. Ihanesta se kuvastaa Jorinia hyvin. Tietenkään ylpeä mies ei tahdo kenenkään näkevän kunnolla, kuinka hän tekee kuolemaa. Inahe astelee sängyn viereen ja huomaa Jorinin piirteiden säilyneen ennallaan. Kasvonpiirteet ovat yhä teräviä, hiukset pitkät ja vahvat, parta kasvojen muotoa myötäilevä. Sairaus on kuitenkin jättänyt jälkensä. Keho on heikentynyt, posket ovat kuopalla ja solisluut erottuvat ennen niin lihaksikkaasta rintakehästä. Iho on yhä vaalea, mutta luonnollisella tavallaan. Valkaisun sairastuttama Jorin ei ole enää kyennyt pahentamaan tilannettaan.

Kun Jorin avaa silmänsä, Inahe säpsähtää. Jorinin silmät ovat syvän ruskeat. Ne eivät koskaan ole olleet luonnostaan valkoiset. Inahen keho vapisee vanhan tunteen voimasta. Se ei ole haalistunut päivääkään.

”Sinä tulit”, Jorin kuiskaa tutulla, narisevalla äänellään. ”Sinä todella tulit.”

Jorin yrittää ojentaa kättään koskettaakseen Inahen kasvoja, mutta voimakas yskänpuuska pitää huomattavasti riutuneen käden peiton päällä. Jorin jää makuuasentoon. Inahe istuutuu sängyn vierelle, kuljettaa kätensä Jorinin omaan ja sallii sormien lomittua.

”Haluatko sinä tietää, miten elämässäni kävi, kun lähdin?” Hymy paistaa äänestä.

”Minä tiedän jo”, Jorin yskäisee ja onnistuu hymyilemään, ”olen… Olen ottanut selvää. Sinä olet toiminut opettajana Anfarin kyläkoulussa jo useita vuosia.”

”Niin olen.”

”Onko… Onko se ollut sen arvoista?”

Inahen mielessä välähtää kuvia kaikesta siitä, mitä hän on yhdessä Jorinin kanssa tehnyt. Jokainen kosketus palaa mieleen sekunnin murto-osassa. Sitten Inahe muistaa lapsien naurut ja ymmärtäväiset ilmeet, kun hän on kertonut heille maailman värikkyydestä.

”On”, Inahe vastaa ollen onnellinen siitä, että todella tarkoittaa sanomaansa.

”H-… Hyvä”, Jorin sanoo. ”Sitten en ole surrut sinun menoasi turhaan. Pääsit vapaaksi lopulta minustakin.”

”Ssh”, Inahe kuiskaa vieden vapaan kätensä Jorinin kasvoille. Hän kuljettaa kättä hellästi terävöityneillä piirteillä pysähtyen lopulta Jorinin huulille. Inahe kumartuu painamaan kevyen, armollisen suudelman niille.

”Inahe”, Jorin kuiskaa Inahen vetäytyessä jälleen istuma-asentoon. ”Sinä olit minulle aina puhtain kaikista.”

Sanat lävistävät Inahen aseen lailla yhdistyessään Jorinin tummanruskeiden silmien katseeseen. Inahe sulkee silmänsä hetkeksi, antaa muutaman kyyneleen vieriä poskilleen.

”Älä”, Jorin sanoo, ”ole kiltti äläkä itke. En halua, että itket minulle. Minä olen elänyt elämäni omalla tavallani, olen ollut siihen tyytyväinen. En tahdo enää muuta.”

”Päästin sekä sinut että Inelan pois, vaikka rakastan teitä.”

Jorin hymyilee. Ele selvästikin sattuu. Se on ensimmäinen kerta, kun Jorin kuulee Inahen puhuvan tunteistaan suoraan.

”Sinä olet nyt onnellinen, ja se riittää”, Jorin sanoo, vaikka tietää katkeruuden kytevän yhä sisällään. Silti Inahe on yhä hänen vierellään. Tämä palasi hänen luokseen.

Maailma on nyt uusissa käsissä. Uudenlainen. Inahen kaltaiset ihmiset ovat vaikuttajia muuallakin kuin omilla alueillaan. Jorin poistuu maailmasta hyväksyen sen. Inahe painaa päänsä Jorinin rinnalle ja kuuntelee tämän sydämen sykettä. Se ei kestäisi enää useita auringonhuippuja. Jorinin toinen käsi lepää Inahen päällä. Hän on tyytyväinen siihen, että kykeni vielä palaamaan edes pieneksi hetkeksi.

Ikkuna on auki ja tempaisee verhon pois auringon tieltä. Valo halkoo reittinsä huoneen hämärän keskelle.

Musteenkantaja: luku 55

Luku 55: Hyvästi

Inahe aloittaa siitä, mikä on hänelle vaikeinta. Hän aloittaa ihmisestä, jota kohtaan on oppinut tuntemaan enemmän kuin oli koskaan tarkoitus. Astellessaan valkoisia, taistelusta kolhiintuneita käytäviä pitkin Jorinin luo Inahe tietää tekevänsä niin viimeistä kertaa. Lähtemisen pysyvyys tuntuu painavana kivenä vatsanpohjalla. Hän on päättänyt kestää sen ja ajatella kaikkea vasta lähdettyään.

Jorin on joutunut vastaamaan kaikesta uudesta. Hän on kiireessä nimittänyt uusia, puhtaita ihmisiä Variksiksi. Inahe on surukseen huomannut Jorinin kaikesta huolimatta kokoavan uutta maailmaa vain edellisen jatkeeksi. Vanhat arvot eivät ole lähteneet mihinkään. Niitä ei edes Valkoisen Variksen väliintulo ole haalistanut.

Jorin seuraa uusi naamio kasvoillaan Inahea tämän huoneeseen. Huoneessa on edelleen vain yksi suuri sänky keskellä kliinistä valkoisuutta. Pakattavaa ei ole, Inahe voi vain lähteä. Vaatteita hän saisi omaisuudellaan mistä tahansa päin Athalaa. Maallisella omaisuudella ei ole Inahelle merkitystä hänen havahduttua siihen, mitä aidosti haluaa.

Oven sulkeuduttua Jorin riisuu naamionsa oitis. Huoli piirtää ryppyjä otsalle. Inahe huomaa Jorinin kasvojen olevan jälleen partaa myöten täysin valkoiset. Kaiken keskellä mies on ehtinyt pitää huolta siitä, ettei vahingossakaan päästä irti puhtauden illuusiosta. Ajatus sekä surettaa että huvittaa Inahea sen jälkeen, kun hän on päässyt katsomaan Valkoista Varista silmiin.

Inahen astuessa lähemmäs Jorin nostaa kätensä ylös.

”Älä, ei ole vielä tämän aika”, Jorin hengähtää. Hän tietää, että Inahe on tullut hyvästelemään. Sen näkee jokaisesta kireytyneestä liikkeestä, jännittyneestä lihaksesta. ”Sinua tarvitaan vielä Ietassa.”

Inahe pudistaa päätään.

”Minua ei olla missään vaiheessa tarvittu Ietassa. Sinä olet ainoa, joka ei osaa päästää irti.”

Inahe erottaa Jorinin kasvoilta kaikki ne tunteet, joita tätä on kielletty tuntemasta pitkin elämäänsä. Tukahdutetut tuntemukset parveilevat kasvojen takana tehden ilmeestä lohduttoman. Inahe ei ole varma, osaako tuntea täydellistä sääliä Jorinia kohtaan. Mies on aiheuttanut niin paljon tuhoa. Silti Inahe kokee rakastavansa tarpeeksi astuakseen lähelle. Hän haluaa tuntea Jorinin kehon omaansa vasten ennen lähtöään.

”En kykene ottamaan uutta Perijää sinun jälkeesi. Sinä voisit vaikuttaa täällä nyt, kun kaikki joudutaan kasaamaan alusta”, Jorin maanittelee vielä. Hän ei lopeta ennen kuin Inahen selkä on lopullisesti kääntynyt. Vasta sitten hän uskoisi tämän todella lähtevän.

”En voi vaikuttaa keskellä valheita”, Inahe lausuu. ”Olen näennäisen valtani vanki. Täällä en voi todellisuudessa tehdä mitään. Totuus ei ole niissä, jotka eivät voi enää muuttaa ajatuksiaan. Aion auttaa kaikkia niitä, joita täällä aliarvioidaan kuten minua. Lapsia, nuoria. Anfarissa on paljon kouluja, joihin otetaan uusia opettajia vastaan. Tiedäthän, Jorin, että olen aina tahtonut toimia nuorten kaltaisten avointen ihmisten kanssa?”

Jorin painaa katseensa maahan. Vino, varovainen hymy käväisee hänen huulillaan.

”Olet tainnut tehdä päätöksesi jo aikoja sitten”, Jorin huokaisee. ”En saa sinua enää jäämään.”

Inahe tyytyy nyökkäykseen.

”Onko sinun pakko jättää minutkin taaksesi?” Kysymys on liian vilpitön tullakseen Jorinin huulilta. Inahe sulkee silmänsä hetkeksi, naamioi eleen räpäytykseksi.

”Sinä kuulut Ietaan, enkä tahdo enää liittyä Ietaan millään tavalla. Minun on päästettävä kaikesta täällä.”

”Taisit tietää jo alusta asti, ettet kuulu tänne. Me muut olemme olleet aina liian vanhanaikaisia sinulle.”

”Ei tässä ole pohjimmiltaan kysymys kenenkään iästä. Lapsetkin voivat altistua tämän maailman mustavalkoisuudelle.” Inahe miettii, miten sokeasti on itse toiminut vanhempiensa tahdon pohjalta. Hänkin on ollut aina vietävissä. ”Heidät on vain helpompaa saada näkemään muutakin.”

Inahe puhuu niin suurella lämmöllä, ettei Jorin voi enää hillitä itseään. Hän vetää nuoren miehen itseään vasten, kuljettaa kätensä tämän selälle ja suutelee tätä tietäen, että kerta voi jäädä viimeiseksi. Hän imee elämää Inahen huulilta, ottaa kaiken, mitä tästä vielä voi saada. Hetki ei kestä kauaa, mutta Jorin tarrautuu siihen kuin se olisi hänen ainoa keinonsa selvitä hengissä.

”Inahe”, Jorin kuiskaa heidän irrottautuessaan kosketuksesta, ”minä todella tarkoitin kaikkea sitä, mitä sanoin ja tein sinulle. Rakastan sinua edelleen.”

Inahe tahtoisi sanoa, että Jorin rakastaa vain ajatusta hänestä. Sitten hän muistaa oman tunteensa ja tietää, ettei Jorin koskaan kumartaisi pelkkää ajatusta puhtaasta ihmisestä vierellään. Lähdöstä tulee sitä kipeämpi, mitä enemmän Inahe tiedostaa tunteiden molemminpuolisuuden.

Inahe suo Jorinille vain hymyn. Se on vilpittömin tapa jättää sanomatta se, jonka he kumpikin tietävät todeksi. Inahen on lähdettävä, eikä suurinkaan tunne sitoisi häntä enää Joriniin. Kumpikaan ei pyydä anteeksi. Inahe ei pahoittele sitä, että keinotteli tiensä vanhempiensa hänelle toivomaan asemaan jakaessaan sänkynsä. Jorinkaan ei lausu anteeksipyyntöään kaikesta siitä, mitä on tehnyt. Hän kokee, että pelkästään Inahen vapaaksi päästäminen sovittaa kaiken, pakottaa hänet itsensä maksamaan.

”Ovatko nämä hyvästit?” Jorin kysyy Inahen ottaessa selviä askelia merkiksi poistumisesta. Ovella Inahe pysähtyy, naurahtaa saaden Jorinin sisimmän entistä kipeämmäksi ja pudistaa päätään.

”Ei”, Inahe vastaa hymyillen, ”en koskaan hyvästele ketään.”

Ennen oven sulkeutumista Jorin ehtii nähdä vielä viimeisen palan Inahen kaavun helmaa. Hän todistaa hymyn katoavan oven taa, naurun pakenevan Inahen mukana. Jorinin jalat eivät kanna, hän romahtaa Inahen kahden vuoden ajan käyttämälle sängylle ja sallii itsensä painautua sykkyrälle peittoa vasten. Hetkeksi hän lakkaa olemasta mies, jonka täytyy kursia maailmansa kokoon. Hän antaa itselleen luvan surra sitä, että on antanut itsensä tulla ihmiseksi, joka menettää rakkautensa omille arvoilleen. Inahe ei enää palaisi. Jorin tietää yksinäisyytensä syyn kallistuvan häneen päin. Hän on valintansa tehnyt, aivan kuten Inahekin. Mahdollisuudet perumiseen on kulutettu loppuun.

* * *

Inahe kuvitteli Jorinista luopumisen olevan vaikeinta, mistä hän on joutunut koskaan päättämään. Silti hänen avatessaan Musteenkantajan uudemman, Ietassa olevan huoneen oven hän tuntee kehonsa miltei räjähtävän. Inelan hyvästeleminen tuntuu pahemmalta kuin kaikki kipu maailmassa vain siksi, että se on täysin lopullista.

Sisartaan Inahe ei menetä omalle itsekkäälle valinnalleen. Inela katoaa hänen elämästään vain, koska valheen on jatkuttava. Valheen, joka sisältää samalla ainoan aidon totuuden – maailma tarvitsee Musteenkantajaansa. Sille Inahe ei voi mitään. Hän ei saa väännettyä asiaa enää miksikään muuksi, Inelasta on jo tullut hetkellisesti puhtain kaikista.

”Minä tiedän, että olet tullut hyvästelemään”, kuuluu tuttu ääni sisältä. Kaikki Inelassa on yhä raastavan tuttua. Inela näyttää itseltään, mutta mustat silmät ja uudenlainen tapa kantaa itsensä ovat tehneet Inahen sisaresta lopullisesti jonkun toisen.

”Niin, olen tullut hyvästelemään”, Inahe sanoo tietäen valehdelleensa Jorinille. Hän pyrkii välttämään hyvästejä, mutta yhdet niistä kuuluvat hänelle. Ne hänen on pakko käydä läpi, sillä ne eivät ole hänen päätettävissään.

Inela näyttää säteilevän kauniilta valkoisessa pitkälaahuksisessa mekossaan. Hänen hiuksensa kihartuvat selkään, tutut suortuvat pyrkivät pakenemaan kasvoille. Inela kietoo veljensä syleilyynsä. Kosketuskin on yhtä turvallinen kuten aiemminkin. Inahella ei ole mitään pelättävää sisarensa lähellä. Silti hänen sydämensä miltei tykyttää reiän rintaan.

”En aio kehottaa sinua elämään puolestani sitä elämää, joka minulla olisi voinut olla”, Inela sanoo silittäen veljensä selkää, ”sillä se elämä ei olisi muutenkaan ollut mahdollinen. Oli syntymässäni päätetty, että tämä kohtalo osuu kohdalleni. En koskaan voinut kääntyä.”

”Olenko minä enää kokonainen ilman sisarta, joka on kansan silmissä kuollut?”

”Tekeekö toinen ihminen sinusta kokonaisen, vai päätätkö siitä kenties itse?”

Inahe puristaa Inelaa kovemmin kykenemättä sanomaan mitään.

”Variskin tahtoi sinun tekevän kuten haluat”, Inela kuiskaa, ”vaikka et sinä sitä Variksen mieliksi tee.” Inahe on kuulevinaan huvittuneisuutta viimeisistä sanoista.

Inahe irrottautuu varovasti sisarensa halauksesta ja sipaisee karanneet suortuvat tämän kasvoilta. Inela hymyilee tavalla, jolla hän ei olisi koskaan osannut hymyillä ennen muuttumistaan Musteenkantajaksi. Inahe on alkanut uskoa, ettei kyse ole sittenkään pelkästä muutoksesta. Inelasta on herännyt uusi puoli, hänen todellinen minuutensa. Se, joka vielä joskus kuluttaa hänet loppuun.

”Voinko todella jättää sinut tänne? Rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta. Ieta sen sijaan… Ietassa minä en kykene elämään. Tulen kantamaan aina syyllisyyttä siitä, että jätän sinut sellaiseen paikkaan, joka miltei mädätti oman sieluni”, Inahe kertoo aidosti pahoittelevalla äänellä.

”Se sinun on päätettävä itse. En voi antaa sinulle lohtua, jos et itse kykene näkemään sitä. Mutta veljeni, sinun tulee tietää, että olen itse päättänyt jäädä.”

”Sinulla ei ole vaihtoehtoja.”

Inela hymyilee jälleen uudella tavallaan.

”Kaikilla on.”

Lause jää omanlaisekseen lohduksi Inahen ympärille. Hän tyytyy siihen. Inela selviäisi kyllä. On aivan eri asia, selviääkö Inahe itse päätöksestään. Hän koskettaa sisarensa kättä, viipyilee jokaisen sormen, jokaisen rystysen kohdalla. Piirtää mieleensä kuvan Inelan kauniista, sirosta kädestä. Sitten hän päästää hitaasti irti.

”Jää hyvästi, sisareni”, Inahe sanoo puoliksi itkun maustamalla äänellä. Ovelle käveleminen ei ole koskaan tuntunut enemmän lähdöltä. Inelan kasvoille piirtyvä hymy jaa kuvaksi Inahen mieleen, kauniiksi viimeiseksi palaseksi muistojen seinää. Ovi sulkeutuu, hymy jää sen taa. Inahe on valmis lähtemään.

Musteenkantaja: luku 54

Luku 54: Hiljenneet

Enharin hautajaisia edeltävänä yönä Nadiha havahtuu siihen, ettei kykene seuraavaan aamuun. Ajatus tilanteesta, jossa joku muu saisi lausua viimeiset sanat hänen kaksoselleen, päästää Enharin paperitaivaalle, tuntuu liian vaaralliselta. Kaikki näkisivät suoraan Nadihaan hänen itkuisten silmiensä ja valkoiseen verhoillun kehonsa läpi. Hän ei kykenisi peittämään syvältä tihkuvaa rakkauttaan enää keneltäkään paljastettuaan sen itsensä Valkoisen Variksen edessä.

Nadiha löytää itsensä Anatin huoneesta. Sisar on viipynyt paljon kotona kaiken tapahtuneen jälkeen. Isä ja Anat ovat käyneet töissä lähinnä suorittamassa pakollisia järjestelyitä. Suuri osa Variksista on menettänyt henkensä taistelussa Musteviittoja vastaan, joten työtä riittää.

Kirjurina Anat on joutunut pitämään kirjaa kaikista menehtyneistäkin. Hän on kirjoittanut hiilellä ruskealle paperikäärölle myös oman äitinsä nimen. Äidin kuolema sortuneessa talossa on pelkästään yksi murhe muiden joukossa. Kumpikin sisaruksista joutuu käsittelemään äidin menettämisen uudelleen.

Nadiha avaa sisarensa huoneen oven ja istahtaa tyynesti tämän sängylle. Anat itse istuu aivan sänkynsä päässä ja nojaa käsiinsä. Ilme ei kertoisi mitään kenellekään muulle kuin Nadihalle. Nadiha on oppinut näkemään, milloin hänen sisarensa on kiinni surussaan.

”Anat, minä en kykene siihen”, Nadiha kuiskaa. Hänen ei tarvitse tarkentaa, mitä tarkoittaa.

”Minusta tuntuu, ettei meistä kumpikaan kykene enää mihinkään sen päivän jälkeen. Minä kun kuvittelin, että oma hyökkäyksemme olisi pahinta, mitä voi tapahtua.”

”Emme olleet yksin. Jumala ei puhunut pelkästään meille kahdelle.”

”Hän puhui silti. Se riittää. Kiroamani olento on olemassa, ja kaiken tämän jälkeen minä koen jopa ymmärtäväni häntä. En voi… En voi elää yksin sellaisen kanssa.”

”Sinulla on minut ja me muut. Me kaikki koimme saman.”

”Uskotko tuohon itsekään? Olet tässä vain voidaksesi puhua veljemme hautajaisista. Me emme kokeneet samoja asioita. Sinä murruit eri tavalla kuin kukaan toinen, ja niin tein minäkin.”

”Emme me kaikki murtuneet.”

Anat ei enää vastaa. Hän kääntää vaaleaa päätään suodakseen myötätuntoon kahlitun hymynsä siskolleen. Nadiha ei saata hymyillä takaisin. Hän muistaa vielä, miten hymyillä, mutta ei tahdo tehdä niin veljensä hautajaisia edeltävänä yönä.

”Minä pelkään liikaa, että paljastan itseni kaikkien edessä”, Nadiha jatkaa.

”Ei kukaan sitä näe. Seremoniaan osallistuvat näkevät vain naisen, joka joutuu hautaamaan kaksosensa. Kukaan ei ajattele sitä, mitä kuvittelet.”

”Se vain todistaa epänormaaliuteni, aivan kuten sinäkin. Et ole sanonut mitään suoraan. Mikset tuomitse minua?”

Anat huokaisee syvään ja kääntyy sängyllä suoraan Nadihaa vasten. Asetelma kahdesta sisaruksesta istumassa samalla sängyllä muistuttaa kumpaakin heidän lapsuudestaan. Kouluaikoina kaikki kolme saattoivat valvoa yön yhdessä ja keskustella asioista, joista lapset keskenään puhuvat. Kumpikaan ei enää muista, mitä sellaiset asiat saattaisivat olla. Maailma on piirtänyt päälle paljon uutta.

”Ehkä minä aina näin, mitä sisarukseni tunsivat toisiaan kohtaan. Ei minulla ollut siihen mitään sanomista.”

”Emme me…” Nadihan ääni miltei kuolee kurkkuun. ”Emme me olleet yhdessä mitään. Kyse ei ollut molemminpuolisesta rakkaudesta, vaan siitä, etten koskaan kyennyt hyväksymään tuntemuksiani Enhariin. Mutta äiti näki kaiken. Aina.” Nadiha pudistaa päätään vanhojen muistikuvien palatessa liian elävinä verkkokalvoille.

”Äiti ei koskaan sanonut mitään siihen liittyvää.”

”Mutta hän näki. Ja toimi sen mukaisesti.”

Anat päästää uuden huokauksen ja kuljettaa kätensä varovasti Nadihan harteille. Hän vetää siskon otteeseensa. Se on kenties ensimmäinen kerta, kun he ovat toistensa syleilyssä.

Nadiha antaa Anatin pitää itseään lähellä. Se ei tunnu väärältä kaiken yhdessä koetun jälkeen. Vaikka maailma onkin sekavassa tilassa, Nadiha tuntee saaneensa sisarensa takaisin monien vuosien jälkeen. Se on maksanut kummallekin sisarukselle heidän läheisimmän ihmisen.

”Mitä sinä aiot tehdä hautajaisten jälkeen?” Nadiha kysyy hiljaa. Hän ei osaa enää edes itkeä suruaan pois. Hän itkisi vasta hautajaisissa.

”Vetäytyä hetkeksi.”

”Minne?”

”Töihin. Korjaamiseen. Kaikkiin niihin seikkoihin, joita en tahdo enää rakentaa takaisin. Olen sen velkaa tälle maailmalle.”

”Entä Linnut?”

Anat vaikenee uudemman kerran. Valkoinen Varis on jo antanut hänelle vastauksia. Loput hän löytäisi lepäämästä sisältään, jos jaksaisi ja kykenisi etsimään riittävän pitkään. Anat ei aio vetäytyä pelkästään töidensä pariin, vaan myös omaan itseensä. Hän tarvitsee aikaa toipua kaikesta tapahtuneesta.

”Aika näyttää”, Anat kuiskaa vastaukseksi. Anatin silkkisessä äänessä ja sanojen jälkeisessä hiljaisuudessa korostuu rauha.

”Aika näyttää”, Nadiha toistaa sisarensa sanat tietäen, että tulee ymmärtämään niiden merkityksen vasta vuosien päästä.

* * *

Vaimea hyminä on hiljennyt, juossut katukivien rakoja pitkin matkoihinsa. Valkoisiin pukeutunut, surunsa kivikasvojen taakse peittävä hautajaisväki lähtee kukin omaa reittiään takaisin sinne, missä elämä voi jatkua. Anat ja Karn Lenorie ovat jääneet vielä holviin lausumaan viimeisiä hyvästejään. Isä ja tytär ovat ainoat, jotka saavat keskustella myös toisesta menetyksestä. Äidistä, toistamiseen.

Hautajaisvieraat osoittivat sääliään Karnia kohtaan. Ensin vaimo, sitten poika. Lenoriet tietävät paremmin, mutta vastaanottivat silti näennäisen myötätunnon. Hautajaisväestä ainoa, jota Nadiha suostui seremonian aikana katsomaan silmiin, oli paikalle saapunut Anadil. Nuori mies tietää, häneen Nadiha uskaltaa luottaa.

Nadihan astuessa holveista päivänvaloon hän tuntee kesäisen tuulahduksen kasvoillaan. Ulkoilma tekee hyvää hänen itkun turruttamille kasvoilleen. Hän vetää ilmaa sisäänsä kyetäkseen jälleen hengittämään kunnolla.

Nadiha ei kyennyt jäämään holviin. Enharin sielu ei ole enää lasin viiltämässä kehossa. Ei ole mitään, mistä luopua, sillä todellinen Enhar on jo päässyt lipumaan paperitaivaaseen asti. Nadiha ei uskalla itkeä enempää. Hän ei ole ainoa, joka on menettänyt tärkeimpänsä. Hautajaisiin osallistunut Anadil on joutunut luopumaan kaikesta. Niin on Nadihan isosiskokin.

Hyminä, raskas mutta vaimea viimeinen musiikki on kaikonnut. Kesäinen Lucasta tervehtii Nadihaa linnunlaulullaan ja reippaalla puheensorinallaan, joka on hyökkäyksien ja järistyksen jälkeen palannut lähestulkoon ennalleen. Itkeminen saa pään tuntumaan sumuiselta, mutta Nadiha on päättänyt kävellä kaupungin läpi kotiinsa. Hän ei jäisi suruunsa, hän antaisi sisarensa sanoin ajan näyttää, minkä raiteen hän valitsisi.

Enhar on poissa. Äiti on poissa. Jopa tuttu maailma on alkanut muodostua uudenlaiseksi. Viimeiseen Nadiha on tyytyväinen. Vaikka kaikki tapahtunut tuntuukin vielä liian vaikealta ja suurelta käsittää, Nadiha ei ole enää keinoton kaiken edessä. Häneen sattuu, mutta hän ymmärtää. Silmät, jotka ovat katsoneet Valkoista Varista näkevät kaiken hieman eri tavalla kuin muut ihmiset.

Nadiha uskoo joskus hyväksyvänsä omat tunteensakin. Enharin muisto ei koskaan himmenisi. Tyhjä kohta Nadihassa vain kasvaisi, laajentaisi piiriään. Se ei siltikään tarkoita Nadihalle rajoitetta. Se on vain asia, joka hänen tulee kantaa muiden joukossa. Hinta siitä, että hän selvisi.

Musteenkantaja: luku 53

Luku 53: Valohippusia

Beckan jättämä lasi on kerännyt pölyä pitkin kesää. Arjenain siirtyessä hitaasti variein puoleen, sävyjen muuttuessa kirkkaammiksi ja kukkien kukoistaessa suuremmassa loistossa muutama asia on jäänyt ennalleen. Acantha on kyennyt käymään töissä, näkemään Lenorien sisaruksia heidän surunsa keskellä. Hän on käynyt jopa Beckan vanhempien luona, viipynyt useita päiviä Varjessa vain keskustellakseen Hartien kanssa kaikesta siitä, mitä on kokenut. Enää Acantha ei säästä ketään yksityiskohdilta. Hän on kertonut ensimmäisistä kerroista, kun juoksi veteen voidakseen tuntea olonsa edes hivenen puhtaammaksi. Hän kertoi tappaneensa varislinnun, suudelleensa Beckaa ja ymmärtäneensä, mitä puhtaudella oikeasti tarkoitetaan.

Kaiken sen Acantha on kyennyt tekemään ahdistumatta suuremmin. Paikoitellen hänestä on tuntunut, että Hartit tai Lenoriet eivät voi ottaa koko hänen elämäänsä harteilleen. Kaiken tuhoutuneen keskeltä hän on kuitenkin onnistunut löytämään oman tapansa elää. Hän kykenee työntekoon, hymyyn ja ystävälliseen sanaan.

Silti Beckan lasi lojuu yhä Acanthan pöydällä. Pölyä on sisällä ja reunoilla. Acantha tietää, että pöly ja kulunut aika ovat jo pyyhkineet Beckan kosketuksen pois lasin pinnasta. Silti se on ainoa asia, joka pitää hänet kiinni muistossa. Hän ei halua koskaan unohtaa aikaa, jolloin Becka oli yhä maailmassa ja nauroi niin, että lintujen laulukin kuulosti pelkältä taustaääneltä sen jälkeen.

Acanthalla on Oneila Hartin antama piirros, jonka Becka teki hänestä. Se on kaunis muisto, mutta ei tunnu lainkaan samalta kuin esine, johon Becka on jättänyt kosketuksensa, himmenevän muistonsa kiinni. Edes Valkoisen Variksen kohtaaminen ei ole saanut vakuutettua Acanthaa siitä, että hän kykenisi muistamaan. Acantha tietää juosseensa niin pitkälle eteenpäin, ettei osaa menneistä asioista enää erota. Ne ovat jääneet pysyvästi taakse. Beckan muisto ei saisi jäädä niin kauas, se ei voisi haalistua pois kuten kaikki muu.

Eräänä yöttömänä yönä hieman Korallitalon rakennusprosessin alkamisen jälkeen Acantha huomaa istuvansa yksin pöytänsä ääressä. Hän siemailee keittämäänsä yrttiteetä tietäen, ettei ole muistanut päästää sisäänsä mitään muuta. Parantuminen on tappavan hidasta, mutta teekuppikin on toistaiseksi auttanut.

Acanthan katse harhautuu pöydälle jääneeseen lasiin. Mielikuva hymyilevästä Beckasta välähtää luomien alla kuin aurinko verhojen takana. Lasi tuntuu pelkästään nauravan Acanthalle. Sillä ei ole enää sympatiaa hänen osakseen. Yhteiset muistot ovat enää vain hänen kannettavanaan, lasi ei heijasta muuta kuin väsyneen, mutta elämään oppineen ihmisen kasvot.

Acantha tietää ymmärtäneensä lopullisesti, mitä eläminen oikeasti tarkoittaa – ei pyrkimystä, johon ei voi päästä. Jatkuva tavoittelu on miltei katkonut hänen jalkansa. Elämä on hänelle mahdollisuus. Nyt hän saattaa nähdä kaiken uudella tavalla, purkaa vanhat solmut ja yrittää paikata kaikkea rikottua. Lasia katsellessaan hän muistaa kertoneensa Beckalle, ettei kenties koskaan voisi tulla ehjäksi. Nyt hän on eri mieltä. Mielikuva ehjyydestä oli yhtä vääristynyt kuin puhtaudestakin. Ei ole täydellistä tilaa, jossa kaikki olisi kunnossa. Elämä voi olla hyvää säröineenkin. Acantha uskoo jo murtumakohtiensa saaneen valohippusia taakseen.

Hetken mielijohteesta Acantha tarttuu Beckan jättämään lasiin ja kaataa sen päälle vettä. Hän pyyhkii huolellisesti jokaisen pölyisen kohdan, vapauttaa lasin muistoista ja Beckan kosketuksesta. Nyt se on enää vain samanlainen läpikuultava pala lasia kuin kaikki muutkin. Acantha sekoittaa sen muiden lasien kanssa, jotta ei enää palaisi juuri sen luo. Hän tietää, että tekisi niin, jos ei sotkisi laseja.

Tunne tulee myöhässä. Kun Acantha on istunut auringon ensisäteisiin asti pöytänsä ääressä, hän ymmärtää, mitä on tullut tehneeksi. Ensimmäinen reaktio ei saavu paniikin saattelemana. Tunne vatsanpohjalla on korventava, mutta ei pelkästään kipeällä tavalla. Acantha tietää tehneensä oikein. Hän ei koskaan voisi jatkaa, ellei päästäisi irti. Nyt, kun lasi on siirretty pois, hän tietää joutuvansa kohtaamaan jälleen uuden vaiheen elämässään. Hän saattaisi tarkistaa ranteistaan, onko veri mustaa. Hän saattaisi taipua jälleen pelkoon. Se ei haittaa. Hän on oppinut käsittelemään kaikkea sitä.

Kun Acantha nousee pöydän ääreltä ja raottaa verhojaan päästääkseen nousevan auringon sisään, hän on miltei pyörtyä äkillisestä nousemisesta. Sekin on vain muistutus siitä, miten paljon on yhä korjattavissa.

Tulevaisuus ei kuitenkaan paina enää lainkaan yhtä paljon kuin aiemmin. Acantha on löytänyt elämäänsä turvallisia ihmisiä ja kyvyn hymyillä. Jumalan kohtaamisen jälkeen hän tietää, ettei hänen sielullaan ole enää mitään aihetta loputtomaan elämänpelkoon. On olemassa vain mahdollisuuksia, useita laseja, jotka siirtää pois tieltä.