Kirje itselleni

Hei siellä, pikkulintu.

Ei tarvitse sanoa mitään. Ei ole hätää. Sä lähetit mulle kauniita sanoja sieltä tänne, kolmen vuoden päähän. Tämä on nyt sulle sinne, takaisin, koska ajat ovat limittyneet ja tiedän, että kuulet. Sä näit mut silloin, etkö nähnytkin? Uskalsit katsoa niin pitkälle. Sulla on niin kirkkaat silmät. Tähtiä niiden toisella puolella.

Me ollaan kuljettu paljon yhdessä. Nähty ja koettu. Se, mitä sä tulet seuraavaksi kokemaan, muuttaa sut kauttaaltaan, syvemmältä kuin sä olisit osannut arvata. Eikä mikään siitä ole hyvää tai huonoa, se vain tapahtuu. Pidä itsestäsi kiinni, sä olet selvinnyt ennenkin. On vain tuuli, joka puhaltaa, meren pehmeät aallot. Vesi on sun koti, tuuli sun veli, puut siskoja. Kuuntele niitä. Kuuntele itseäsi. Kyllä sä tiedät. Sä olet sade ja sä olet aurinko, sun ei koskaan tarvitse olla vain yhtä, ei koskaan tarvitse päättää. Ole kaikki. Elä, elä, elä.

Mä olen kamalan ylpeä susta. Sä uskalsit valita jotain, jota sä itse halusit. En sano sulle, että sun olisi pitänyt valita toisin tai rohkeammin. Sä teit mitä sä silloin pystyit, ja sä teit oikein. Sun seuraava kesä on sun ensimmäinen kesä elossa, aivan kuten sä kirjoitit mulle. Voikukkakesä. Elä ja huuda, anna mennä, ole niin paljon kuin pieni ihmiskeho kestää ja sen ylikin. Sä olet muutakin kuin sulle piirretyt rajat. Älä koskaan unohda sitä.

Lukio on multa nyt ohi, mutta sullahan se vasta alkaa. Muhun on sattunut. Mä olen käynyt niin syvällä pimeässä, että tukehduin siihen, luulin sitä osaksi itseäni. Mä olen antanut pahoinpidellä itseäni niin monen ihmisen toimesta niin pahasti, että osa sulista ei koskaan kasva takaisin. Osa musta on ikuisesti paljas ja rikki eikä ikinä parane. On pelottavaa kulkea joka päivä niin paljaana, tietoisena siitä, että kuka vaan voi iskeä suoraan eikä mulla ole mitään itseni suojaksi. Haluaisin sanoa, että opin. Haluaisin sanoa, että en kadu. Mutta mä en voinut tietää. Mä ymmärrän sua, kun sä teet ne kaikki valinnat. Sä et tiennyt. Sä olit pieni ja sä kokeilit siipiäsi. Se, että niitä koeteltiin, ei tarkoita, etteivätkö ne kestäisi. Olen oppinut olemaan sulle sun paras ystävä. Ei hätää, pieni lintu, me ollaan vasta alussa. Kyllä me vielä lentämään opitaan.

Paljaus on osaltaan myös mun isoin vahvuuteni. Mä olen auki revitty, mulla ei ole enää suojaa, mutta mä olen lempeä. Se on mun isoin vahvuuteni. Sä opit sen vielä. Sä opit sen todella hyvin. Älä pelkää mennä päin. Ole itsellesi armollinen. Mäkin olen jo oppinut kiinni siihen. Pidä silmät auki ja anna kaiken tulla. Sä kestät kyllä.

Jotain jää aina taa. Sille ei mahda mitään. Sä et voi pitää kaikkea käsissäsi. On asioita, jotka lipuu pois ilman, että haluat, ja osa jotakin siltä väliltä. Ei ole hyvää ja huonoa, mutta senhän sä jo tiedätkin. Älykäs olento. Älä luovu sydämestäsi. Älä anna periksi. Susta on juuri siihen, mitä sä vain itse päätät.

Maailma on meidän kanssa. Me puhutaan sille usein. Tähtitaivas, aurinko, joki, rankkasade. Suuri ja loputon universumi. Se tietää, se on vanhempi kuin me ja me ollaan siinä ja se meissä. Luota siihen. Tulet oppimaan, miten kaunista ja merkityksellistä kaikki lopulta on. Katse vain tähtitaivaalle, kyllä sä tiedät. Tai tulet tietämään ihan pian. Limittyneet ajat, ystävä rakas. Me ollaan yhtä niin kuin maailmakin.

Avaa silmät. Avaa siivet. Älä pelkää, sä olet niin paljon ja niin lujaa. Mä olen täällä sua vastassa.

Ylioppilas 30.5.2020

Ylioppilas

30.5.2020

Takaikkuna

Sulla oli kirkkaat silmät ja jotakin sinistä päällä, kun tapasimme ensimmäistä kertaa. Aurinko piirsi raitoja sun poskille ja mä tiesin heti, että sä olisit se, jonka huiviin haluaisin kietoutua syksyn maalatessa puut oransseiksi, sä olisit se, jolle ostaisin liian kalliin joululahjan ja nauraisin, kun sä avaisit sen kirkkaat silmät säkenöiden.

Sä ajattelit samoin. Sun täytyi ajatella, sillä katsoit mua pitkään kulkiessamme toistemme ohitse, jäit viipyilemään hetkeen kuten minäkin. Sä ja sun uskomattomat silmät. Silloin mä ajattelin, että jos en saa sun kaltaista miestä, missään ei ole enää mieltä, auringon lämpö on pelkkä kaiku ja jouluna ajattelisin vain sitä lahjaa, jota en sulle voinut ostaa.

Mutta onneksi sä ajattelit samoin sinä kesäisenä päivänä, kun linnut lauloivat ja me kohtasimme ensikertaa. Siitä alkoi yhteinen pelimme. Katseita, ahtaita kauppakäytäviä. Vahingossa tönäisimme toisiamme, hipaisimme kuin niin olisi tarkoitettu. Tiesin, että olit mukana leikissä, sen näki tavastasi kääntyä katsomaan seuraavallakin hyllyllä.

Miten olenkaan ehtinyt rakastaa sua sen jälkeen. Miten paljon olemmekaan kokeneet. Auringonnousut ja -laskut ovat juosseet tahdissamme, maailma on suonut niin monta yhteistä joulua ja juhannusta, kaikki merkityksettömiä ilman sua. Mä tunnen sut parhaiten maailmassa, rakkaani, prinssini. Paremmin kuin kukaan muu.

Tiedän, kuinka salilla käyminen on sulle pakkomielle. Menet sinne tiistaisin ja torstaisin, viivyt kolme tuntia, tasan, ei hetkeäkään vähempää, teet kaikkesi ollaksesi täydellinen mies. Ja olethan sä. Minun upea mieheni. Tiedän, että näet ystäviäsi harvoin. Puhut minulle kovin vähän heistä. Olen nähnyt heistä vain ne, jotka käyvät kanssasi joskus sunnuntailenkeillä.

Tiedän rakkautesi pähkinäsuklaaseen. Tuot sitä joka kerta kaupasta tullessasi. Olet aina niin inhimillinen. Minun kaunis mieheni, joka sipaisee kiharia hiuksiaan korvan taa, hymyilee vinosti, jos joku kehuu. Käy aina lauantaisin saunassa. Soittaa pitkiä puheluita niille ystäville, joita ei koskaan näe. Rakastaa työtään yli kaiken. Herää joka aamu ennen kuutta ja juo kaksi kupillista kahvia. Kaikki pienet asiat, kaikki yksityiskohdat, ja minä muistan selkeimmin sen auringon täplittämän iltapäivän, kun kohtasimme.

Mä rakastan sua enemmän kuin mitään muuta, ja tiedät sen. Eräänä iltana, kun olen viipynyt työssä pitkään ja katulamput korvaavat jo tähdet taivaalla, kävelen kohti kotia, pysähdyn takaikkunalle. Makuuhuoneen taa. Yllätän sut. Sä olet varmasti jo laittanut illallisen pöytään, teet sen usein. Ilahdutat mut sillä tavalla. Nyt on mun vuoroni. Tulen ikkunasi taa, näen siluettisi jo kaukaa. Voimakkaat kädet, siro lantio. Upea. Minun kaunis mieheni.

Sä näet mut. Katseemme kohtaavat. Jälleennäkeminen pitkän työpäivän jälkeen. Rakkaani. Olen tässä, jälleen luonasi. Sä saavut pihalle, käännät päätäsi, ojennat kätesi ottaaksesi mut syliisi, rakastaaksesi mua jälleen.

”Mitä helvettiä? Kuka sä olet?”

Rakas. Odota hetki. Puhutaan.

”Kuka helvetti sä olet? Hei, miksi sä… Voi perkele, mun vaimo ja lapset on tuolla sisällä! Eteenpäin et kyllä tule! Hei? Sano jotain!”

Voi, kulta. Sä olet niin uskomattoman rakastunut. Kiihkeä. Me ollaan yhdessä. Ollaan aina. Sä et vain tiedä sitä vielä.

Vapaa ihostaan: epilogi

Epilogi: Sade

Istun korkeimmalla kalliolla ja katson, kuinka veri pyyhkiytyy pois sormistani. Se valuu veden piiskaamalle kivelle ja haalistuu pois. Veri, jonka kuvittelin jäävän iäksi, on nyt mennyt. Se ei enää palaa. Minä en enää kulje sen luokse eikä se minun, ja nyt tiedän, että niin on parempi.

Taivas myrskyää yhä kaikella raivollaan. Minä olen joku muu. Ehkä oma itseni, vihdoin. Veri on valunut pois ja sisimpäni on tyyni. Ei ole enää huutoa huudettavaksi. Se ei ole kuollut, se on tullut kokonaan pois. Mennessään se ei jättänyt sisintäni tyhjäksi kuten luulin. On paljon värejä, joita en ole koskaan nähnyt, paljon ääniä, joita en ole koskaan kuullut. Kokonainen ihmiselämä koettavaksi. Uskon hymyileväni sen edessä.

Moni jää taa. Moni, jota en pelastanut. Surullisia ihmisiä, jotka tekivät omat valintansa. Minä tein omani. Tämä on nyt minun elämäni ja minun kehoni, jota en aio enää hylätä. Teen siihen kotini, otan sen takaisin kaikella sillä lempeydellä, jota kukaan ei ole koskaan ymmärtänyt ottaa vastaan. Se kaikki on nyt minun.

Kaikki alkaa aina sateesta. Istun yhä kalliolla ja annan taivaan sataa harteilleni. Otan vastaan sen, mitä sillä on antaa.

Vapaa ihostaan: ihon alla

Ihon alla

kiitos kaikesta minä olen nyt valmis jatkamaan olen pahoillani että sinuun sattui olen pahoillani ettet sinä koskaan päässyt irti anna minulle anteeksi taivaiden ja maan toisella puolella minä halusin vain ettei sinuun satu enää koskaan

minä olen nyt vapaa sinusta vapaa kaikesta vapaa jokaisesta kivun särmästä tämä on minun elämäni minun ottamani maailma

kiitos kaikesta ja jää hyvästi

Vapaa ihostaan: luku 43

Luku 43: Hyvästi

Muistan odottaneeni myrskyä vasta silloin, kun se tulee. Se on pysytellyt poissa kauan, kokonaisen pimeän jakson yli. Silloin, kun lädin ja tulin tänne, lempeän maan luo, myrsky teki tuloaan. Se tulee vasta nyt, ja se tulee voimalla. Sadepilvien keräännyttyä taivas avautuu, vapauttaa raivonsa. Annan sen sataa harteilleni kaikella voimallaan.

Tänään olen yksin. Emme elä Konain kanssa samalla alueella. Minä olen Akvamarin pohjoisosissa, kauempana alueista, joissa ryhmät elävät. Täällä metsä on sankempaa ja kalliot korkeampia, mutta taivas yhtä tumma raivotessaan. Istun korkeimmalla kalliolla ja annan kehoni tuudittua kylmään sadeveteen. Kovin harva asia tämän auringon alla on kylmää, mutta sadevesi kaikessa vihassaan on viileämpää kuin mikään useaan pimeään jaksoon. Sada, sada kaikki, minä olen odottanut sinua.

Sade peittää kaikki äänet alleen. Sen huuto on kaikki, mitä kuulen. Vasta, kun erotan sivusilmällä hahmon kivien takaa, jännityn ja vien kädet suojakseni. Hetken olen näkevinäni Konain. Lähestyjä on kuitenkin paljon pitempi. Leveät hartiat ja pitkä, sateen selkään piiskaama valkea tukka. Aja. Melkein äiti. Nainen, jonka jätin taakseni, jota en kuvitellut enää koskaan näkeväni. Hän ei ole kuten se mies. Olisin voinut elää hänen kanssa saman auringon alla. Minä en vihaa häntä.

Aja lähestyy minua varmuudella. Hän ei kuitenkaan käy oitis kimppuuni. Sade hidastaa hänen liikkeitään, hänen täytyy varoa askeliaan vieraalla maalla. Nainen, joka tuskin koskaan lähtee oman ryhmänsä luota, on nyt täällä, minun luonani. Hän on etsinyt minut Akvamarin toiselta laidalta. Minut kaikista niistä, jotka on menettänyt luonnolle.

”Kheri.” Aja lausuu nimeni yhä samalla tavalla. Se ei kuulu hänen suuhunsa. Hän vääntää siitä jotakin muuta. ”Poikani. Sinä olet yhä elossa.”

Poikani. Kerrankin hän sanoo suoraan, kuka minä hänelle olen. Sinäkö hän on minua pitänyt kaiken tämän ajan, poikanaan?

”Aja.” Kallistan päätäni. ”Meidän ei pitänyt enää koskaan tavata. Ja siinä sinä olet.”

”Tässä minä olen.”

Aja tulee lähemmäs. Ensimmäinen ajatukseni ei ole, miten taistelen hänen kanssaan tässä maastossa. Aivan ensimmäiseksi minä ajattelen, mitä teen, jos Konai saapuu kalliolle tänä iltana. Ajan kuolleena pidetty poika. Minun säästämäni henki. He eivät saa tavata enää koskaan. Minä kestän tämän, mutta Konaita suojelen koko ruumiillani. Kunpa hän ei koskaan tulisi.

”Sinä kielsit minua tulemasta, mutta minä en voi koskaan antaa sinun olla, kyllähän sinä sen tiedät”, Aja sanoo katsomatta minua silmiin melkein kuin häpeäisi.

Minä tiedän kyllä. Minä olen hänen jatkeensa. Todiste siitä, että vapautuminen on mahdollista. Nainen, joka ei usko tyhjenemiseen, pakottaa toisia siihen sellaisella vimmalla, että voisi miltei kuvitella hänen jo luovuttavan. Mutta ei hän. Ei Aja. Kivun tie on loputon, eikä sitä voi katkaista. Se kävellään loppuun asti sellaisenaan.

”Miksi sinä olet nyt täällä? Minä lähdin lopullisesti.”

”Sinä olet enää pelkkä vääristynyt yritykseni”, Aja huokaa, ”virhe, jonka tein. Katson velvollisuudekseni päättää aloittamani ja päästää sinut kärsimyksestäsi.”

”Mutta Aja, en minä kärsi.” Ensimmäistä kertaa todella tarkoitan sitä. Minulla on raivoaan huutava taivas, kaunein kaikista. Minulla on veli, jolle puhua, kun pääni käy liian ahtaaksi. Minä olen maassa ja tuulessa, kaikkialla, minä olen niin elossa kuin kukaan voi olla. Minä toivun. Paranen hiljalleen. Annan itselleni anteeksi kaiken aiheutetun ja koetun kivun. Kenenkään muun anteeksiantoa en tarvitse. Minä haluan vain eteenpäin.

Ajan silmät siristyvät. On kuin olisi mahdotonta ajatella, että minä, itseäni ulos sylkenyt lapsi, jonka hän otti luokseen, on nyt miltei kokonainen, miltei itsensä. Hän katsoo kuin olisin pettänyt hänet, vaikka hänhän meistä oli se, joka potki toisen alas yhä vain uudelleen. Hän ei voi koskaan antaa minulle anteeksi sitä, että olen kaiken tämän jälkeen yhä ihminen.

”Kheri, minä haastan sinut.” Aja kohottaa leukaansa. ”Viimeisen kerran. Kuten leirissä.”

Mekö taistelisimme täällä, sateessa, kallionjuurella? On pahempiakin paikkoja. Ei ole mitään, missä hän ei olisi sinua lyönyt. Huomaan nyökkääväni. Hyväksyn sen. En olisi koskaan halunnut taistella häntä vastaan. Hän tekee kieltäytymisen minulle mahdottomaksi. Hän on jo levittänyt reitensä ja jännittänyt hartiansa. Olen taistellut hänen kanssaan lukemattomia kertoja, mutta en koskaan näin. En koskaan tappaakseni.

Aja iskee koko voimallaan. Hän hyökkää kulmista, joista joku leirissä suuttuisi ja kieltäytyisi seuraavasta harjoittelukierroksesta. Hän lyö niin suurella voimalla, että kukaan leirin nuorimmista ei selviäisi siitä. Sinä selvisit. Sinä olit silloin nuorempi kuin he. Aja ei anna armoa. Ei ole koskaan antanut, ei minun kanssani. Mutta minä olen muuttunut. Minä en ole enää se pieni poika, joka antoi piestä itsensä alas. Minä olen nyt toinen, olen ottanut omakseni maailman, tullut osaksi sitä ihmisenä, pelkkänä ihmisenä enkä minään muuna. Minua hän ei tyhjennä. En anna itseäni kivulle. En koskaan. Taistelen veren maku suussa hänen kanssaan vaikka se olisi loppuni. Minä en luovuta.

Hänkään ei anna periksi. Muistan yhden ainoan kerran, jolloin löin häntä niin lujaa ja yllättäen, että hän vuosi verta pitkään. Etsin samoja kulmia, etsin tietä, mutta hän iskee minut maahan. Selkä kiveä vasten. Sade silmissäni. Olen jälleen hänen reisiensä välissä, hän pitää lujaa kiinni. Maistan veren suussani. Sade pyyhkii osan mukaansa. Hän on valmis viimeistelemään minut, mutta hän epäröi. Edellisellä kerralla, kun hän oli tällä tavoin yläpuolellani, minä irtosin. Vieläkö hän haluaa yrittää? Vieläkö hänellä on jotakin, jolla iskeä minut ulos kehostani? Edellinen kerta vei minulta miehen, jonka ihoa kaipaan joka päivä, jonka elän yksin.

Ajan epäröinti ei kestä kauaa. Vain niin vähän, että saan iskettyä häntä suoraan kasvoihin. Riittävän lujaa, jotta hänen otteensa herpaantuu. Pääsen hänen otteestaan ja isken heti koko voimallani. Käytän koko ruumistani, saan hänet maahan hetkessä. Hän ei varautunut. Hän ei osannut odottaa minun olevan vielä täällä. Ei ole enää mitään sellaista, jolla hän saisi minut irtoamaan.

On minun vuoroni katsoa maassa makaavaa Ajaa. Hän sylkee verta. Aja on voimakas, tavattoman luja, ja voisi koska tahansa nostaa itsensä maasta. Hän ei tee niin heti, mutta en luota siihen, ettei hän tekisi. Puristan lähintä terävää kiveä kädessäni. Varmistan, että jos hän nousee, minulla on ase häntä vastaan.

”Me olemme ihmisiä”, minä sanon sateessa makaavalle naiselle, joka ajatteli hetken olevansa äitini ja voivansa murtaa minut. ”Sinä opetit minulle vain yhden tavan elää, vain yhden kielen. Mutta sinun pitäisi tietää paremmin. Sinä koit sen minkä minäkin.”

Ajan mustat silmät kertovat minulle riittävästi. Kerrankin minä olen se, joka puhuu ja hän se, joka kuuntelee.

”Minä olen nähnyt aron. Olen nähnyt, mitä se tekee ihmisille. Siellä elävät eivät ole enää ketään. Sinä et halua sitä kenellekään. Et oikeasti. Sinä et vain halua tuntea.”

Aja näyttää väsyneeltä. Paljon vanhemmalta nyt, kun makaa selällään maassa katseessaan ainoastaan toivo päästä pois. Minä voisin antaa sen hänelle. Hänen ikuisen toiveensa. Vapautuksen.

”Ei ole olemassa vapautusta elämässä”, minä kuiskaan. ”Et tule olemaan vapaa niin kauan, kun elät ihmisen ruumiissa. Sen minä olen joutunut oppimaan.”

Kumarrun lähemmäs kivi kädessäni. Aja ei enää tekisi mitään. Olen varma siitä. Ajan silmät ovat väsyneet ja päästäneet jo irti.

”Tahdotko sinä vapautua”, sanon aivan vasten hänen kasvojaan, ”äiti?”

Katse on vastaus. Se on täynnä kyyneliä. Me molemmat tiedämme jo. Minä otan kiven ja isken ja elän sen kanssa, että kykenen tekemään niin.

Vapaa ihostaan: luku 42

Luku 42: Lempeä

Menen ensimmäistä kertaa elämässäni arolle ilman takapia. Mitä arolla onkin, on jo niin lähellä sitä, mitä minä itse olen, että kykenen kävelemään ilman pelkoa kuivalla maalla. Aamu on nousemassa, ilma ei vielä väreile kuumuudesta, vaikka maa onkin lämmin paljaitten jalkojeni alla. En tiedä, mitä toivon täältä löytäväni.

Olen ensimmäistä kertaa vain itseni oma. En kuulu ainoaankaan ryhmään, täällä kukaan ei vaadi minulta mitään. Vain minä ja maailma. Itse itseni herrana. Olen tuulessa ja maassa, pian nousevassa auringossa. Ei ole ketään, joka muistaisi ihoni lämmön omaansa vasten nyt, kun hän on poissa. Mies, jonka iholle kuuluin hetkeksi. Täällä ei ole mitään pitämässä minua kiinni. Ensimmäistä kertaa koskaan annan hartioitteni rentoutua, avaan käteni ja kallistan pääni kohti avonaista taivasta. Se ottaa minusta vastaan kaiken sen, mitä olen. Mitä tulen vielä olemaan. Huomaan hymyileväni. Tämä on ainoa oikea vapaus minulle.

Miten pitkälle minun pitikään kulkea ennen kuin ymmärsin, mitä minun todella tulisi tehdä. Minun täytyi tappaa hänet nähdäkseni, että kaikki ei koskaan lähde, jotkin osat ovat pinttyneet kiinni luihin eivätkä menisi, vaikka piiskaisin itseäni hengiltä joka ikinen päivä. Päästän hetkeksi aistini irti, suljen silmäni ja annan maailman viedä minne se vain tahtookin.

Kun avaan silmäni, tiedän, etten ole yksin. Ne ovat täällä, vaikka en näekään niitä. Ne kiertelevät minua kaikkialta. Sihinää. Aro elää ja liikkuu ympärilläni. Oma elävä kokonaisuutensa. Ne, jotka ovat täällä, eivät ole enää ihmisiä. Tunnistavatko ne minut kaltaisekseen, vai olenko niille vielä liian ihminen?

Takanani rasahtaa. Kehoni toimii ennen minua. Sen refleksit ovat ehdottomat. Onnistun kuitenkin estämään kehoani hyökkäämästä. Edessäni seisoo poika, jonka valkoiset hiukset ovat kasvaneet ja kasvojen haavat jääneet pelkiksi vaaleiksi viiruiksi tummalle iholle. Konai. Veljeni. Hänen silmänsä ovat mustat ja tyhjemmät kuin aiemmin. Kenties hän on itkenyt itkunsa.

”Tuletko yksin, veli?” Yhä sama ääni. Riisuttu, ei enää lainkaan ivallinen.

Nyökkään. En enää koskaan tulisi kenenkään kanssa. En niin kuin silloin, kun me ratsastimme tänne takapeilla, Konai ja minä.

Konai heilauttaa rannettaan. Tiedän, että ne, jotka ovat olleet täällä kanssamme, lähtevät pois, vaikka en näe mitään. Jopa näin laakeassa maastossa ne onnistuvat piiloutumaan katseeni alta. Ne, joita ei näe ennen kuin ne iskevät. Veli, jonka päästin vapaaksi, kykenee nyt käskyttämään niitä heilauttamalla rannettaan. Maailma on muuttunut.

Konai tulee lähelle, painautuu minua vasten, taputtaa selkääni kuten ennen. Sävy on kuitenkin erilainen. Nyt hän on lämmin. Nyt hän koskee, koska haluaa, ei siksi, että hän yrittää saavuttaa sillä ylemmyyttä. Kaipaus lepää Konain iholla, otan sen vastaan, sillä minäkin olen kaivannut häntä. Tiesin, että en hyvästelisi häntä noin vain. Meidän tiemme ovat kerran limittyneet. Ne eivät erkane kuin taivuttamalla, enkä minä aio olla se, joka taivuttaa.

Konai katsoo minua hetken, kurtistaa kulmiaan. Hän on huomannut.

”Sinä olet lähtenyt”, Konai toteaa. Hänen katseensa lepää leikkaamissani hiuksissa. Toisin kuin Konai, joka jätti yhden letin muistoksi siitä, kuka oli ennen aroa, minä otin kaiken pois. Minä en tahdo enää mitään siitä. Verestä ja kivusta. ”Miten se tapahtui? Päästikö äiti sinut noin vain?”

”Minä tapoin Asaelin.” Lausun hänen nimensä, vaikka minun piti unohtaa se, antaa laulun kuolla. Ei tunteita voi tappaa. Ne eivät elä kehossasi, vaan sielusi poimuissa. Ne ovat osa sinua.

Konain ilme murtuu. Hän painaa hetkeksi silmänsä kiinni aivan kuin ajatus olisi liian kivulias kestää.

”Vai niin”, hän sanoo avatessaan silmänsä jälleen. ”Minä en koskaan kuvitellut sinun menevän niin pitkälle. Olen pahoillani.”

Jokin osa Konaissa ymmärtää. Ei se, jonka kanssa kasvoin, vaan se, joka hänestä on tullut täällä.

”Mutta sinä näyt myös ymmärtäneen.”

Konai kykenee antamaan minulle anteeksi. Sen, että riisuin hänet ylpeydestään. Sen, että en elänyt loppuun sitä elämää, joka minun olisi pitänyt. Että tulin tänne, annoin kipuni pois ja otin elämäni takaisin.

Vien käteni Konain olalle. Hän tekee samoin minulle. Me hymyilemme.

”Opeta minulle, kuinka täällä eletään.”

”Aiot siis jäädä tänne?”

”Osittain. Aro on suunnaton, mutta Akvamarkin on. Uskon, että löydän jostain metsien takaa alueen, jonne haluan asettua. Aro rajaa koko Akvamaria. Voin elää, missä tahdon.”

”Ymmärräthän, mitä arolla asuminen vaatii?”

Nyökkään.

”Mutta nehän ovat jo hyväksyneet minut. Olen riittävän…” Riittävän mitä?

”Totta.” Konai tökkää minua kylkeen. Aivan kuten ennen. ”Mutta älä anna sen ylpistää liiaksi. Nämä eivät ole ihmisiä. Minä en elä niiden kanssa. Ne vain antavat minun olla.”

”Enköhän minä selviä.”

Aurinko nousee sivullamme. Hymyilen Konaille. Täällä mikään ei saavu vaatimaan minulta mitään, voin seisoa vasten veljeäni ja odottaa, että aurinko nousee meille, tekee minusta osan elämää, joka on ensimmäistä kertaa itse valitsemani.

*

Aika kuluu. Pimeä jakso saapuu, eivätkä päivät pimeästä huolimattakaan ole koskaan veljeksiä. Ne näyttävät aina itseltään. Joka päivä minä löydän uuden paikan, uuden joen Akvamarin metsien takaosista, uusia puita ja uusia tapoja elää tätä elämää. Jokainen aamu näyttää minulle uuden maailman silloinkin, kun aurinko ei nouse kertaakaan ja hämärän kullankeltainen kalvo peittää taivaanrannan.

Joinakin päivinä muistelen menneitä itsejäni. Istun yksin korkealla kivellä vuoristoisella alueella. Sinne ei tule koskaan ketään muita. Ei Konai eikä yksikään niistä ihostaan vapaista olennoista, joita arolla asuu. Siellä olen vain minä itse. Siellä minä uskallan kohdata jokaisen muiston, jokaisen version tämän kehon asukkaasta. Heillä kaikilla on tarinansa kerrottavanaan. Olen oppinut paljon kivusta ja siitä, miksi tein siihen kotini. Mutta ei enää. En enää ole minkään muun kuin itseni.

Joskus kävelen Konain kanssa metsissä ja kerron hänelle Asaelista. Kerron, että pelkään, ettei Asael koskaan nähnyt tämän tulevan. Että hän vain kuoli. Silloin Konai sanoo meidän olleen niin yhtä kuin kaksi ihmistä vain voivat olla. Hän sanoo Asaelin kuolleen, jotta minusta tulisi se, kuka nyt olen. Hänen mielestään Asael tiesi aina. Se on kaunis ajatus, melkein lohdullinen. Olen nukkunut se suojanani niinä öinä, joina olen pelännyt kuollakseni vieneeni hänen henkensä turhaan. Joskus ajattelen, että silloin, kun Asael hajosi edessäni, hän näki, mitä tulisi ja suri sitä, että antaisin meidät pian pois. Asaelilla oli kirkkaat silmät. Hän näki kaiken, menneen ja tulevan. Kenties hän puhui silloin sille pojalle, joka olen nyt. Ole kiltti ja pysy aina lempeänä.

Täällä minä en enää antaisi lempeyttäni pois. Se on minun aseeni tätä maailmaa vastaan. On aina ollut. Se saa kovat hajoamaan, itkemään kovuuttaan. Se saa minut muistamaan, etten minä taipuisi, että minä olen se, joka olen, vaikka maailma heittäisi minut läpi kiven ja tulen. Minut voi pakottaa polvilleni, mutta minä voitan aina, sillä minun sydämeni on tehty valosta. Minun lempeyteni on keinoni tehdä maailmasta omani, pakottaa se tahtoni alle. Vain lempeydellä uskallan syöksyä mustasta aamusta toiseen.

Elämä täällä on osoittautunut minulle oikeaksi. Ei enää kipua. Selviytyminen on erilaista. Yhä kehollista, mutta ei tavalla, jossa poltan itseni loppuun, annan pois sen, jota minun ei koskaan tulisi antaa. Täällä voin sulkea silmäni ja nukkua yöni vailla pelkoa. Koko maailma on minua varten ja minä sitä.