Hamartia: luku 48

 Luku 48: Tuutulaulu

Lupaus painaa raskaana Auran rinnassa. Perhe kyselee kovin vähän siitä, missä hän oli, miksi hän lähti niin pitkäksi aikaa ja jätti kaiken muiden vastuulle. Aura tekee, kuten siihenkin saakka. Nyökkäilee ja hymyilee, antaa pikkusisarusten hyppiä syliin ja isän torua häntä.

Vennin kylmenneet huulet tuntuvat yhä jokaisella kerralla, kun Aura painaa suukkoja pikkusisarusten poskille. Nämä pienet ihmiset ovat viattomia siihen, mitä Auran mielessä liikkuu joka kerta, kun isä kääntää hänelle selkänsä tai äiti pudistelee päätään ja huokailee. Silti kaiken pitäisi palaa tuhkaksi. Aivan kaiken. Jos yksikin asia jää muistuttamaan Auraa siitä, mitä joskus oli, mikä satutti häntä liian syvältä, hän ei kykene enää jatkamaan.

Maailma jatkaa eloaan jossakin muualla. Kenties Siriusta ollaan jo kruunaamassa kuninkaaksi, mitä Aura siitä tietäisi. Hänelle jäävät työt ja uupumus. Aura valitsee ajankohdan. Kahden yön päästä. Sitten hän saattaisi lupauksensa loppuun, jatkaisi elämäänsä. Päästäisi vihdoin irti.

Kun valittu yö koittaa, Aura valvoo kylmässä hiessä, kuuntelee Iliran vaimeaa tuhinaa viereisessä sängyssä. Se olisi ohi pian. Äänettömästi. Kaikki nukkuvat. Kipu ei kestäisi kauaa.

Aura hyppää ulos ikkunasta, etsii rohkeutta taivaalta. Ei jumalilta, ei ainoaltakaan, ei edes veljeltä. Vain taivas saa todistaa hänen tekoaan. Hän on tämän Vennille velkaa. Hän etsii Venninkin perheen vielä, päästää rakkaansa piinaajat henkiensä painosta. Mutta sitä ennen hän pistää omansa maksamaan. Tällä ei ole mitään tekemistä kultin kanssa, Aura kertoo itselleen. Kultti ei ole tehnyt hänestä tällaista. Aie on kulkenut hänen kanssaan, soinut mielen perukoilla kuin tuutulaulu, joka vain voimistuu vuosien varrella. Siihen hän nukahtaa joka ilta, oman vihansa sointiin. Laulu on tullut vaatimaan lunastusta. Auran on annettava se sille.

Silmäkulmassa erottuu liikettä. Hetken Aura luulee erottavansa ihmisen vasten dyynejä. Sitten pieni kettu kipittää hänen luokseen, kiehnää hänen jalkaansa vasten kuin vanha tuttu. Eivät ketut tee niin. Villieläin Auraa vasten on sama, jonka he Iliran kanssa pelastivat. Kesyyntynyt. Yhä hänen seuraansa vailla.

Aura kumartuu eläimen luo, silittää varoen sen korvantakusia. Se on täällä nyt. Todistamassa hänen viimeistä koetostaan. Jokin eläimen pyyteettömässä kiintymyksessä saa kyyneleet valumaan äänettöminä Auran poskille.

”Että sinun pitääkin olla siinä nyt”, Aura murahtaa ketulle. ”Etkö sinä ymmärrä? Minun täytyy tehdä tämä. Olen sen itselleni velkaa. Kaikelle sille vihalle ja kivulle. Kukaan ei nähnyt niitä. Nyt he tuntevat sen. Hetki vain ja he ovat poissa. Älä katso minua noin… Jos en tee tätä, en voi elää elämääni loppuun saakka.”

Kettu kallistaa päätään. Kuu loistaa sen suurissa silmissä.

”Anna minulle anteeksi”, Aura kuiskaa vasten eläimen pehmoista turkkia. Sitten hän kävelee sisälle ja antaa pimeyden laskeutua.

Isä ja äiti nukkuvat tyyninä äidin kutoma kangas suojanaan. Veitsi on painava Auran kädessä. Ei, täältä ei voisi aloittaa. Aura kävelee pikkusisarustensa huoneeseen. Kaikki viisi ovat sikeässä unessa. Yksi kerrallaan. Käsi suulle, ettei kukaan ala huutaa. Aura kouristelee. Veri tahraa hänen kätensä, mutta kaikki tapahtuu hiljaa, täysin ääneti, yksikään ääni ei pakene kuolevista. Uhratuista. Pieniä lapsia vain. Vielä viattomia, mutta se ei estä Auraa tuntemasta vihaa.

Viha on säilynyt suojassaan. Se on uupunut ja kulunut, mutta Aura tuntee sen yhä. Se on kasvanut hänen kanssaan, muuttanut muotoaan. Aura itkee aivan hiljaa, koko kehoa kouristeee. Pikkusisarukset jäävät taa. Mitään ei ole tehtävissä. Verta pulppuaa lattialle. Tämä talo ei olisi enää muuta kuin hauta. Kaikelle menneelle, koetulle kivulle, nauretuille nauruille, itketyille itkuille. Se saisi jäädä taa. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Pieni kettu istuu ulkona ja katselee, kun Aura viimein astuu vanhempiensa huoneeseen. Pahimmat viimeisenä. Aura sulkee silmänsä, vetää väristen henkeä. Kaikki ne kerrat, kun isä ei nähnyt, vaikka hänen sisimpänsä kiljui apua. Kun äiti vain huokaili hiljaa, ei tehnyt mitään, vaikka Aura murskaantui aiken alle.

Yksi liike. Se vaatisi vain yhden liikkeen. Ja koko elämän verran vihaa. Mutta viha pysyy onkalossaan, se on väsynyt ja tahtoisi jo pois. Veitsi kohoaa. Yksi liike vain ja kaikki olisi ohi.

”Aura?” Iliran kultainen ääni. Aura pysähtyy. Ei. Ei nyt. ”Aura, mitä sinä teet?”

Liian myöhäistä. Aura on jo liian syvällä lopettaakseen nyt. Verta käsissä.

Iliran kasvot ovat täynnä hätää ja jotain selkeämpää. Huolta. Kaiken jälkeen Ilira kehtaa yhä tarjota lämpöään Auralle. Se on viimeinen isku vasten Auran kasvoja. Hän toimii oitis. Iskee ensin äitiä. Äiti on helpompi. Malthe herää, hätkähtää, mutta Aura iskee uudelleen.

”Aura! Ei!” Iliran huuto täyttää tilan. Nopeasti nyt. Isä on jo hereillä, yrittää suojata itseään, mutta Aura on parempi, Aura on kultin vahvistama, väsynyt, mutta hereillä. Kyyneleet miltei sumentavat kaiken. Maailma keinuu. Auraa huimaa ja tärisyttää. Suurin osa on jo kuollut. Isä tietää. Hyvä. Hänen pitää tietää kaikkein eniten, hän tämän on aiheuttanutkin.

Isä tuijottaa Auraa pelkän inhon vallassa. Ei sääliä tai lämpöä vieläkään. Ei ymmärrystä Auran osaksi. Eikä sanoja. Kaikkien vuosien jälkeen isä on yhä yhtä kylmä, etäinen, tunteeton. Aura iskee. Hän iskee kaikkien vuosien vihalla. Se räjähtää hänen sisällään, hän antaa sen tulla. Hän ajattelee Venniä. Kulttia. Veljeä. Kaikkea pimeää, joka veisi hänet mukanaan, kun tämä olisi ohi. Isku. Uusi. Uni estää isää taistelemasta vastaan. Mies yskii verta, äiti köhii jossakin hänen takanaan. Iskuja. Aura on pitelemätön. Kukaan ei voi tehdä mitään.

”Au… ra.” Isän ääni. Kurlutus kurkussa. Mies ei kestäisi enää kauaa.

”Älä.”

Aura erottaa liikettä silmäkulmassaan. Ilira on kumartunut äidin puoleen, kenties yrittää auttaa tätä.

”Miksi… Miksi, Aura…”

”Te sokeat. Te ette nähneet minua. Te maksatte nyt. Kaikista vuosista. Aivan kaikesta.”

”Mut… ta…”

Aura lyö isäänsä poskelle. Niin kovaa, kun hänen pienestä ruumiistaan lähtee. Se tuntuu paremmalta kuin mikään koskaan. Aura painaa veistä syvemmälle isän rinnassa, mies korahtaa. Kuole. Kuole kuole kuole.

”En… nähnyt. En ymmärtänyt, että sinä…”

”Et niin!” Aura huutaa. Ääni on enää pelkkää itkua. Aura ei kykene pitämään kiinni itsestään, kaikki lipuu jo kauemmas. ”Et nähnyt! Ja nyt te kaikki maksatte siitä! Minuun sattui, ettekä te tehneet mitään! Te ette pitäneet minua minään. En ollut teille ihminen, pelkkä orja, joku, jolla teettää kaikki. Ette katsoneet minua koskaan. Kehtasitte tuputtaa minulle hymyjänne ja huoltanne, mutta ette tehneet mitään, ette katsoneet syvemmälle!” Auran ääni kohoaa korkealle, miltei hajoaa.

Pettymystä. Kaiken jälkeen isällä ei ole antaa hänelle mitään muuta. Syvä inho vääristää Amrasin piirteet vielä kerran. Aura vapisee ja itkee, vääntää veistä vielä kerran. Verta ryöpsähtää isän suusta kurkulle. Sitten miehen silmät lasittuvat. Vihdoin. Odotus on ohi. Isä on kuollut.

Mutta viha ei ole poissa. Aura ottaa veitsen, iskee yhä uudelleen ja uudelleen. Turmelee kasvot, jotka eivät katsoneet häntä, pitäneet häntä minään. Viha lyö yli, isästä ei jää jäljelle muuta kuin sotkua.

Ja Aura huutaa. Hän huutaa koko voimallaan. Kaikki mennyt elää hänessä nyt, sykkii tämän pienen hetken ennen kuin kuolee iäksi. Aura kiljuu kurkkunsa kuivaksi, mutta viha ei lopu, se on mustaa ja syvää. Jokin suuri ravistelee häntä, hän on polvillaan, ja vihdoin kaikki irtoaa. Päättyy. Aura tuntee, kuinka jokin laskeutuu häneen.

Hänen varjonsa. Kuunvalo venyttää sitä pitkin seinää. Se on vihdoin poissa hänen vallastaan. Veljen oma. Näin se siis tapahtuu. Näin ihminen menettää itsensä. Aura nauraa ja itkee. Ääni on sekoitus vuosia vanhaa kipua. Aura ei enää tunnista itseään sen keskeltä. Hänen varjonsa on vihdoin menetetty ja kätensä veriset.

”Aura…” Varovainen, ohut kuiskaus. Aura tuijottaa nurkassa kyhjöttävää Iliraa, jonka käsiin äiti on viimein jähmettynyt. Ruumis näyttää naurettavalta. Kaikki ruumiit näyttävät. Elämä on paennut niistä, tehnyt niistä pelkkää jätettä.

Aura pudistelee Iliralle päätään ja nauraa.

”Sinä olet kaikkein pahin. Kaikessa lempeydessäsi sinä vain ällötät minua. Et koskaan nähnyt mitään, vaikka elit kanssani samassa huoneessa! Sinusta ei koskaan tule opettajaa, Ilira, sinä olet alistunut kaikelle sille, mitä sisarusko ja tämä mätä maa meille suoltaa. Sinä et voi toteuttaa unelmiasi, koska olet suostunut poljettavaksi.”

”Aura.” Siskon ääni on yhä väritön. Auran varjo tanssi seinällä. ”Minä näen nyt… Me voimme aloittaa alusta. Älä tee tätä.”

Auran nauru sattuu kurkkuun. Se katkeilee, muuttuu päistänsä itkuksi. Aura ei enää tiedä, mitä tapahtuu. Hänen kehonsa kouristelee, kaikkialle sattuu.

”Mitä se enää auttaisi?” Aura osoittaa äidin ja isän hervottomia ruumiita. ”Sisarukset… hekin ovat jo…”

Ilirasta pääsee korkea, epätoivoinen parahdus. Isosisko alkaa itkeä lohdutonta itkua. Siten voi itkeä vain ihminen, jota ei ole kielletty koskaan itkemästä. Toisin oli Auran kohdalla.

”He olivat lapsia… Pelkkiä lapsia, Aura…”

”Saastuneita. Saastunutta kaikki… En saa henkeä, jos te kaikki elätte ja kuljette kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voi elää ilman kostoani.”

”Kostoa mistä, Aura?” Ilira jatkaa nyyhkyttäen. ”Me emme tienneet! Vannon sisarten nimissä, etten tiennyt sinun voivan näin huonosti. Jos olisin tiennyt, olisin auttanut sinua.”

Auran huulet vääntyvät irveen.

”Tekopyhää. Mahdollisuus meni jo. Meni jo!”

Aura iskee, mutta ei tosissaan. Keho on turtunut tappamiseen. Veitsi osuu Iliraa reiteen. Sisko itkee ja älähtää, mutta isku ei ole tappava, se ei katko riittävästi suonia. Laiskaa. Väsynyttä. Huono tyttö. Epäonnistuit tässäkin. Aura ei jaksa enää yrittää. Iliran itkua on mahdoton kuunnella.

He jäävät siihen, kuilu välillään. Kumpikin itkien omaa kipuaan pois. Aura on voimaton, hän ei kykene enää yrittämään. Iliralla on unelmia. Kokonainen elämä elettävänään. Kokonainen tragedia haudattavanaan. Voisiko Iliran jättää vielä eloon? Tekisikö se hänestä epäonnistujan? Venni, voi Venni, olisitpa sinä täällä. Auttamassa minua.

Lopulta Aura nousee ylös. Ilira ei kykene, kipu vääntää siskoa maahan. Aura tarttuu Iliraa päästä. Kiskaisee valkoisista hiuksista.

”Aura, ole kiltti… Minä olen valmis antamaan anteeksi. Aloitetaan alusta.”

Aura lyö Iliran pään seinään. Sisko tömähtää lattialle. Pulssi tuntuu yhä. Hyvä. Iliran herätessä Aura olisi jo poissa.

Kuu heittää varovaista, hopeista valoa olohuoneeseen ja paljastaa lysyssä seisovan siluetin. Auran veriset sormet puristuvat veitsen ympärille, kunnes hän tunnistaa huivipäisen hahmon. Lisanka. Sisko on tullut takaisin. Mikä ajoitus.

”Aura…? Sinäkö se olet? Mitä tämä tarkoittaa?” Särkynyt ääni. Auralla ei ole mitään sen paikkaamiseksi.

Kuunvalossa Aura näkee, kuinka Lisankan silmät suurenevat. Sisko näyttää yhä samalta. Väsyneeltä, mutta elinvoimaiselta. Silmät ovat kuitenkin muuttuneet. Niiden katse on kokeneempi, nähnyt paljon.

”Sinun varjosi…” Se täyttää puolet huoneesta. Aura päästää tukahtuneen naurahduksen.

”Veli sai sinut”, Lisanka kuiskaa, ”hänkö sinut pakotti tekemään tämän? Hänkö tappoi heidät kaikki?”

Aura hätkähtää. Hän ei kuvitellut Lisankan puhuvan asioista suoraan. Miksi sisko on täällä nyt? Aura pudistaa päätään. Veli sai hänet viime hetkellä. Mutta varjojen jumala ei saa kunniaa tästä, hänen verenperinnöstään, kostostaan ja kohtalostaan. Auralle ei jäänyt muuta kuin tämä. Veri käsissään.

”Haluaisin sanoa, että tein tämän veljen kontrolloimana. Että minua ohjailtiin. Mutta se olin minä. Olin täysin tietoinen koko ajan”, Aura kuiskaa pimeään. Lisanka ei itke. Miksi Lisanka ei itke? Ilira itki. Kuka tahansa vuodattaisi kyyneliä tämän edessä.

”Minä tulin tänne varoittamaan teitä”, Lisanka kuiskaa äänessään syvää väsymystä. ”Varoittamaan…”

”Mistä?”

Lisankan vuoro pudistaa päätään.

”Ei mitään. Ei enää mitään…”

Lisanka joutuu ottamaan tukea pöydästä. Hän miltei horjahtaa maahan. Aura ei tee elettäkään auttaakseen. Hän kävelee ovelle, työ täällä on tehty. Lisanka kuuluu toisille. Siralle ja varjontappajille. Sisko ei alun alkaenkaan ole tätä perhettä. Lisanka saa elää.

”Aura…”

Aura pysähtyy. Nytkö Lisanka kysyisi, miksi hän teki tämän kaiken? Auraa naurattaa.

”Et saa koskaan anteeksi.”

Sormet puristavat veistä entistä tiukemmin. Ei anteeksiantoa. Ei hän sitä odottanutkaan. Pelkkää kuolemaa vain. Ikuinen pimeys. Aura ei odota Lisankan koskaan ymmärtävän.

Aura nyökkää vanhempien makuuhuoneeseen päin.

”Ilira on vielä hengissä”, hän sanoo. Ei enempää. Auralla ei ole Lisankalle sanoja. Ei Lisankalle eikä kenellekään muullekaan. Hän kääntyy ja juoksee vasten yötä, antaa tähtitaivaan kuljettaa hänet pois kaiken luota, pois elämästä, jonka hän vannoi tuhoavansa. Lupaus itkevälle lapselle on lunastettu. Tuutulaulu saisi vaieta iäksi.

Pieni kettu juoksee kaukana aavikolla, kun Aura pakenee. Hän pyyhkii kyyneleet silmäkulmistaan ja juoksee kovempaa.

Hamartia: luku 47

 Luku 47: Maailman paino

”Tuolta ei enää nousta”, Minervan ääni jää kaikumaan onkaloon.

Lisanka tuijottaa aukkoon, joka nieli Laetan kuningattaren. Adrasteaa ei enää näy.

”Mutta kuningatarhan…”

”Hän vuotaa kuiviin jossakin tuolla. Nääntyy nälkään. Hiipuu.”

”Emmekö me voi… emmekö…”

Minerva pudistaa päätään.

”Etkö sinä kuullut? Tämä todistaa kuningattaren todellisen luonteen.”

”Mutta…”

”Et sinä voi mennä tuonne. En anna sinun.

Pudotus on suuri. Syvä. Lisanka tietää, että alas voisi mennä köysien ja koukkujen avulla. Se järjestyisi kyllä. Mutta Lisankan sisimmässä palaa. Ihminen on pudonnut kuolemaansa, eikä hän voi tehdä sille mitään. Silloin kaikki tapahtunut viimein saavutta Lisankan, pakottaa hänet polvilleen. Vain muutama kyynel, ne Lisanka sallii itselleen.

Minerva on siinä, koskee vasta, kun näkee, että Lisanka antaa hänen.

”Ei mitään hätää, me emme voineet tehdä mitään. Älä huoli. Emme tiedä, mitä kaikkea on tapahtunut ennen tätä. Heidän puheistaan päätellen jotakin suurta. Petos.”

”Minä… Minä vain…”

”Ei hätää, punapää, ei hätää…” Minerva painaa pehmeän suukon vasten Lisankan ohimoa. ”Meillä on nyt todisteita Siriusta vastaan. Olemme nähneet hänet. Sinut tunnetaan palatsissa. Sinun täytyy päästä kertomaan tästä prinssille ja hoville. Prinssi uskoo sinua.”

”Ei… Ei tämän suhteen. Hän ei suostu kuuntelemaan ainuttakaan poikittaista sanaa Siriuksesta. Tämä on toivotonta…”

Lisanka kiskaisee itsensä pystyasentoon. Vatsaa vihlaisee, Vennin isku tuntuu yhä, vaikka Elrin sitoi sen hyvin. Minerva pysyy hänen rinnallaan, aivan kiinni hänessä. Enää Lisanka ei edes halua irottaa miehestä. Tuntuu kuin tämä olisi aina ollut siinä.

”Sinähän sanoit, että prinssi on muuta kuin antaa ulospäin olettaa. Hän kuuntelee sinua varmasti.”

”Kuningatar Adrastea on todettu petturiksi. Sirius sai hänet kiinni. Mutta Siriushan… Eikö Adrastea sanonutkin, että he ovat tehneet kaiken yhdessä?”

”Sanoi. Kerrot sen prinssille.”

”Entä jos…”

”Punapää. Sinä olet rohkein ihminen, jonka olen kohdannut. Sinä pystyt siihen.”

”Sanot sinä, joka pääsit palatsin keskikerroksiin täysin vaivatta etkä jäänyt edes kiinni.”

”Se on aivan eri asia.”

Lisanka huokaisee syvään.

”Minä menen. Näytä minulle tie.”

”Olemme aivan lähellä palatsin sisäänkäyntiä.”

”Menen yksin. Älä tule mukaan. Jää tänne.”

”Oletko varma?”

”Tapattaisit itsesi. Minut he tuntevat. Menen yksin.”

”Kuule, punapää…”

Minervan pisamaisilla kasvoilla käväisee Lisankalle vieras ilme. Mies hipaisee hänen poskeaan, huulet painavat kevyen suukon otsalle. Hellyys lyö yli laitojen, Lisankan on sietämätöntä päästää irti.

”Suojaan selustaasi.”

”Minä pelastan hänet. Selviämme tästä.”

Minerva virnistää. Vasta nyt Lisanka osaa ajatella, että kenties Minervan hymy on miehen keino pysyä vahvana. Leveät virnistykset pitävät kuorta kasassa. Lisanka ei voi syyttää häntä siitä.

Minervan osoittamassa suunnassa Lisankaa vastaan tulee palatsin valkopukuisia palvelijoita. Aseistautuneita miehiä, jotka vetävät Lisankan kädet selän taa.

”Ei! Odottakaa! Olen ystävä, en tahdo pahaa, olen täällä prinssin asialla!”

”Ai kuten hänen korkeutensakin suvaitsi olla?”

”En tiedä, mistä te puhutte. Olkaa kilttejä ja päästäkää minut!”

”Täällä eivät veljen palvelijoiden anelut auta.”

”En ole veljen palvelija! Antakaa prinssin nähdä minut! Hän tuntee minut. Olen Lisanka Irelian, se tyttö, joka kiskottiin palatsiin auttamaan prinssi Rashnaa! Antakaa minun puhua hänelle.”

”Hänen korkeutensa on kriittisessä tilassa. Vastavihitty kuningas saa päättää, mitä sinun kanssasi tehdään.”

”Kuningas? Mitä ihmettä?”

Kun Lisanka kuljetetaan palatsiin, hän muistaa ilmeen Siriuksen kasvoilla. Lähes eläimellinen, sairas hymy, jonka kaltaista Lisanka ei ole nähnyt koskaan. Se yhdistettynä maan alle katoavaan Adrasteaan saa Lisankan yhdistämään langat. Kuningas. Sirius. Tätä mies siis halusi.

”Minulla on todisteita!” Lisanka kiljuu. ”Päästäkää minut prinssin luo.”

”Jankkaaminen ei auta, tyttö, haluatko, että katkaisemme kielesi?”

Lisanka sävähtää. Kuka kutojatarten nöyrä kasvatti sanoisi niin? Eivät sisaret kaikkeudessa kutoneet ihmisistä tällaisia.

Vartijat kiskovat Lisankan suureen saliin. Palatsin muodot ja tuoksut ovat piinaavan tuttuja. Lisanka ymmärtää vasta kiiltävillä käytävillä astellessaan, kuinka suuresti on kaivannut takaisin. Palatsi on vieras ja suuri, mutta jokin siinä vetää häntä puoleensa. Palatsin ihmiset voivat olla sisältä mätiä, mutta täällä tuntee kutojattaret lähempänä kuin missään muualla. Kudelman juhlan läheisyys näkyy suurien lankakerien ja lyhtyjen kanssa häärivistä ihmisistä. Kaiken sen keskellä Lisankan sydän sykkii kuin pyrkisi irtoamaan rinnasta.

Keskellä salia seisoo Sirius hopeinen otsaripa somisteenaan. Ylennetty. Joko kansa tietää, että heille on kruunattu uusi hallitsija? Suvuton mies. Sirius. Miehen nimi on kuin kirous Lisankan huulilla. Siriuksen ilme mutkistuu hänen nähdessään Lisankan vartijoiden kuljetettavana. Hän tervehtii Lisankaa peittäen kaiken hymyllä.

”Kas, tämäpä sattuma”, Sirius hymähtää, ”en kuvitellutkaan tapaavani sinua enää, neiti Irelian.”

Et tietenkään. Sinä toivoit minun kuolevan. Aivan kuten Adrasteankin.

”Löysimme tämän tytön tunneleista.”

”Minä tahtoisin keskustella hänen korkeutensa prinssin kanssa. Olen täällä hänen vuokseen.”

”Prinssi on sattumoisin sellaisessa kunnossa, että hän ei voi tavata ketään.”

”Mutta…”

”Hän ei näe värejä. Ei erota kasvoja. Haluaisitko todella tavata pojan, joka ei edes tunnistaisi sinua?”

”Hän on Laetan prinssi!”

”Ja minä kuningas.”

Nielaus. Lisankan kädet puristuvat nyrkkiin. Sirius määrää täällä nyt, eikä miehellä ole aikomustakaan päästää häntä tapaamaan Rashnaa. Eikö prinssi todella näe värejä? Lisankaa puistattaa. Ei auta muuta kuin kohdata Sirius silmästä silmään. Tänään miehen violetit silmät ovat erityisen kirkkaat ja täynnä ylemmyyttä, hopeinen otsaripa korostaa niiden hehkua.

”Voinet kertoa asiasi myös minulle, olenhan nyt vastuussa myös prinssin tehtävistä”, Sirius sanoo hymyillen yhä niin miellyttävästi, ettei mikään suodatu läpi.

Lisanka tarkkailee salia. Osa hovista on paikalla. Kutojattarien silmä on kirjailtu heidän kaapuihinsa. Nämä ihmiset ovat olleet täällä kauemmin kuin Sirius, jopa kauemmin kuin Adrastea koskaan oli. Kuunnelkaa minua nyt.

Lisankan sormi osoittaa kohti Siriusta. Miehen yksinkertaista kauneutta, valepukua kaikkien edessä.

”Tämä mies”, Lisanka sanoo rauhallisesti, ”ei ole sitä, miltä näyttää.”

Hovi kohahtaa. Kuinka joku uskaltaa syytellä vastavihittyä kuningasta?

”Mahdatte kuvitella, että olin tunneleissa, koska olen kultisti ja osa jotakin suurempaa juonta”, Lisanka sanoo kohdaten tarkoin jokaisen katseen, ”mutta totuus on, että tämä mies yhdessä kuningatar Adrastean kanssa sysäsi minut pimeään. Kysykää prinssiltä, kerrottiinko hänelle koskaan, minne minä menin. Koko hovi kuvitteli varjonparantajatytön vain lähteneen kuningattaren luvalla. Totuus on, että minut yritettiin murhata. Vaientaa. Mutta minä olen nyt tässä. Kysykää prinssiltä. Olen varma, ettei hänelle kerrottu koskaan totuutta.”

Ilmeistä erottaa, että Lisankan sanat uppoavat. Hänellä ei ole aavistustakaan, miten kuningatar Adrastea jäi kiinni, mutta naisen nimen mainitseminen herättää kohinaa yleisössä.

Lisanka kertoo näkemästään luolastossa. Adrastean ja Siriuksen sanoista, entisen kuningattaren putoamisesta. Kukaan ei esitä lisäkysymyksiä. Lisankaa katsotaan pitkään, eikä hän tiedä, kumpaa se merkitsee – hyväksyntää vai tuomintaa.

”Lisäksi”, Lisanka jatkaa, ”tämä mies on pitänyt hallussaan kirottua esinettä.”

Vasta silloin Siriuksen kasvoilla alkaa rakoilla. Tyytyväinen, peloton ilme hälvenee, jokin paniikin kaltainen nousee pintaan. Hyvä. Vihdoin Lisanka on iskenyt oikeaan kohtaan.

”Käykää katsomassa, millaista korua hänen korkeutensa prinssi Rashna pitää. Eikö kukaan teistä ole tunnistanut sitä yhdeksi varjoveljen kirotuista esineistä, vai onko koru lumonnut teidätkin?”

Sivusilmällään Lisanka erottaa, että joku lähtee huoneesta. Hyvä. Vain koru on riittävän painava todiste.

”Sen vuoksi minä en kyennyt tappamaan hänen korkeutensa varjoa. Koru pitää prinssiä otteessaan, se pahentaa varjon vaikutusta. Tämä mies antoi korun prinssille. Prinssi kertoi siitä minulle itse.”

Sirius on jo ehtinyt koota itsensä, ilme on hallittu, eleet rauhallisia. Mies pelaa kaiken niin sietämättömän hyvin, että Lisankaa kihelmöi.

”Hyvä on. Teillä on kahden ihmisen sanat vastakkain. En väitä, että oma kantani olisi sen arvokkaampi kuin neiti Irelianinkaan. Minun valtakunnassani ihmiset saavat itse valita, mitä uskovat. Tuokaa vain koru tänne, jos löydätte sellaisen. Minä olen kertonut teille totuudenmukaisesti todistaneeni Adrastean kuolemaa maan alla. Voitte vapaasti uskoa myös tytön versioon kertomuksesta. Mutta korun minä kiistän täysin.”

Keskustelu puhkeaa hetkessä. Lisanka hädin tuskin erottaa ääniä toisistaan. Tällaisiksi ihmiset siis tulevat, kun heidät päästetään epäilemään. Suuria silmiä, osoittelevia käsiä, paljon ihmetystä. Sirius seisoo kaiken keskellä tyynenä kuin tietäisi jo, miten kaikki päättyy. Miestä katsoessaan Lisanka ei voi ajatella muuta kuin sitä, mikä syy hänellä olisi käydä miestä vastaan. Miksi nämä ihmiset kuvittelisivat, että hän huvikseen uskaltautuisi koko salin tuijotettavaksi, antaisi itsensä vapaaehtoisesti tarkasteltavaksi? Täällä on jaettu kuolemantuomioita pienemmästäkin kuin hallitsijan syyttämisestä kultistiksi. Näissä saleissa on kuultu paljon itkua, koristeellinen lattia on saanut ihmiset polvilleen.

Valkopukuinen nainen palaa saliin. Naisen silmät ovat suuret ja ymmällään. Hän pudistelee päätään.

”Teidän korkeutenne, en löytänyt prinssiltä ainuttakaan mainitun kaltaista korua. Mutta hän…”

Siriuksen tiukka katse vaientaa naisen. Myöhemmin, katse tuntuu sanovan. Sirius kääntyy hymyillen Lisankaan päin.

”Mitään korua ei ole.”

”Eikö kukaan teistä todella muista sitä? Suuri ja raskas, geometrinen. Ei sellainen kuin El Varineilla yleensä. Ei ainuttakaan kutojatarten silmää, koska kyseessä on kirottu esine! Ettekö todella muista? Prinssi ei luopunut siitä koskaan silloin, kun minä olin täällä.”

Hiljaisuus riippuu raskaana salin yllä. Hovin miehet ympäröivät Siriuksen, toimivat muurina vieraan naisen ja valitsemansa kuninkaan välillä. Silloin Lisanka tietää hävinneensä. Edes ihmiset, jotka ovat katsoneet Adrastean nousua ja murtumista, eivät näe, mitä Sirius tekee. Kun Sirius seuraavan kerran avaa suunsa, Lisanka tietää jo, mitä sieltä tulee.

”Saattakaa neiti Irelian kotiinsa ja katsokaa, että hän pysyy siellä.”

Lisankan sisintä kylmää. Kotiin. Pieneen taloon Ardellen laitamilla. Kauas Sirasta, Minervasta ja prinssistä.

”Lisanka Irelian, sinua kielletään vastedes astumaan jalallasi Varimean palatsiin. Kaikki lähestymisyrityksesi prinssiä kohtaan missä tahansa luetaan rikokseksi. Pysy kaukana palatsin asioista. Jos sinut saadaan kiinni yrityksestä päästä palatsiin, sinut voidaan teloittaa uskonvihollisena.”

Kylmää kaikkialla. Lisankan keho painaa kaikkien kuolleiden tavoitteiden verran. Sirius ei vaivaudu edes katsomaan tuomitsemaansa naista, kun Lisanka raahataan ulos salista. Sinne mies jää, itse takomaansa voittoon. Lisankan impulssit käskisivät iskemään vartijoita, taistelemaan tiensä pois, mutta mitä hän osaisi tehdä? Ehkä potku tai kaksi veisi hänet vapaaksi, mutta kuinka hän löytäisi Rashnan palatsin lukuisista kerroksista ja huoneista? Alistuminen pakottaa Lisankan pitämään päänsä pystyssä. Jokin ylpeys pitää säilyttää, vaikka valkopukuiset palvelijat tuijottavat Lisankaa kuin kultistia. Ainoa kultisti täällä seisoo kuninkaan ripa otsallaan ja hymyilee hovilleen kuin suopea jumala. Eikä Lisanka saata tehdä mitään.

Vasta kuumalla hiekalla Lisanka ymmärtää, kuinka kauan siitä täytyy olla, kun hän on viimeksi saanut tuntea auringon porottavan suoraan kasvoihin. He kulkevat halki aavikon, halki Varimean kaupungin. Lisankaa kuljetetaan kuninkaallisissa vaunuissa. Ihmisten katseet kerääntyvät. Lisanka kiristelee hampaitaan. Jossakin palatsin alla Minerva odottaa hänen onnistuvan, ja nyt hän on täällä, matkalla Laetan toiselle laidalle.

Päivä kääntyy illaksi, kun tutut dyynit piirtyvät taivaanrantaan. Koti. Lisanka tuijottaa ihmisten kuljettamista vaunuistaan, kuinka aurinko maalaa aavikon punaansa. Yllättäen vaunut pysähtyvät. Häpeä on jo ehtinyt hälvetä, kun Lisanka kiskaistaan ulos.

”Sinä asut näillä kulmilla, etkö asukin?”

”Asun.”

Ääni takana. Kohahdus. Se antaa miehen ilmi. Lisanka ehtii väistää takaa kohdistuvaa iskua, potkaista miestä kovaa. Toinen isku osuu leukaluuhun. Lisanka ei tiedä, mitä tapahtuu. Koko kehossa jyskyttää. Yhä useampi yrittää iskeä häntä, mutta hän väistelee, sillä tämän hän osaa, tästä isä häntä varoitti. Tätä ihmiset hänelle haluavat tehdä. Iskeä ja tappaa yllättäen. Tällä kertaa se ei vain johdu hänen varjottomuudestaan.

Ja katsokaa, että hän pysyy siellä. Vasta kimppuunsa käyviä ihmisiä iskiessään Lisanka ymmärtää, mitä Sirius sanoillaan tarkoitti. Häntä ei pitänyt vain palauttaa kotiinsa, hänet piti jättää sen liepeille kuolemaan. Näin palatsi toimii. Adrenaliini sykkii Lisankan suonissa, hänellä ei ole enää kylmä. Hän on täysin hereillä. Hänen rystysissään on verta, mutta hyökkääjät makaavat maassa hetken tajuttomina. On vain muutamia minuutteja aikaa paeta ennen kuin he heräävät jälleen.

Lisankalla on yhä piikki vaatteidensa kerroksissa. Hän voisi iskeä hyökkääjät kuoliaaksi, varmistaa, että he eivät löydä häntä enää. Sillä tavoin hän estäisi heitä pääsemästä perheeseensä käsiksi. Mutta he ovat eläviä ihmisiä. Ei ole heidän vikansa, että palatsi on syvältä sisältä mätä. Sirius ei ole sitä mädättänyt, se on aina ollut sitä. Lisanka ymmärtää sen nyt. Hänen kohtalonsa voisi olla kuten kenen tahansa palatsin viholliseksi nimetyn. Mutta hän ei suostu siihen. Hän ei taivu. Hän on varjontappajan tytär ja hän aikoo elää sen mukaisesti.

Lisanka juoksee upottavalla hiekalla. Olisi päästävä turvaan. Varoitettava perhettä, kerrottava Sirasta ja palatsista ja siitä, että pimeys on tulossa. Sirius tuo sen matkassaan, vetää maan suoraan varjoihin. Vielä hetki. Vielä vähän aikaa hänen täytyy jaksaa kannatella koko maailman painoa.

Hamartia: luku 46

 Luku 46: Korvaaja

Rashna ei kuule uutisia Siriukselta itseltään. Mies on muualla, hoitamassa omia tehtäviään. Kaikki vastuu lankeaa Siriuksen harteille nyt, kun Adrastea on poissa ja Rashna heikentynyt.

Äiti ei tule enää takaisin. Rashna ei tiedä, valehteliko Sirius sanoessaan, että näki kuningattaren pudonneen yhteen luolaston monista aukoista. Sieltä ei elossa palattaisi. Rashna saattaa miltei haistaa veren. Hän pelasti äitinsä, ja nyt äiti on ikuisesti poissa. Rashna sulkee silmänsä ja kuvittelee äitinsä kiveä vasten rusikoituneen ruumiin. Vapautta sekin. Ei julkista nöyryytystä, oikeudenkäyntejä ja teloitusta. Kuoleman jälkeen sellaiset on helpompi hoitaa. Kansa ei hyväksy mitä tahansa, mutta totuutta voi aina kaunistella.

Rashnan makuukammarissa ei ole ollut ainuttakaan peiliä hänen varjonsa menettämisen jälkeen. Hän ei kestä katsoa, kuinka hänen aina yhtä voimakas kehonsa on alkanut kadottaa elinvoimaisuuttaan. Nyt prinssi tahtoo nähdä itsensä kokonaan. Äiditön lapsi. Ensimmäistä kertaa omillaan tässä maailmassa. Miltä sellaisen pojan kasvojen kuuluu näyttää?

Käytävän peili näyttää kuihtuneen prinssin. Rashna tuijottaa itseään kulmat koholla. Hän oli aina niin värikäs, eläväinen, täynnä voimaa. Äidin menetys näkyy tummina renkaina silmien alla. Verestävinä silminä ja lohkeilevina kynsinä. Vaatteiden kirkkaus on näennäistä, pelkkää teatteria. Rashnan käsi hakeutuu Siriuksen antamalle, raskaalle korulle. Se on ainoa kaunis asia hänessä. Ainoa, mitä on jäljellä. Aivan kuin sen antajakin.

Peilikuva tuijottaa syvänsinisillä silmillään takaisin. Isän silmät. Nyt Rashna tietää enemmän. Kaiken takana oli aina äiti. Alusta saakka. Peilikuva vääristyy. Rashna hätkähtää taaksepäin, jalat horjuvat. Miksi peilikuvalla on hymy, vaikka hänellä ei ole? Hän ei huomaa katsoa varjoaan. Vääntyilevää ja ilkkuvaa. Peilikuva pimenee. Iho kuoriutuu, muuttuu syvän harmaaksi, hiukset mustuvat päistään, varjo ottaa omansa. Rashna huutaa. Kaiken tapahtuneen jälkeen hän ei kykene muuhunkaan.

Hovi löytää prinssin sykkyrässä keskeltä käytävää. Peili on säpäleinä, Rashnan jalkaterässä ja kädessä on verta. Rashnasta lähtee hiljaista yninää, kun hovi kokoaa hänet, silittelee ja rauhoittelee.

Peilinsirpaleet eivät heijasta enää mitään. Rashna tuijottaa niitä vapisten. Katse etsii mitä tahansa, mihin kiinnittyä. Peilikuvakin on hänet pettänyt. Varjo on kaikkialla. Rashna erottaa, kuinka se leikkii seinillä, kiipeää ja kurottaa. Se leikittelee hänen maailmallaan kuin aikoisi pimentää sen kokonaan.

”Teidän korkeutenne?” Siriuksen pehmeä ääni. ”Mitä täällä on tapahtunut?”

Kaikki muut äänet kuuluvat kauempaa. Tasojen lävitse. Varjo vääristää ne. Rashna erottaa vain satunnaisia sanoja. Hovi sanoo hänen menettäneen kontrollin. Mistä? Itsestäänkö? Niinkö helposti se käy? Rashna uskoo nauravansa. Jatkuva, kohoileva ja laskeva ääni ei voi olla muutakaan. Rashna tuntee lankojensa katkeavan. Hatarat rihmat, jotka pitivät häntä kiinni maailmassa, katkeavat kerralla, jättävät hänet leijumaan. Äiditön. Isätön. Rashna ei enää tiedä, missä on ja ketä katsoo.

Siriusen kädet ovat Rashnan keholla, mutta eivät sillä tavalla, kuten aina siihen saakka. Ne eivät enää halua häntä. Ne vain pitelevät, koska ruumis toimii ilman lupaa, vapisee hallitsemattomasti. Eivätkö muut nähneet tummentunutta kuvajaista? Varjo vei sen. Varjo on vienyt kaiken. Rashna ei saa henkeä. Hän takertuu Siriukseen, pitää kiinni mistä tahansa. Silmät kiinni. Rashnaa huimaa silti. Koko tajunta keinuu.

”Hänen korkeutensa ei ole kykenevä perimään äitinsä paikkaa.”

”Prinssi tarvitsee nyt lepoa ja hoitoa. Me etsimme parantajia kaikkialta Laetasta. Toistaiseksi aitoa tavaraa ei ole löytynyt. Tilanne näyttää epätoivoiselta.”

”Viimeinen El Varin…”

”Poika on nyt aivan yksin.”

”Kaikki vastuu on hänen korkeutensa harteilla.”

”Näettehän te, hyvät kollegat, että hänen korkeutensa ei ole siinä tilassa, että hän voisi hallita Laetaa.”

”Tällaista tilannetta ei ole koskaan tullut vastaan.”

Rashna ymmärtää sanoista vain osan. Kaikkialla on pimeää. Seinät ovat mustat, aurinko musta, ihmisten kasvot pelkkää harmaata sotkua. Siriuksen kosketus on ainoa todellinen asia maailmassa. Rashna ei riuhdo itseään irti. Kun hän avaa suunsa, hän jäsentelee jokaisen sanansa niin huolella, ettei kukaan epäilisi hänen kykyään ilmaista itseään. Hän saattaa olla kontrolloitu, mutta hän ei ole vielä menettänyt järkeään.

”Sirius voi hallita puolestani. Kunnes tervehdyn.”

Kaiken sotkun keskeltä Rashna erottaa aukeavia suita ja suurenevia silmiä. Kuin loputon painajainen. Kunpa värit vain palaisivat.

”Sirius… Niin, se lienee kieltämättä ainoa vaihtoehto.”

”Mies on osoittanut luotettavuutensa. Hän on ollut täysin nuhteeton kaikki ne vuodet, jotka on viettänyt hovin leivissä.”

Rashnaa naurattaa jälleen. Hovi, joka on kaiken aikaa etsinyt Siriuksesta vikoja ja merkkejä, joiden perusteella heittää hänet hovista, tahtovat nyt miehen hallitsijakseen. Se olisi ensimmäinen kerta koko Laetan historiassa, kun palatsissa hallitsisi joku muu kuin El Varin. Joku muu kuin kutojattarien valittu. Suvuton, nimetön mies, joka tuli ja muutti kaikkien elämät. Rashna on valmis antamaan kaiken kunnian Siriukselle.

”Ettäkö tekisimme sellaisen päätöksen ilman hovin vanhimpien kokoontumista…”

”Minähän olen vielä täällä.” Rashna tuskin erottaa äänensä sointia. Varjo on vienyt senkin. Vieköön. Hän elää yhä. ”Minä teen päätöksen. Vaadin kruunua Siriukselle, hän on ainoa, jonka suostun tulemaan paikalleni.”

”Teidän korkeutenne, te ette ole…”

”En ole harkintakykyinen? Niinkö aioitte sanoa? Olen yhtä kaikki hengissä. Loppu on varjoa. Minä olen El Varin, Adrastean poika. Minä päätän täällä.”

Rashna ei tiedä, mistä yhtäkkinen varmuus kumpuaa. Hän, joka on aina pelännyt liian suureja saleja, esiintynyt itsevarma hymy kasvoillaan kansan edessä, mutta sisimmässään vapissut pelosta. Hän on nyt siinä, vaatimassa arvoaan takaisin, vaikka maailma on jo muuttunut kokonaan pimeäksi.

”Teidän korkeutenne… Näettekö te minut?” Siriuksen pehmeä ääni. Rashna kurottaa sitä kohti. Ei. Hän ei erota kasvoja. Maailma on liian musta. Keho on kaukana. Kaikki on kaukana. Mutta Rashna on varma.

”En. En näe…” Rashnan käsi hipaisee Siriuksen poskea. Rashna säpsähtää. ”Minä selviän kyllä. Lisanka on jossakin tuolla ja osaa pelastaa minut. Meidän pitää vain etsiä hänet.”

”Vieläkö sinä ajattelet sitä tyttöä?”

”Hän oli…” Ystäväni, Rashna on aikeissa sanoa. Hänellä ei ole koskaan ollut ainuttakaan ystävää, ja Lisankasta olisi hyvin voinut tulla sellainen. Rashnaa hymyilyttää, että tyttö on se, jota hän ajattelee kaiken pimetessä ympärillä. Lisankan kasvot loistavat kaiken sen keskellä yhä kirkkaina hänen mielessään. Aurinkosilmät ja illan pehmeässä valossa hehkuvat punaiset kutrit. Sellaisena hän tytön muistaa.

”Nyt ei ole oikea hetki haikailla hänen peräänsä. Teidän korkeutenne, pystyttekö seisomaan? Olette yhä haavoittunut.”

Sirius ei sano mitään Adrasteasta. Naisen näennäisestä iskusta.

”Sirius. Minä haluan sinusta kuninkaan. Sinusta ja vain sinusta. Hovin on pakko hyväksyä sinut.”

Hovin vanhimmat ovat jo paikalla. Rashna ei tiedä, että kaikki hänen elämäänsä aina sivusta katsoneet ovat nyt siinä, arvioimassa hänen tilaansa. Rashna ei näe mitään. Tila on sokeutta pahempi, sillä muodot sekoittuvat toisiinsa, sotkeutuvat mustiksi rihmoiksi, kuin kudelman irvikuvaksi. Tätä veli siis haluaa. Täydellistä kaaosta.

”Me hyväksymme päätöksenne, teidän korkeutenne. Sirius on mahdollista nimittää väliaikaiseksi hallitsijaksi, jos hän itse hyväksyy paikkansa. Samanaikaisesti teidän pelastamiseksenne käynnistetyt toimet asetetaan etusijalle.”

”Raskain sydämin otan paikkani vastaan”, Sirius huokaa. ”Tahdon Laetan parasta. En voi korvata täysveristä El Varinin suvun jäsentä, mutta teen parhaani minulle suoduin valtuuksin.”

”Me luotamme sinuun, Sirius.”

Sirius päästää irti Rashnasta. Prinssi annetaan toisiin käsiin, hänet kuljetetaan läpi mustiksi muuttuneiden käytävien. Joku alkaa paikata hänen haavojaan. Häneltä ei kysytä enää mitään. Ei hallitsemisesta, ei Adrastean petoksesta ja sen herättämästä vääjäämättömästä kohusta. Ei mistään. Rashna pyyhitään pois tieltä.

Kaikki on pimeää, mutta se sallii Rashnalle rauhan. Varjoista käsin hänen ei tarvitse leikkiä jotakuta, joka hän ei ole. Hän voi vain päästää irti.

Hamartia: luku 45

 Luku 45: Hämähäkki

Sira ja Elrin yrittivät turhaan jarrutella. He toppuuttelivat Lisankaa, silittelivät hänen harteitaan ja kertoivat hänelle, että he tarvitsisivat suunnitelman. Lisanka ei voisi vain sännätä omin päin palatsiin ja tehdä, mitä haluaa. Se saattaisi kaikki varjottomat vaaraan. Taas

Yön tullen Lisanka on pakannut itsensä lähtökuntoon. Elrin ja Sira nukkuvat eri huoneessa, Minerva on asetettu pehmeille patjoille olohuoneeseen. Mies kuorsaa sikeästi. Lisanka palaisi kyllä takaisin. Nyt hänellä on näiden ihmisten luona toinen koti, jonne tulla, kun maailma käy liian pimeäksi kestää. Lisanka asettaa huivinsa hiusten suojaksi ja ryömii tunnelia pitkin maan alle.

”Kuulehan, punapää.”

Minervan ääni. Miehen uni oli pelkkää lumetta. Lisanka kiroaa hiljaa mielessään.

”Älä yritäkään estellä minua. Minä menen pelastamaan prinssin.”

”Kuvittelitko voivasi lähteä ilman minua?” Minerva virnistää ja ryömii ulos tunnelista. ”Ehei. Minä tulen mukaan, muuten sinä vain tapatat itsesi kuten edellisellä kerralla.”

”En ole vielä kuollut, joten pärjäsin ihan hienosti itsekin.”

”Kuningatar neuvonantajineen kirjaimellisesi lykkäsi sinut pimeään ja meinasit hukkua, kun et pitänyt varaasi. Mikä osa siitä tarkalleen ottaen merkitsee, että pärjäsit hienosti?”

Lisanka kumauttaa Minervaa olkaan ja kääntyy kannoillaan.

”Autsista, lyö ensi kerralla vähän lempeämmin, kiitos.”

”Ei tulisi mitään ensi kertaa, jos olisit ihmisiksi.”

”Kukaan ei pakota sinua lähtemään.”

”Eikä sinua seuraamaan!”

Lisanka on kuullut nuorempien sisarustensa keskustelevan näin. Vailla pohjaa ja tarkoitusta. Kinastelua kinastelun vuoksi. Lisanka huokaisee. Hän ei jaksa enempää ristikkäisiä sanoja. Minerva tulkoon mukaan, jos mielii. Mies on nopea ja taitava, paljon kyvykkäämpi kuin Lisanka.

”Sira tappaa sinut tästä hyvästä”, Lisanka hymähtää heidän päästyä pitemmälle.

”Se olisi sen arvoista”, Minerva nauraa. Yhtäkkiä mies nappaa Lisankaa ranteesta. Lisanka tuntee punan kohoavan kasvoilleen. Sitten Minerva osoittaa vasemmalle, soihduilla valaistuun käytävään. ”Olisit mennyt väärään suuntaan.”

Lisanka riuhtaisee itsensä irti.

”Jassoo.”

Tietenkin. Ei Lisanka osaa kulkea maan alla yksin. Hän ei ole kulkenut tätä reittiä koskaan tajuissaan. Hänellä ei ole aavistustakaan, missä Laetan alla he tarkalleen ottaen ovat. Kaikki maanalaiset reitit näyttävät samalta, käytävät toinen toistaan kapeammilta ja pimeämmiltä.

Minerva ei ole vielä piilottanut kasvojaan ja hiuksiaan. Hämärässä hänen hiuksensa ovat syvänpunaiset, tismalleen samanlaiset kuin Lisankalla. Hymyileväiset kasvot täynnä pisamia. Minervaa on turvallista katsella. Miehestä tulee rintaan sama lämmin tunne kuin pienestä kotona palavasta kynttilästä.

”Miksi sinä lähdit mukaani?”

”Enkö olisi saanut?”

”Tahdon vain tietää.”

Minerva haroo hiuksiaan. Mies ei ole tottunut puhumaan itsestään. Sen näkee usein tavasta, jolla hän kantaa itsensä. Lisanka on jo oppinut lukemaan häntä.

”Siralta kestäisi kauan harkita, pelastammeko prinssin vai pysyttelemmekö yhä varjoissa ja odotamme sopivaa aikaa paljastaa maailmalle todelliset kykymme.” Minerva pudistelee päätään. ”Totta puhuen Sira on harkinnut kaikkea jo useita vuosia. Vieläkään ei tunnu olevan sopiva aika yrittää. Ei, vaikka sinä olet nyt täällä.”

Lisanka nyökkää. Hän tietää olevansa loppujen lopuksi pelkkä todiste. Siran rohkeus on yhä unessa. Ei Sira tarvitse armeijaa osoittaakseen Laetalle ansaitsevansa elää. Muutama sydämessään rohkea varjoton riittäisi.

”Sira taitaa yhä pelätä, että hänen varjontappajansa eivät riitä uskottelemaan koko Laetalle, että ansaitsemme olla olemassa”, Lisanka huokaa.

”Niin juuri. Hän odottaa ja odottaa, että meitä syntyisi maailmaan enemmän. Siksihän hän sinutkin hankki. Kamalaa sanoa se näin, anteeksi.”

Lisanka huiskauttaa kättään.

”Tiedän kyllä. Olen huolissani siitä, että tällä tavoin varjottomat joutuvat ikuisesti elämään piilossa. Pelko ei poista pelkoa. Maailmaan syntyy varmasti joka hetki punatukkaisia lapsia, joiden vanhemmat pitävät heitä anomalioina ja heittävät heidät jokeen peläten veljen kirousta.”

”Ja sisarusko se vain hyötyy siitä, että koko maailma vihaa ja pelkää meitä.”

Lisankan kulmat kaartuvat.

”Tarkoitan, että oletko koskaan kuullut sisaruskon maanpäällisen edustajan, hallitsijan, tekevän mitään varjottomien eteen? Hehän meitä alun perin päättivät alkaa vainota. Kuninkaallisille on kätevää syytellä muita sormella samalla, kun he itse hyötyvät kansan sokeasta uskosta kaikilla mahdollisilla tavoilla.”

Minervan äänessä on sävy, jota Lisanka ei ole aiemmin huomannut. Katkera.

”Tiesitkö, että Elrin ja sinun isäsi elivät köyhyydessä Elrinin miehen kuoltua?”

Lisanka pudistaa päätään. Sira ei ehtinyt kertoa.

”Elrinin mies oli töissä hovissa, siispä tämän teloituksen jälkeen hovi peri kaiken sisarten nimissä takaisin. Hovin ihmisten perintö kuuluu sisaruskolle. Siitä ei juuri omaisille ole jaettavaksi.”

Jälleen yksi piilotettu asia. Varjoihin jätetty. Lisanka alkaa vihdoin nähdä selkeästi.

”Sillä tavalla toimii tämän maan palvoma paikka”, Minerva tuhahtaa. ”Miten reiluja kutojattarien sanansaattajat ovatkaan. Papit ja papittaret tanssivat vain palatsin tahtiin, heillä ei ole autonomiaa laisinkaan.”

Kyllähän Lisanka sen tietää. Silti hän herkistyy rukoilemaan kolmesti päivässä, kerran kullekin kutojattarelle. Kuten kenen tahansa täytyy. Hän ei ole luopunut kutojattarista, vaikka maailma on osoittautunut pimeäksi.

”Uskon silti, että kutojattaret kaikkeudessa ovat meille suopeita.”

”Usko vain, ei siinä ole mitään pahaa.”

”Etkö sinä usko?”

Minervan vihreissä silmissä kiiltää.

”Minun on vaikeaa uskoa enää oikein mihinkään. Tiedän, että kutojattaret ja veli ovat todellisia. Se, millaisiksi keskenään taistelevat uskonnot heidät tekevät, on vain saanut minut menettämään kaiken toivoni. Minusta tulisi surkea kultisti, minä alkaisin vain inhota kaikkea.”

Minervan äänessä on vierasta kipua. Lisankan tekee yllättäen mieli koskettaa Minervaa. Millä tahansa verukkeella.

”Ja tämän maan näkemykseen sisaruskosta minä en taivu. Se on pelkkä ase. On aina ollutkin. Siitä on jäljellä enää kovin vähän mitään puhdasta.”

”Minä tahtoisin näyttää sinulle, miltä usko sydämessäni näyttää. Syvä luottamus ja kaikki se kaunis, mitä tässä maailmassa näen.”

Minerva pysähtyy. Hetken Lisanka kuvittelee heidän olevan perillä. Minerva silittää hellästi hänen poskeaan, pitelee kuten Lisanka on joskus nähnyt isän pitelevän äitiä. Lisanka ei säpsähdä, mutta ei mene lähemmäskään. Lämpö sykkii koko kehossa.

”Sinä olet uskomaton. Rakastan sinun ajatuksiasi. En ole koskaan tavannut ketään, joka olisi yhtä avoin ja pitelemätön kuin sinä”, Minerva henkäisee, ”ja rohkea.”

En minä ole rohkea, Lisanka ajattelee. Minä jätin perheeni ja nyt isänikin. Enkä minä uskalla tulla tämän lähemmäs sinua.

”Sinä pelastat vielä prinssin. Tässä maailmassa on paljon varjoja, mutta sinä olet aurinko. Aurinko, Lisanka…”

Lisanka hätkähtää kuullessaan nimensä miehen huulilta. Minerva ei koskaan kutsu häntä etunimeltä. Lisanka ei ole aikoihin vaivautunut puuttumaan siihen, mutta nyt oma nimi miehen suussa on liikaa. Lisanka on painamassa päätään Minervan rintaa vasten, kun kauempaa käytävältä kuuluu ääniä. Minervan silmissä loistaa. Piiloon. Nyt heti.

Kulman takana kalliossa on pieni ulkoneva reuna, jonka taa Minerva vetää Lisankan kuin tottumuksesta. He ovat aivan hiljaa, kun tulijat saapuvat. Heitä on kaksi. Piilostaan Lisanka erottaa kuningatar Adrastean pitkän kehon. Kultainen laahus on repaleinen. Lyhyt, aina yhtä silkkinen hiuskuontalo on sotkussa. Lisankasta tuntuu kuin hän katselisi eri ihmistä. Naisen perässä kulkee mustatukkainen, violettiin kaapuun sonnustautunut mies. Sirius. Lisanka ja Minerva vaihtavat äänettömiä katseita.

”Tiedätkö, millainen homma oli löytää sinut täältä? Kirottu Rashna.”

Adrastean selkä on luolan seinämää vasten. Naisen, joka on aina pitänyt leukansa ylhäällä.

”Miltei pääsit pakoon. Vain miltei.”

Jopa hämärässä Lisanka erottaa, kuinka Adrastea sylkee miehen kasvoille.

”Petturi! Sinä pelasit kaiken minua vastaan!”

”Jokainen oli siinä mukana, Tea rakkaani.”

Adrastean avokämmen osuu Siriusta poskeen, läiskähdys kaikuu luolassa.

”Älä lepertele minulle petettyäsi minut.”

”Sinä olet nykyiselläsi hyödytön. Olen pahoillani. Meidän ei pitänyt enää koskaan keskustella tästä. Sinun piti vain kuolla. Tämä keskustelu pilaa kaiken. Ei käydä sitä. Kuole vain.”

”Minun säälittävä poikani päätti viimeiseksi ystävälliseksi teokseen säästää henkeni. Ehkä sillä on jokin merkitys. En suostu kuolemaan täällä.”

”Olet jo häpäissyt itsesi. Kuvitteletko, että annan sinun elää, kun varta vasten suunnittelin kuolemasi?”

”Olin valmis tekemään sinulle saman koska tahansa.”

”Jos sen ajatteleminen saa sinun olosi paremmaksi, kuvittele rauhassa mitä haluat.”

Lisanka saattaa lähes kuulla, kuinka Adrastean päässä kohisee. Nainen näyttää iskuvalmiilta. Mitä on tapahtunut? Lisanka on kurottamassa lähemmäs, mutta Minerva nykäisee hänet huivista takaisin alas.

”Sinä annoit minut ilmi. Koko nimeni tahrataan.”

”Ja minä aion vain päästää sinut häpeästäsi. Et sinä täällä eläisi, olet kultille yhtä kuin kuollut. Se ei auta sinua, vaikka etsisit sen käsiisi. Se on minun puolellani.”

”Et pystyisi tappamaan minua. Et sen jälkeen, mitä olemme tehneet yhdessä. Ajattele Rashnaa, jonka tunteita päätimme hyödyntää hänen varjonsa tuhoamiseksi. Ja kaikki ne ihmiset. Viattomat ja viholliset, jotka lähetimme näihin tunneleihin. Etkö sinä, poikakulta näe painajaisia niistä hetkistä?”

Sirius tulee lähemmäs Adrasteaa. Mies painaa kuningattaren aivan vasten seinää, hamuaa huulillaan tämän kaulaa. Lisankan tekee mieli katsoa muualle. Mitä tahansa muuta kuin tätä pidäkkeetöntä turmelusta. Adrastea ja Sirius ovat läpeensä pimeät.

”Vangitsimme ja hylkäsimme pimeään kultin vihollisia, kyllä. Entä sitten? Mitä muuta sinulla oli minulle antaa kuin kehosi, kun et mielestäsi suostunut luopumaan? Varjosi voi olla veljen hallussa, mutta mieleesi ei pääse käsiksi, se on pirstaloitunut kauan sitten. Olisit koitunut kultin tuomioksi. Kääntynyt meitä vastaan ennemmin tai myöhemmin.”

Adrastea pudistelee päätään. Siriuksen kädet puristavat naisen ranteita.

”Se ei ole syy, jonka vuoksi petit minut. Salaat jotakin.”

Siriuksen kasvoille leviää virnistys, jonka kaltaista Lisanka ei ole koskaan nähnyt. On kuin suupielet levenisivät liikaa, muuttaisivat kapeat kasvot joksikin muuksi kuin ihmisen piirteiksi. Lisanka värähtää. Vasta silloin hän huomaa pitävänsä Minervaa kädestä.

”Sinun ei tarvitse tietää enää mitään.”

”Kultin tavoitteet ovat minun tavoitteitani. Entä Rashna? Mitä sinä aiot tehdä pojalleni? Hän on yhä elossa. Hänestä tulee hallitsija minun jälkeeni.”

Sirius vain hymyilee vasten Adrasteaa.

”Jätä hänet minun huolekseni, et sinä hänestä perusta kuitenkaan. Sinä annoit hänet minulle jo vuosia sitten.”

”Sinäkö sitten välittäisit hänestä?”

”Pikku prinssi parka, hänestä ei taida todella välittää kukaan. Mutta en tullut puhumaan tänne hänestä.”

Lisankan sisällä kiehuu. Hän on täällä vain Rashnan vuoksi. Vain ja ainoastaan prinssin, jonka sydän on yhtä kultainen kuin hänen kiharansakin. Lisanka vetää syvään henkeä, mutta ei niin syvään, että sen kuulisi.

”Mitä aiot sanoa hoville, jos tapat minut nyt?”

”Rashnahan päästi sinut vapaaksi. Kertoi hienon tarinan hovissa. Se nieltiin sellaisenaan. Aion mukailla häntä. Sinä kävit hänen kimppuunsa ja pakotit hänet vapauttamaan sinut. Löit pääsi kiveen ja kuolit. Se Laetan kirkkaasta hallitsijasta.”

”El Varinin suku katkeaa.”

”Sen piti katketa joka tapauksessa.”

Adrastean pää nytkähtää. On kuin kuningatar itkisi. Lisankaa kylmää, hän ei olisi koskaan kuvitellut näkevänsä ylpeän naisen kyyneliä. Kun Adrastea nostaa päänsä, silmät ovat yhä kuivat. Ei merkkiäkään lannistumisesta. Sittenkään.

”Silloin, kun sinä tulit elämääni, koskin sinua ja huusin veljeä. Halusit minun kääntyvän. Mutta minä olin kääntynyt jo kauan sitten. Kuuluin aina veljelle ja tulen aina kuulumaan. Koskin häneen sinun kauttasi. Koin… kaiken.”

Adrastean ääni pehmenee, sulaa. Lisanka ei ole koskaan kuullut mitään vastaavaa.

”Minä en olisi koskaan pettänyt kulttia. Enkä sinua.”

Sirius päästää irti. Adrastea on kaatumaisillaan, mutta saavuttaa tasapainon, sivelee luolan seinämää kuin ihmistä. Katse naisen mustissa silmissä on lasittunut. Lisanka tietää, ettei kuningatar enää nousisi tästä.

”Tätä on hirvittävää katsella. En halua muistaa sinua tällaisena.”

”Älä sitten muista. En ole… en…” Jokin hauras käväisee Adrastean äänessä ennen kuin se mustenee takaisin ennalleen. ”Minä en aio kuolla.”

Sirius kiskaisee naisen ranteesta. Adrastea on pitkä ja harteikas, ei pieni kuten monet Laetan naiset. Lisanka tuijottaa äänettömänä, kuinka kuningatar taistelee elämästään. Minerva Lisankan vierellä tuntuu jo tietävän, miten tilanne päättyy. Hän katselee jonnekin Adrastean taakse, pimeään loukkoon.

”Minä en –”

”Kyllähän sinä osaat pimeässä kulkea.”

Nopea riuhtaisu. Tönäys. Adrastea kaatuu, eikä Lisanka erota, minne nainen putoaa. Minerva sulkee silmänsä. Mitään ei kuulu. Ei edes tömähdystä. Sirius seisoo hetken paikallaan, katsoo pimeyteen, joka nieli Laetan kuningattaren. Lisanka on erottavinaan haikeutta miehen ylöspäin kaartuvissa kulmissa.

Sitten Sirius kävelee pois. Lisanka sallii vihdoin itsensä haukkoa henkeä.

Hamartia: luku 44

 Luku 44: Valhe

Kirkkaana kohoava aurinko nauraa Rashnalle. Ensimmäiset aamut ovat aina pahimpia. Tämä on hänen ensimmäisensä ilman äitiä. Ilman kuningatarta, joka jonka auktoriteetti täyttää palatsin joka nurkan. Adrastea viruu sellissä, palatsin korkeimmassa tornissa, jonne sullotaan ne, joista halutaan pian eroon. Sieltä Adrastea katsoo maailmaa, joka ei enää koskaan olisi hänen. Rashna ei osaa enää edes itkeä. Pitkän ja pimeän yön jälkeen kaikki tuntuu sumuiselta. Edes varjo ei jaksa nykiä Rashnaa. On kuin se olisi jo niellyt hänet kokonaisena.

”Pikku prinssi.” Siriuksen ääni. Pala nousee Rashnan kurkkuun, kun hän kohtaa miehen violetit silmät.

”Sirius… Voi, Sirius…”

Rashna painaa päänsä Siriuksen rintaa vasten. Kyyneliä tulee sittenkin yhä.

”Sirius rakas…” Rashna katsoo Siriusta suoraan silmiin. ”Kuinka sinä tiesit?”

”Minulla oli epäilys kuningattaren teoista jo hyvän aikaa. Sitten näin hänen menevän maanalaisesta käytävästä. En tiennyt täällä olevan sellaista.”

”Ei kukaan tiennyt… Ei kukaan. Kauanko se on ollut täällä?”

Sirius pudistaa mustaa päätään.

”Hovi on sitä mieltä, että sinä olet parasta, mitä täällä on tapahtunut”, Rashna kuiskaa, ”vaikka he ovat aina epäilleet sinua…”

”Oli ilo todistaa heille, että olen Laetan puolella. Aivan todella olen.”

”Tietenkin sinä olet.”

Rashna painaa hitaan suudelman Siriuksen huulille. Monestikohan hän on jo antanut miehen maistaa suruaan? Liian monesti. Rashna ei vain voi vielä nousta. Ei tänä kirkkaana aamuna, kun äiti viruu sellissä odottamassa häpeälleen loppua.

”Minä haluan nähdä äitini.”

”Se ei liene hyvä idea, teidän korkeutenne.”

”Minun täytyy saada nähdä hänet.”

”En voi päästää teitä hänen luokseen. Siitä täytyy keskustella hovin kanssa.”

”Sirius kiltti…”

Siriuksen ilme pysyy kovana. Tällaisenakin hetkenä miehen kuori pysyy. Rashna ei vieläkään tiedä keinoja kurottaa sen alle, sivellä miehen ydintä. Kuinka Sirius aina selviää kaikesta ilman naarmuja kuoressaan? Ei sellaisen pitäisi olla mahdollista. Rashna tietää, että Siriuskin on vain mies, jonka täytyy joskus hajota. Yhtäkkiä hän muistaa skorpionitatuoinnin. Ehkä Siriuksella oli syynsä haluta äiti vastuuseen.

”Hyvä on. Mutta ei ilman, että siitä keskustellaan ensin hovin kanssa.”

”Et tahdo pettää heidän luottamustaan.”

”Minulla ei ole mitään salattavaa.”

”En tarkoittanut sitä. He ovat vain kuvitelleet vuosia, että sinulla on.”

Sirius on aikeissa kiskoa Rashnan mukanaan palatsin suureen saliin, kun Rashna halaa miestä takaapäin, sivelee tämän kiinteää, kovaa kehoa. Sirius huokaisee syvään. Rashna ei osaa sanoa, onko mies kyllästynyt vai pelkästään kiireinen.

”Tästä eteenpäin sinä olet ainoa, joka minulla on.”

Sirius ei sano mitään.

”Rakastan sinua.”

Ei vieläkään.

He kävelevät makuukammarista sanomatta toisilleen sanaakaan.

*

Adrastean selli on kaikkein ylimpänä. Rashnaa naurattaisi, jos väsymys ja kipu eivät painaisi hänen kehoaan kasaan. Tietenkin äidin täytyy saada olla korkeimmalla paikalla vielä tällaisessakin tilanteessa.

Nainen sellissä on pienempi kuin koskaan. Kylmä kivi saa hänet näyttämään varjolta itsestään. Selli on ympyrän muotoinen, sen kaltereiden takaa aurinko pääsee piirtämään varjojaan lattialle. Adrastea seisoo ikkunan edessä ja katsoo Varimean siluettia. Maailmaa, johon hän ei enää koskaan pääse käsiksi.

”Äiti.”

Adrastea ei reagoi. Ei nainen mykäksi ole tullut. Rashnaa puristaa, kun hän ymmärtää, ettei merkitse äidilleen vieläkään mitään.

”Halusin nähdä sinut ennen oikeudenkäyntiä.”

Adrastean silmät räpyttelevät. Hän elää, mutta ei puhu.

”Kuinka kauan, äiti, kuinka kauan?”

Ei miksi. Se olisi liian vaikeaa. Rashna tietää, ettei voisi koskaan ymmärtää, ei täysin. Vaikka hän onkin koskenut pimeyteen omassa sydämessään, nähnyt, kuinka varjot muuttuvat koko todellisuudeksi.

”Aina.” Adrastea räpyttelee silmiään. ”Ihan aina.”

”Ennen syntymääni?”

”Kauemmin.”

”Ennen sinun syntymääsi?”

”Ensisekunneistani lähtien.”

”Kuinka sellainen on mahdollista?”

”Veli tietää.”

Niinkö helppoa se todella on? Onko joidenkin ihmisten varjot todella punottu veljen haltuun jo syntymässä? Kenties niin. Rashna ajattelee itseään, omaa kontrolloitua varjoaan, joka veisi hänet vielä pimeään. Häntä puistattaa. Hän ei ole kuten äitinsä. Ei ole ikinä ollut eikä suostu koskaan olemaankaan.

”Kuoliko isäni sen vuoksi?”

”Moni on kuollut sen vuoksi.”

”Mutta isäni. Kuoliko hän?”

”Häntä ei enää tarvittu.”

”Montako ihmistä sinä olet tappanut?”

”Et koskaan ymmärtäisi.”

”Kerro minulle.”

”Mitä sinä sillä tiedolla teet?”

Rashna ei ano. Ei enää. Aurinko piirtää raitoja Adrastean vaaleisiin, tasaisiin hiuksiin. Nainen ei vieläkään katso poikaansa. Rashnan sydäntä jaksaa kaikkien vuosienkin jälkeen puristaa.

”Sinun isäsi oli pelkkä sivullinen. Jäin hänelle kiinni ja lähetin hänet pimeään. Olen lähettänyt sinne jokaisen, joka on tullut tielleni. Monia varjottomia, monia hovista. ’Kyllähän sinä osaat pimeässä kulkea.’ Eivätkä he koskaan osanneet.”

Rashna nielaisee. Nainen, joka puhuu, ei ole hänen äitinsä. Joku täysin muu, hänelle vieras.

”Sinä et koskaan ymmärtäisi. Sinua ei ole luotu ymmärtämään.”

”Yllättyisit.”

Rashna ymmärtää kyllä. Ne tunteet, jotka sysäävät varjon veljelle, ovat pimeimpiä maailmassa. Vain uupunut ja luovuttanut ihminen antautuu veljelle. Aivan kuten muinaisessa kudelman juhlassa, joka syöksi ihmiset pimeään.

”Äiti… Onko sinun varjosi veljen hallussa?”

Tyyni nyökkäys. Kuningatar on kuningatar hehkunsakin menettäneenä. Adrastea säilyy loppuun saakka arvokkaana ja hillittynä.

”Kuinka kauan?”

”Ennen kulttiin liittymistä.”

”Eikä kukaan tiennyt?”

”Eikä kukaan tiennyt.”

Rashna huokaisee syvään. Mitään ei ole tehtävissä. Kultaiset avaimet hänen käsissään painavat enemmän kuin hänen oma varjonsa. Niillä on voima vapauttaa nainen, joka ei ole koskaan halunnut olla hänelle mitään, kaikkein vähiten äiti.

”Äiti.” Nielaus. ”Miksi sinä vihaat minua?”

Aurinko välkähtää Adrastean mustissa silmissä, kun hän kääntää katseensa Rashnaan.

”Vihaan?” Ilme pysyy neutraalina. ”En minä sinua vihaa. En ajattele sinusta ihmisenä juuri mitään. Sinut vain piti hankkia, jotta kansa pysyy tyytyväisenä. En minä vihaa tai rakasta sinua.”

Ja siinä se. Ei enempää eikä vähempää. Rashnan kädet vääntävät lukon auki. Adrastea tuijottaa ilmeettömänä avattua sellinovea. Rashna ei kisko äitiään ulos, hän odottaa, että nainen kävelee itse. Vartijat voisi ohittaa. Muutama isku päähän. Rashna ei jäisi kiinni, hän voisi sanoa Adrastean paenneen itse.

Vasta kutojattarien patsaan kohdalla Rashna pitää kiirettä. Patsas siirtyy hitaasti, vartijat ovat jo huomanneet. Rashna sulloo äitinsä pimeään. Sydän jyskyttää rinnassa. Pelkkä hetken mielijohde. Vapaus naiselle, joka kahlitsi hänet iäksi. Maailma ei ole reilu. Aivan kuten sisaretkaan eivät olleet reiluja veljelleen, joka sai kutoa vain varjot. Tämä on Adrastealle parempi kohtalo kuin julkinen nöyryytys. Hän voisi elää paossa, turvassa kulttinsa kanssa. Rashnaa itkettää.

Hän näkee viimeisenä äidistään pelkän selän.

”Rakastan sinua, äiti.”

Adrastea katoaa ääneti pimeyteen, patsas hilautuu paikalleen. Rashna viiltää itseään veitsellä käsivarteen ja pudottaa esineen lattialle ennen kuin vartijat ehtivät paikalle.

Huolta ja hätäännystä. Rashna ei ehdi paeta tapahtumapaikalta. Vartijoita lähtee maan alle kuningattaren perään, mutta kukaan ei löydä naista mistään. Rashna kertoo oman versionsa tapahtumista. Hänellä oli veitsi. En tiedä, missä hän sitä piilotti, sellissään kai. Kyllä, hän satutti minua. Pakotti minut vapauttamaan hänet. Anteeksi. Anteeksi kauheasti.

Vain Sirius katsoo Rashnaa kulmien alta kuin ei uskoisi poikaa. Hovi omaksuu tarinan oitis. Laetan kuningattaren maine on ikuisesti mustattu, sitä ei voi enää purkaa. Mutta Rashna on säästänyt äitinsä hengen. Se riittää hänelle. Sen kanssa hän voisi elää lopun ikäänsä.