Aluksi: kyllä, tämä tulee varmaan suurimmalle osalle uutena asiana. Pohdin jonkin aikaa, uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta loppujen lopuksi houkutus oli liian suuri. Kyllä, minulla on syömishäiriö, ja aion nyt kirjoittaa aiheesta. En siksi, että haluaisin ylimääräistä huomiota asian suhteen, vaan siksi, että näistä asioista pitää oikeasti puhua enemmän. Tahdon tuoda tiettyjä pointteja selkeästi esille. Ja kyllä, tässä postauksessa on myös kuvia. Eli toisin sanoen pahoittelen, jos nyt järkytän jotakuta.
Tiedostan, että kun tästä aiheesta lähtee puhumaan, tulee aina otettua riskejä. Minua ei kuitenkaan enää pelota, uskallan julkaista tämän postauksen omalla nimelläni ja kuvillani. En tahdo enää pitää tätä asiaa sisälläni myöskään täällä Bloggerin puolella. Olen aina katsonut hieman vinoon "Minä ja anoreksia" -tyyppisiä kirjoja ja kirjoituksia, mutta lueskeltuani jonkin aikaa Instagramin puolella ihmisen selviytymistarinoita, tahdoin itsekin kirjoittaa aiheesta. Tämä ei ole selviytymistarina eikä myöskään tarina siitä, miksi ja miten sairastuin.
Olen aina tanssinut reunalla tämän aiheen suhteen. Koko ikäni olen tiennyt, että jos joskus lähden syömishäiriökierteeseen tietoisesti tai tiedostamatta, se vie minut. Ja jotenkin se vain tapahtui. Muutaman vuoden tätä on jatkunut sellaisena kuin se nyt minulla ilmenee, ja hieman yli vuoden olen saanut asiaan apua. Oli oma päätökseni lähteä avun piiriin mukaan. Ensisijaisesti halusin päästä pääni kanssa turvaan, tahdoin tietää, olenko oikeasti ollut useita vuosia masentunut, vai kuvittelinko vain. No, en kuvitellut. Siinä sivussa alkoi minun syömishäiriöhelvettini: säännölliset punnitukset, tarkastuskäynnit, erilaiset terapiamuodot. Jos jotain voin sanoa samastani avusta, sanon sen, ettei näistä ole juuri ollut apua. Ravitsemusterapeuttini ei saanut sanaa suustaan, käytännössä sanelin ravitsemussuunnitelmani itse. Ja ottaen tilanteen huomioon, niin minähän olin siinä tilanteessa suunnilleen se viimeinen ihminen, joka olisi syömisistään saanut päättää. Fysioterapia oli "ihan ok", mutten saanut syvempää sidettä muodostettua kyseisen ihmisen kanssa. Masennukseni on ainoa asia, johon olen tähän mennessä saanut oikeasti hyödyllistä apua. Toki hoitoprosessi on jokaisen sairastuneen kanssa yksilöllinen, mutta omat kokemukseni eivät ole järin ruusuisia.
Syömishäiriö ei ole vain laihojen ihmisten ongelma, kuten usein ajatellaan. Se voi tulla kenelle tahansa koosta riippumatta. Myöskään se, että ihminen on laiha, ei tarkoita sitä, että hänellä olisi syömishäiriö. Tuntuu, että nykyihmisten käsitys syömishäiriöistä on älyttömän stereotyyppinen: on voimakkaan alipainoinen ihminen, joka elää ilmalla ja vedellä. Se ei todellakaan ole niin mustavalkoista, varsinkaan, kun anoreksia ei ole ainoa syömishäiriö. Sairaus ilmenee jokaisella ihmisellä omalla tavallaan, ja on loukkaavaa esittää tietynlaisia ennakko-oletuksia sairastuneille.
En katso tarpeelliseksi avata sen tarkemmin, mitä kaikkea sairauteen kuuluu omalla kohdallani, koska pointtini lienee tullut selväksi ilmankin.
Ulkonäkömme vaikuttaa moneen asiaan, mutta se ei saisi olla onnellisuuden mittari. Ei ole oikeaa onnellisuutta laskea ruoattomia tunteja tai näkyviä kylkiluita, saati ottaa iänikuisia kuvia ikään kuin tarkastaakseen tilanteen. Kaikki, joilla on vähääkin sellainen ajatus, että kannattaa lähteä laihduttamaan tai skippailemaan edes muutamia aterioita; älkää uskoko ajatuksiinne. Ihmismieli on petollinen. Luulin, että voin kontrolloida skippaamiseni, vaan enpä voinut, ja tämä on lopputulos. Te olette oikeasti hyviä tuollaisina.
En tiedä muista sairastuneista, mutta itseni kohdalla olen huomannut erään seikan: en ole useidenkaan silmissä enää Sara, vaan anoreksia. Sen jälkeen, kun ihmiset ovat saaneet tietää sairaudestani, kovinkaan moni ei osaa nähdä minua enää sairauteni ulkopuolella. En ehkä ole enää aivan samanlainen kuin ennen, sillä useita vuosia kestänyt masennukseni rajoittaa elämää huomattavasti, ja syömishäiriö siihen vielä päälle. Siltikään en suostu olemaan pelkästään sairauteni, ihmisten tulisi osata erotella persoonani tämän kaiken seasta.
Sairastunut ihminen on silti aina ihminen.
En uskalla toivoa ensivuodelta juuri mitään, en myöskään aio pakottaa itseäni jaksamaan. Ei ole pakko. Aion opetella olemaan itselleni armollisempi, sallimisprosessi on jo alkanut.
Olkaa tekin kilttejä itsellenne, sillä vain teillä itsellänne on merkitystä. Pimeässä olette yksin, kukaan ei ole teitä nostamassa. Asiassa on myös valoisa puoli: vaikkei kukaan nostaisikaan, voitte aina itse nostaa itsenne.
Ja te kaikki syömishäiriö(i)stä kärsivät; jaksakaa vielä huomiseen. Maailmassa ei ehkä tänään ole valoa, mutta joskus on.
