Sloth

 

Häntä minä en tunne, me emme ole tavanneet aikoihin, tuskin koskaan kunnolla. Tunnen hänet kuitenkin välikäden kautta, hän kuuluu jollekin toiselle. Laiskuus. Se on ollut ylensyönnin - tai kohtuuttomuuden - ohella minulle aina vierain kuolemansynti.

 

Hänen vastakohtansa minä tunnen oikein hyvin: tiedän, miltä tuntuu vetää itsensä äärirajoille, olla itse itsensä piiskaajana. En edes tahtoisi tutustua laiskuuteen, vaikka jokin osa minusta aina yrittääkin rauhoitella sitä, joka on aina menossa: entä, jos kerrankin jättäisin jotakin tekemättä?

Se ei kuitenkaan onnistu, minua ei ole rakennettu olemaan aina paikoillani.

 

Jokin osa minusta kenties halveksiikin laiskuutta, tahtoo ylentää itseään ajattelemalla, ettei tämä kuolemansynti kuulu omaan elämääni. Kenties tämä on yhdistettävissä toiseen kuolemansyntiin, ylpeyteen, joka on minulle huomattavasti tutumpi.

 

Kierrän hänet, en luo katsetta. Enkä ole edes pahoillani.

Envy

 

Katson sinua, käännän pääni pois ja annan tunteen vallata minut yhä vain uudestaan ja uudestaan. Emme ole samanlaiset, meidät on luotu kokonaan eri muotista. Ensimmäinen väristys, sitten toinen. Kolmannella tunnen sisimpäni kääntyvän ympäri, päällimmäinen ajatus on se pahin: miksen minäkin?

 

Havahdun siihen ajatukseen useastikin.

Kateus on minun kuolemansyntini, se on oma suojattini, käärme mustien siipieni alla. Useimmiten tulemmekin toimeen varsin hyvin, mutta mitä pitemmälle joudumme yhdessä menemään, sitä vähemmän saan irti suhteestamme. Minä myrkytyn sisältä.

 

En ole vieläkään oppinut täysin pistämään tälle pienelle käärmeelle vastaan, vaikka luulenkin tuntevani sen jo läpikotaisin. Kateus on vahvin kuolemansynneistä, sillä se asettuu sydämeen. Edes viha ei ole saanut minusta yhtä hyvää pesää kuin kateus, sillä ominaisuuteni pelaavat paremmin yhteen kateuden kanssa. Me olemme tiimi, jossa vain minä häviän.

 

Kateus on myös siitä kavala piirre, ettei sille oikeastaan edes voi mitään. Vaikka kuinka "tyytyisit siihen, mitä sinulla on" tai "antaisit vain olla", se löytää kuitenkin aina tiensä takaisin. Sitä pitää vain oppia käsittelemään.

 

Ja minä katson sinuun vielä kerran.

Suljen silmäni.

Gluttony

 

 En ole koskaan ymmärtänyt tätä kuolemansyntiä aivan kirjaimellisesti, näen edessäni vain ihmisten suunnattoman kohtuuttomuuden. Miten se ilmenee, ketä se satuttaa? Mitä se on?

 

Olenko kohtuuton, jos vaadin muita kuuntelemaan jokaista ylitsevuotavaa sanaani, tai jos tahdon huomiota enemmän kuin olen valmis muille antamaan? Ehkä. Kohtuuttomuus on yksilökohtaista, vai onko? Kysymyksiä, enkä osaa vastata, miksi muuten kysyisinkään.

 

En koe olevani kohtuuton monissakaan asioissa, jotka liittyvät kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Itseäni kohtaan olen useastikin turhankin ankara, ja sen miellän jonkinasteisena kohtuuttomuutena. On väärin ymmärtää tämä kuolemansynti pelkästään kirjaimellisesti ylensyöntinä, sillä kohtuuttomuus ilmenee niin paljon erilaisissakin asioissa. Ahneutenakin kenties, mutta mielestäni kohtuuttomuus on syntinä täysin erilainen. Nämä kaksi eivät kulje samaa polkua kovinkaan pitkälle.

 



Korkeimman kautta

Ihmisiä on kaikkialla ympärilläni. Vaatteiden värit eivät poikkea toisistaan, ne ovat kaikki tummia, aivan kuten heidän silmänsäkin. Pohjattomat, mustat, tuskin enää näkevätkään kunnolla tämän pimeyden keskellä. Alaston varteni on ainoa asia, jonka nämä ihmisparat huoneessa näkevät, eikä heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa.

Nurkassa istuva, tiukasti sidottu vanha mies näyttää uhmakkaalta. Hänen silmänsä eivät ole tummat, niitä ei reunusta haavat tai valvomisesta aiheutuneet silmäpussit. Hymyilen. Tämä mies on vielä pysynyt järjissään, ja tunnen sisimmässäni kasvavan voitontunteen. Pääsen vielä rikkomaan hänen sisässään kukkivan rohkeuden.

”Minä en aivan saanut nukuttua viime yönä”, kuiskaan ensin varoen, ikään kuin heidän korvansa olisivat lasista, ”osaisiko joku kertoa, mistä se johtuisi?”

Kun vastausta ei kuulu, korotan ääntäni vain aavistuksen. ”Se ei ollut pyyntö.”

”Meillä on nälkä”, kuuluu vastakkaisesta nurkasta. Nuori tyttö, jonka kasvoja en muista. Muistan aina heidän kasvonsa, mutta hän näyttää vieraalta. Minun täytyy pinnistää muistiani, että saan päähäni, missä tilanteessa hän on tänne päätynyt.

”Nälkä?” En pysty hillitsemään tunnetta sisälläni, se on sekoitus raivoa ja innostusta. Hillitsemätöntä kiihkoa, sitä, joka on aina asunut minussa. ”Ja mitä onkaan nälkä?”

”Ei ole ruokaa”, samainen tyttö vastaa, ja vasta nyt huomaan hänen purevan äänensävynsä. Siniset silmät tuikkivat samaan tapaan kuin vastakkaisessa nurkassa kyhjöttävän miehenkin silmät. Saastaiset olennot, ettekö koskaan opi?

”Ja miten se oikeuttaa pitämään sellaista meteliä, joka täältä viimeyönä kuului?”

Kukaan ei uskalla vastata, ja lyön käteni seinään. Rystysistä vuotaa verta, isku oli liian kova. Kipu tuntuu päässä asti, hymyilen jälleen.

”Anteeksi, rouva”, tytön vieressä kyhjöttävä, suunnilleen samanikäinen poika kuiskaa, ”anteeksi, anteeksi.” Hän toistaa sanan vielä kymmenisen kertaa, kunnes saan vaiennettua hänet katseellani. Hetken nautin siitä, miten vaikutan näihin ihmisiin. Kaikki riippuu ainoastaan minusta, olen heidän Kristuksensa.

”Minusta tuntuu, etten näin huonoilla yöunilla voi aivan käsitellä tätä anteeksipyyntöä”, totean katsellen kauhun saavuttavan heidän jo ennestään epätoivoisia kasvojaan, ”joten meidän on keksittävä parempia vaihtoehtoja.” Siristän silmiäni ja suuntaan katseeni kahteen nuorimpaan, nurkassa kyhjöttäviin tyttöön ja poikaan. ”Kuka sovittaa tekonne tänään?”

”Ei, rouva”, poika kuiskaa, ”ole kiltti.”

”En minä ole.” Astun askeleen lähemmäs, kumarrun pojan tasolle ja hivelen hänen kasvojaan. Hän tärisee kauttaaltaan, mutta pitää ihailtavan tiukasti katseensa minussa.

”Sinä”, sanon viedessäni kättäni pitkin pojan sileitä kasvoja, ”tänään on sinun vuorosi.”

 

-----

 

(Ilmaisin ystävälleni kiinnostukseni kirjoittaa jotakin pientä hänen hahmollaan, ja tämä tapahtui! Kaikki kunnia hahmosta siis ystävälleni.)



Hirviö

On kylmä. Minä olen istunut tässä pitkään, useita minuutteja, kunnes ne muuttuivat armottomiksi tunneiksi kylmettäen käteni ja kenties suuremmankin osan minusta. Lapsi makaa edessäni, sen sydän hakkaa edelleen, mutta suljen silmäni sen kivulta. Minun kipuni on suurempi, enkä uskalla tehdä liikettäkään lastani kohti. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilen toisen olennon kuolemaa, pyydän Jumalalta oman poikani hengen riistämistä. Hengitys jatkuu vain, ja tunnen kylmyyden yltävän jo sydäntäni kohti. Lopu jo.

Alarickin rykäisy kuuluu nurkasta, ja vasta silloin havahdun hetkeen. Minä olen tässä Alarickin takia, hänen läsnäolonsa velvoittaa minua riistämään tuon juuri syntyneen ihmisolennon hengen.

 

”Yö on vielä pitkä”, Alarick sanoo, ja tiedän, että minun on toimittava vielä tällä hengenvedolla, kun sisimpäni vielä täyttyy uskalluksesta. Minuutin, ei, ehkä kahden sekunninkin päästä voimani on poissa, ja istuisin tässä vielä hiusteni harmaantuessakin.

Suljen silmäni ja vien kylmät käteni lapsen kaulalle. Huuto alkaa oitis, tunnen pienet sätkäisyt lapsen hennossa varressa, ja minut valtaa niin voimakas tunne, etten edes tunnista itseäni sen kaiken keskeltä. Minua ei enää ole, hirviö sisälläni on herännyt, se puristaa käsiäni yhä kovemmin oman poikani kurkulle.

”Avaa silmäsi.” Alarickin ääni on viilto keskelle kasvoja, nuoli sydämessä. Minua se ei voi vahingoittaa enää samalla tavalla, minä olen jo kuollut tämän teon tehtyäni. Mies kuitenkin jatkaa, hän tahtoo nähdä minun murtuvan, vaikka olenkin jo täysin tuhottu. ”Sinun on nähtävä, mitä sinä teet. Haluan sinun tiedostavan tekosi.” Niin, minä olen hirviö, hirviö. Se olin minä, joka loin haluavia katseita tuohon mieheen, tahdoin tahrata mustaan syntiin hänen vuoteensa ja synnyttää tämän lapsen hänelle. Minä en ollut se, joka tahtoi siitä eroon, olin se, joka istui tornissaan seuranaan yksinäisyys ja vatsassa kasvava ihmisenalku. Minä olen myös se, joka avaa nyt silmänsä ja katsoo elämän pakenevan lapsesta, joka juuri on sen itselleen saavuttanut.

Hirviö, se minä olen. Alarick nauraa, lapsi vetää viimeisen hengähdyksensä. Minä tahtoisin kuolla, mutta sanat eivät tule enää suustani. Enää ei ole mitään.

 

-----

 

(Ainoa taustatieto, jonka tästä voin antaa, on se, että kyseessä oleva hahmoni elää 1500-luvun Englannissa, jossa ei-toivotut suhteet ja lapset tuskin koskaan saivat kovin hyvää loppua... Hahmoni Aramina syntyi viimeviikolla, niinköhän saan hänellä vielä jotain tulevaisuudessakin kirjoitettua!)



Haavoittunut

 

 

Jo kolmas kerta saman viikon aikana. Hän pitelee samaa kirjaa kuin edelliselläkin kerralla, mutten vieläkään näe hänen edistyneen siinä. Tummanruskeat silmät tuntuvat tuijottavan jonnekin aivan muualle kuin kirjan sivuihin, jonnekin, jonne kukaan muu tuskin näkee. Huokaisen, käännän oman kirjani sivua, mutta tiedostan valehtelevani itselleni. En ole kirjastossa tänäänkään kirjojen vuoksi. Minä olen täällä pitääkseni silmällä tuota aina samassa nurkkauksessa istuvaa, nuorta miestä, jonka tila tuntuu huononevan viikko viikolta. Tätä voisi kutsua lähimmäisenrakkaudeksi tai huolehtimiseksi, mutta oikeasti tiedän olevani vain utelias. Minä en tahdo auttaa, minä tahdon tietää. 

 

Tänään miehen olemuksessa ei ole juuri mitään poikkeavaa: silmät näyttävät tyhjiltä, niistä kuvastuu jokin sellainen tunne, josta en saa kiinni. Vaatteet ovat samat kuin aiempina päivinä, tumma paita ja vielä tummemmat, liian isot farkut. Hän on hyvin laiha, enkä voi olla miettimättä, syökö hän ollenkaan. Ehkä hän ei kiinnitä huomiota ajan kuluun, sillä hän istuu täällä lähes aina.  

Ja siltikään hän ei lue. Olen laskenut kaikki päivät, joina hän on lukenut samaa kirjaa, eikä edistystä ole havaittavissa. Tälle on nimikin: yksinäisyys. Hän ei ole täällä lukeakseen, vaan saadakseen olla rauhassa. Tapa, jolla hän vetäytyy ihmisten kulkiessa ohi kertoo, kuinka suuresti hänen täytyy vältellä kaikkia ihmiskontakteja. Pelkääkö hän niitä, onko hänelle tehty joskus jotakin sellaista, joka saa hänet eristäytymään tähän kirjastoon joka päivä? Haluan tietää, mutten tule koskaan kysymään. Me ihmiset vaan toimimme sillä tavalla. 

 

Tänään uskaltaudun kävelemään hänen ohitseen. Tummat silmät eivät aluksi kohoa kirjan sivuilta, hän puristaa laihoilla sormillaan kirjaa lujemmin. Kun olen hänen kohdallaan, hän kohottaa yllätyksekseni katseensa minuun. Vaan minä en katso hänen silmiään, en uskalla kohdata yksinäisyyden valloittaman miehen katsetta. Tuijotan sen sijaan hänen ranteitaan, joihin en ole kiinnittänyt aiemmin huomiota. Useita, syviä viiltoja. Ei tuoreita, mutta kuitenkin. Kävelen kovempaa, suljen silmäni. Pystyn kyllä unohtamaan.

 

 

-------

 

(Lyhyt kirjoitelma erääseen koulun tehtävään!)

Melankolia

Me kaikki kuolemme. 

Tahtoisin vain kadota yöhön, kirjoittaa ylös kaikki ne sanomatta jääneet sanat ja turvautua siihen tunteeseen, että tämä ilta on viimeinen. Me kaikki käymme joskus sitä irvokasta tanssia kuoleman kanssa, nautimme siitä tunteesta, että voimme päättää tanssin suunnan. Emme me voi. Olemme aina askeleen jäljessä. 

En silti ole kuolemassa tänä yönä, en ainakaan omasta päätöksestäni. En anna sille valtaa. Se katsoo minua vastarannalta, hymyilee vinosti ja viittoo luokseen. Älä luulekaan, että tulisin noin helposti. Olet se helpompi vaihtoehto, houkutteleva tyhjyys. Vaan et sinäkään ole kävellyt täällä ihmisjaloin, et ole kulkenut yhtä pitkää matkaa yksin. Ei ole edes suuri klisee puhua pimeästä tiestä, jonka päässä ei näy valoa. Se on olemassa varsinkin silloin, kun luulet tiesi jo katkenneen.

On lohdullista, että kävelemme sillä tiellä yksin. Harva tässä maailmassa oikeasti nojaa kehenkään niin pitkään, että siitä olisi apua. Vain me itse voimme pelastaa itsemme.

Yksinäisyys tappaa silti. Se on voimallisempi kuin moni muu asia, se voi kietoutua ympärillesi odottamaan tilaisuutta iskeä. Annan sen tulla, levätä harteillani. Vain korvissani soiva musiikki seuranani tuudittaudun siihen ajatukseen, ettei kukaan tule koskaan pääsemään lähemmäs. Me synnymme yksin, me kuolemme yksin.

Joskus mietin arvoja elämässäni. Kysyttäessä vastaisin todennäköisesti, että pidän ihmisten tasa-arvoisuutta ja vapautta toteuttaa itseään tärkeimpinä asioina maailmassa. Omassa elämässäni läheiset ja harrastukset nousevat jaetulle ykkössijalle, ja niin edelleen. Tarkoitan kaikkea, mitä sanon, mutten silti usko siihen. Ei ole olemassa tasa-arvoa, ja itsetuntomme riistetään jo elämän ensimmäisinä vuosikymmeninä. Läheisiä ei ole, sillä kukaan ei tunne sydäntäni, kukaan ei sukella puolestani. Katkeraako? En voi kieltää.

Mistä onnellisuus muodostuu? Olen varma, että onnellisuutta ei ole se, kuinka monta kylkiluuta voin laskea ihoni läpi, tai kuinka kauan olen jaksanut pitää kulisseja yllä.

Tahdon huutaa, päästää kaiken pois. Ottaa syvän mustuuden käteeni ja näyttää sitä kaikille. Olen kuollut, ja se on teidän syytänne. Tahdon oppia vihaamaan, päästää sen tunteen valloilleen ja silti hallita sitä voittajana. 

Ja tahdon myös elää. Toivo aamusta on häviävän pieni, mutta se on silti olemassa. Me kaikki kuolemme, mutta minä en kuole tänä yönä.