Kaneli 7.12.

Kymmeniä menetettyjä muistoja muutamien sekuntien aikana, minuuttien aikana kenties jo satoja. Mielikuvia ajoista, joita ei koskaan ollut. Joita olisi voinut olla. Siinä se, ihmisen pahin vihollinen: pieni, helposti murskattava toivonkipinä, joka kestää rajallisen ajan. Joko toteutuu tai hajoaa kaiken todellisen jalkoihin. Pahinta on se, että jos toivoa kerran on, ihminen ei koskaan unohda sitä, mitä olisi voinut olla. Katkeruus jää kalvamaan.

Harrietista tuntuu väärältä tuntea katkeruuden vihlaisevia, kylmiä aaltoja jouluaattona. Kanelin tuoksua ei kuitenkaan saa pois, se leijailee petollisena ilmassa ja odottaa oikeaa hetkeä kuristaa hänet. Harriet on luvannut itselleen kestää koko joulun ilman hajoamista, ilman yhtäkään ulos pusertuvaa kyyneltä. Kanelin tuoksu kuitenkin pistää hänet rajalle, sysää niin lähelle, että hän tuntee tuulen hiuksissaan ja reunan varpaittensa alla.

Jos hän vain yrittäisi maadoittaa itsensä. Keskittyä ystäviin ympärillään, juoda kanelilla maustettua juomaa - vaikkei kanelin haju edes kuulu hänen perinteiseen jouluunsa - ja avata lahjoja yötä myöten. Keskustella, nauraa.

Tai sitten ei. Jotakin vyöryy ylitse, luita murtuu, raajoja runnoutuu. Kaikki jää sen alle. Eikä se edes satu, se ei tunnu enää missään, sillä menetetyn toivon jälkeen sitä jää vangiksi yhteen hetkeen. Siihen, kun toivo vietiin. Silloin ei voi kelata taaksepäin eikä jatkaa eteenpäin, jää vain hetken vangiksi ja toistelee sitä mielessään jokainen aisti terävästi mukana lisäämässä kokemuksen voimakkuutta.

Harriet istuutuu sohvalle. Tänä jouluna hän ei aio mennä katolle ja toivoa, että kaatuisi ja kuolisi. Nyt hän vain istuu ja muistaa eikä aio tehdä millekään mitään. Kanelin haju saa jäädä leijumaan huoneeseen.

Rakkaus on ruma sana 6.12.

"Eikun rakas, ei me tänään voida."

"Ai, sori, ei mulla ole perjantaina vapaata."

"Apua anteeksi, mä unohdin ihan kokonaan."¨

"Soitan sulle sit huomenna."

Sillä on hammastahnaa suupielissään, kun se lausuu viikon viidennen tekosyyn. Lauantai-ilta on jo pitkällä, seison sen oven takana kuurankukkia hiuksissani ja tumput taskuihin sullottuina. En enää muista, miksi halusin kotoa lähtiessäni käsieni jäätyvän tunnottomiksi. Ehkä halusin, että kun se sovinnon eleenä ottaa turtuneista käsistäni kiinni, en tunne sen teennäistä lämpöä. Tunnen vain pettymystä, eikä pettymys ylty käsiini asti. Se kukkii sisällä, pienemmällä alueella, lähes tukahdutettuna.

"Ei, kun minulla ei ihan oikeasti -"

Käännyn. Yhtäkään tekosyytä en enää suostu kuulemaan, en ainuttakaan selitystä siitä, miten pitää hakea kaupasta sitä ja tuota ja jotain kolmattakin joulua varten. Juhlapyhä priorisoidaan yläpuolelleni, ja sitten, kun se on ohi, minun ylitseni menee jonkun läheisen syntymäpäivät tai työ. Kun se sanoo olevansa kihlattu työlleen, se todella tarkoittaa sitä. 

"Hei, rakas, älä nyt... Jos kerran tulit tänne asti, niin voinhan mä kahvit keittää. Vai onko jo liian myöhä? Hei? Älä nyt mene. Hei. Oikeasti."

Kaiken se kestää. Kestääkö se tuhat ja yksi tekosyytä yhden minuutin aikana, kestääkö se jokaisen väsymyksen kirvoittaman kyyneleen ja turhaan soitetut puhelut? Entä kaikki ne tekstiviestit, joita ei koskaan lähetetty?

"Rakastan sua. Tule nyt sisälle."

Ja siinä minä menen, kadotan itseni kolmannella askeleella, astelen sisälle, painun vasten ja annan sen koskea. Ottaa lähelleen, vangita valoonsa, hukuttaa lämpöönsä. Vaikkei se kestäisikään kaikkea, siinä se on, pysyy kiduttavan kylmänä liekkinä sisällä. Sattuu ja runtelee, ei anna mitään tilalle. Ja silti yksi sanapari saa jäämään, saa kestämään kaiken vastedeskin. Hymyilemään vaikkei tarvitsisi.

Matkalla 5.12.

Kolmantena yönä Lin muistaa jälleen nimensä. Muistaa kivun käsissään, rystysissään, nivelen kohdalla, kynsien alla, kaikkialla pienissä, taistelemaan luoduissa käsissä. Lin muistaa, miltä tuntuu repiä toisen ihoa niin suurella voimalla, että sitä jää kynsien alle veriseksi sotkuksi, kynnet miltei irtoavat, niin suurella voimalla niillä raastetaan. Ihmiskynsiä ei ole luotu raatelemaan, ja silti Lin tietää tismalleen, miltä haukasta tuntuu upottaa kyntensä elävään lihaan.

Ruumiilliset tuntemukset tulevat ennen mitään muuta. Käsien lisäksi Lin tuntee tapahtumat keskivartalossaan. Kylkiluut ovat väistyneet iskujen tieltä, antaneet tilaa toisen olennon vahvoille nyrkeille. Hänen selkärankansa on yhä paikallaan, mutta nyt kaikki luut tuntuvat kiertävän sitä, lähtevän yhdestä pisteestä ja päätyvän toiseen, ikuisessa, irvokkaassa kierteessä. Ruumiillisuus on turhaa, keho päättää itse, mieli on vain illuusio. Se ei mahda mitään kukille, jotka kasvavat kylkiluiden paikalla tai violeteille kartoille paperi-iholla. Voima on maalannut kuvioitaan kaikkialle, eikä edes Linin jaksamaan koulittu mieli kykene ymmärtämään sitä kaikkea.

Kipu on helpompi käsittää. Se on vain iso vyyhti yksinkertaistettuja tunteita, jotka siirtyvät mielestä niiden todelliseen kotiin: ruumiiseen. Matka yhdestä pisteestä toiseen kestää viiden murtuneen luun ja kolmen taittuneen jänteen verran, maali on jossakin punaiseksi maalatun suun tienoilla. 

Monesti sanotaan, ettei suunnatonta kipua tunteva ihminen enää koe olevansa tässä maailmassa. Linin kipu ei ole tarpeeksi suurta päästämään häntä lipumaan ulottumattomiin, tai sitten hän on vain kehittänyt uskomattoman korkean kipukynnyksen. Kipu maadoittaa, rikotut raajat ja murskatuista yrityksistä muodostetut punarihmaiset kartat hänen ihollaan piirtävät hänet hetkeen, eivät anna hetkeksikään unohtaa todellista nimeään.

Sillä sitä ruhjoutuminen todella merkitsee: nimetyksi tulemista. Hänet määritellään, hänen epäolennaiset osansa pelkistetään yhdeksi ainoaksi tunteeksi. Fyysisyys on äärimmillään, mieli on vain yksi pieni kukka suurien ja värikkäiden rinnalla. Persoonallisuus hajoaa impulsseiksi, jotka sykkivät kipuaistimuksena kaikkialla rikotussa ruumiissa. Rikotussa, mutta todellisemmassa kuin aikoihin.

Ilo 4.12.

Se ei pysy sisälläsi. Se ei pistele eikä satu, mutta se on niin kokonaisvaltaista, että jokaisessa raajassa tuntuu räjähdysmäistä painetta. Et pysty enää pitämään sitä sisälläsi, se kiipee ylös hengityselimistöäsi ja kuplii kaikkialla. Pirskoutuu ulos. Se kapuaa suuhusi, tulee ulos kuplivana, hohtavana säteilynä. Aurinko tiivistyy suupieliesi asentoon, se jää kiinni jokaiseen paljastettuun hampaaseen.

Kaikkialla on kirkasta. Ei tietenkään oikeasti, mutta siltä se näyttää. Kiilto peittää kaiken alleen, kaikki on puhdasta ja kullanhohtoista, käännyt miten tahansa. Ja kupliva tunne kipristelee yhä jokaisessa raajassa, eikä sinulla ole aikomustakaan ottaa sitä pois. Se on osa tätä hetkeä, se kuuluu ruumiiseesi. Hetki saa pysyä kullanhohtoisena, annat maailman piirtää sille hohtavat reunukset. Hetkeä ei rajata, sillä tunnekaan ei pysy sisälläsi. Rajoja ei ole. Kaikki on kultaista.

Ylpeys 3.12.

Kohtaamisia on useanlaisia. On niitä, joita odotetaan ihmisikiä ja niitä, joita vältellään kunnes rypyt löytävät tiensä iholle, ja lopulta sitä huomaa kasvavansa kukkia. Jokaisella on joku sellainen, jota ei koskaan enää tahdo tavata. Ei, vaikka maailma on muovannut kummankin omaan suuntaan. Mutta senhän se tekee kaikille, eivät nämäkään kaksi ole poikkeus.

Nainen väistää isänsä katseen yhdellä ainoalla silmällään. Hän keskittyy joen liikkeisiin, ajattelee jokaista virtausta ja kaikkea sitä elämää, joka joessa virtaa. Isä kävelee ohitse, sanoo jotakin, nainen ei kuule, nainen ei tahdo kuulla. Kun isä on pysähtynyt hänen viereensä, hän on jo kuuloetäisyydellä eikä nainen voi viedä enää korviaan pois. Teeskentely ei auta.

"Sinun veljesi kertoi kaiken." Ja siinä toinen kohtaaminen, jota nainen ei tahdo. "Aivan kaiken. Minä tiedän, mitä teidän välillänne tapahtui." Tietysti hän tietää. Nainen odottaa iskua, hän tietää, ettei isä aio vielä päästää vihaansa valloilleen. Isä odottaa aina murtumista ennen kuin iskee. Petoeläin. Eikä nainen itse voi verrata itseään saaliseläimeen, sillä hänhän tässä on väärin tehnyt. Hän ansaitsee iskut, muttei pysy isän rinnalla sen vuoksi.

Nainen ajattelee isää silloin, kun heillä oli vielä elämä edessään. Kun he olivat nuoria ja kykeneviä, kun kansa oli vielä verhonnut itsensä ikuiseen elämään ja nainen luuli vielä tietävänsä, mitä tekee. Katumusta hän ei tunne, mutta jokin muu pistelee elimistöä, pakottaa hänet muistamaan kaiken tekemänsä. Ja kaiken sen, mitä hän jätti tekemättä. Vika on osin isän, mutta isä ei koskaan myöntäisi sitä. Hän ei osaisi hyväksyä sitä tosiasiaa, että hänen oma vainoharhansa kasvatti myrkkykukkiaan tytön keuhkoihin. 

"Kuinka sinä saatoit?" Isän ääni ei ole syyttävä. Se on tilanteessa pahinta. "Sinä annoit veljesi omasta tahdostasi sille... sille..." Isän ääni murtuu. Nainen ei ole koskaan nähnyt suuresti kunnioittamansa isän itkevän. Hän kääntää päänsä pois eikä aio nähdä nytkään.

Jokin pakottaa hänet kuitenkin pysymään hetkessä. Hän ei voi lähteä pois eikä vastata, sillä sanat ovat ylpeyden vankina sisällä. Nainen ei voi myöntää eikä myöskään kieltää, hän voi vain istua isänsä vierellä ja toivoa, että ylpeyden kukat hänen otsallaan mätänevät ja päästävät hänet vapaaksi. Sallivat hänen olla vain virheitä tekevä olento, joka voi myöntää toiselle, että on tehnyt väärin.

Mutta hän vain istuu. Isäkään ei sano enää mitään. Hetki ei vaihdu toiseen.

Suljetut ikkunaverhot 2.12.

Kynttilät sammutetaan, valot laitetaan pois päältä. Ikkunaverhot suljetaan. Ainoa valo asunnossa on jääkaapin kelmeä valo keskellä yötä. Se ei turhia juttele, kaappi pysyy hiljennettynä eikä ojenna sisältöään houkuttelevana. Se on lähes tyhjä. Elämän merkit piilotetaan yksi kerrallaan. Kun Harriet sulkee jääkaapin oven, talo hiljenee.

Kahvikuppi pysyy juuri ja juuri kädessä, kun Harriet astelee keittöstä olohuoneen sohvan ohi huoneeseensa. Tunnelmalliset jouluvalot on otettu pois, elämä ei valaise tietä huoneeseen. Harriet laskee joulumukinsa yöpöydälleen, ristii jalkansa ja istuutuu sängylle. Jaloissa tuntuu vielä kahleiden jättämä muisto. Kun hän istuutuu, mieli muistaa, miten kahleitten kanssa piti istua, jotta ne eivät repisi jalkoihin avohaavoja. Jalat värähtävät.

Harriet ottaa puhelimen käteensä. Yksi puhelu. Vain yksi, ja silti niin tavattoman suuri. Se vangitsee hänet huoneeseensa, estää nousemasta kauppaan tai edes suihkuun. Tästä huoneesta tulee hänen vankilansa, jos hän nyt painaa luurista. 

Harriet siemaisee kahvia ennen kuin painaa sormensa puhelimen näytölle. Liian kuumaa. Hän huokaisee syvään ja katselee huonettaan. Kaupungin valot loistavat seinille, tanssivat hopeanhohtoista maalia vasten ja osuvat vanhoihin valokuviin. Harrietilla ei ole ollut voimaa ottaa niitä pois eikä ottaa tilalle uusia. Yksikään kohde ei enää puhuttele, kukat eivät halua tulla kuvatuksi eikä hetkillä ole enää nimiä. Ja vanhat kuvat ovat vain taltioituja haavoja ulkona ihosta.

Valot ovat liian kirkkaat. Harriet nousee istumaan ja sulkee sängynviereisen ikkunan sälekaihtimet ja vetää verhot sen eteen. Pimeää. Hyvä. Tai ei. Keskinkertainen, mauton. Harriet nostaa puhelimen korvalleen. Jokainen piippaus tuntuu kipuna suoraan korvassa. Kun hänen ystävänsä Logan vihdoin vastaa, hän huomaa jo itkevänsä.

"Logan", Harriet kuiskaa, "minä taisin kuolla tänään."

Kelkka 1.12.

Jotain punaista kyydissä, hymyileviä lapsia etualalla ja jalakset kovaa lunta vasten, lumipölyä ilmassa. Idyllistä ja kylmää. Joulun voi miltei haistaa ilmasta ja onnen voi nähdä metrienkin päästä lasten kasvoilta. Silti minä näen kiirehtivissä jalaksissa vain kiireen, punaisessa kyytiläisessä ne kaikki rohdot, jotka jouduin kuljettamaan kiireessä paikkakunnalta toiselle. Se oli silloin, kun ilmassa ei kuulunut pelkästään lasten naurua ja valkoinen lumi oli muutakin kuin valkoista.

Minun täytyi pitää kiirettä, jotta ne muut eivät joutuisi kohtaamaan ensimmäistä menetystään.

Minun täytyi pitää kiirettä, jotta joku olisi estänyt todellisuutta olemasta niin todellinen.

Minun täytyi pitää kelkkani liikkeessä, ja silti joka päivä joku katosi rohtojeni ulottumattomiin.

Rohdot kulkeutuivat, lisää tarvittiin, kierre oli loputon eikä minun kelkkani ollut koskaan riittävän nopea pysäyttämään lentäviä luoteja ja hiljentämään ilmaa halkovia huutoja.