Yö väistyy 14.12.

Kuuta kiertää liuta pilviä. Ne saavat taivaan näyttävään repaleiselta, ikään kuin siitä olisi lähtenyt kokonaisia palasia irti. Hopean- ja tummansinisenirjava taivas alkaa väistyä päivän tieltä, yö kuulee jo kullankeltaisen seuraajansa askeleet.

Kun yö väistyy ja aurinko nostaa hohtavaa päätään taivaanrannasta, repaleisuus korostuu. Se korostuu myös auringonnousua katsovan naisen olemuksessa. Kasvojen alaosa puuttuu, luut ja ikenet loistavat paljaina ja raa'an todellisina. Osa hiuksista on lähtenyt pois, vaaleaa päätä koristaa iso hiukseton läikkä. Ruumis on luiseva, terävä kaikkialta. Nainen näyttää aivan siltä, että repaleinen taivas olisi hajotessaan sivaltanut hänen kasvoistaan osan mukaansa.

Aamuaurinko on kuitenkin armelias. Se kietoo naisen harhan huntuun, vetää sen hänen ylleen niin tiukasti, ettei kukaan hänet päiväsaikaan tapaava osaisi aavistaa mitään. Hiukset kasvavat takaisin koko päähän, niistä tulee paksut ja vahvan kullankeltaiset. Aurinko antaa niille osan loisteestaan. Sama loiste hehkuu myös silmissä, niiden sävyt leikkivät säteiden tiellä.

Hän on hengästyttävän kaunis auringon suodessa hohtoaan hänen ylleen. Totuus pysyy pinnan alla harhan verhotessa hänet. Vain yö tietää hänen todelliset kasvonsa, vain yölle hän puhuu todellisella äänellään. Mutta nyt sillä ei ole merkitystä, sillä yöhän on jo väistynyt päivän tieltä. Ja päivä on aina yötä armeliaampi.

Hiljaisuuden nautinto 13.12.

Ääni kutittelee korvanlehteäsi, hakee paikkaansa. Et tiedosta sitä vielä silloin, koska se tuntuu vain pieneltä tuulen mukanaan tuomalta sanalta, joka ei ole vielä löytänyt muotoaan. Satunnainen liikehdintä korvanlehtesi tienoilla ei ole vielä kunnollista ääntelyä, et miellä sitä miksikään.

Sitten se päätyy jo sisälle korvakäytävääsi, leikittelee siellä aikansa ennen kuin etenee syvemmälle. Kun se vihdoin etenee simpukan kautta aivoihisi, tajuntasi räjähtää kuuloaistimuksen voimakkuudesta. Mielessäsi soi, koko pääsi tuntuu värähtelevän ääniaaltojen ansiosta. Muutaman piinaavan sekunnin ajan maailmassa on vain ääni. Todellisuus on aivojen kuulo-osuuden kokoinen.

Sitten ääni pakenee värinänä ulos ruumiistasi, tunnet sen kaikkialla kehossasi, kun se on lähdössä. Aivan kuin kehosi tekisi sille kunniaa, venyttäisi kaikkia nikamiaan antaakseen sen poistua. Kunniaa korkeammalle. 

Ja sitten - ei mitään. Täyttä tyhjyyttä, hiljaisuuden hidas mitäänsanomattomuus kaikkialla aisteissasi. Yrität kuulostella, mutta hiljaisuus jyskyttää kokonaisvaltaisena ruumiissasi. Tunnet sen sykinnän sydämessäsi asti, vaikka sydämesi pitäisi olla se, joka sykkii.

Hetki on nopeasti ohi, mutta se jättää jälkeensä paineesta kipeytyneet korvakäytävät ja arpeutuneet korvanlehdet. Sellaisen ei pitäisi olla edes mahdollista, mutta sinä et ajattele sitä, sillä sinut kaikkialta täyttävä, miellyttävä hiljaisuus on uusi kuninkaasi.

Routa 12.12.

Kaksitoistavuotias raahaa kolmatta vesisangollista kaivosta, mutta vesi on jo alkanut jäätyä reunoilta. Paljaat kädet eivät jaksa enää kauaa pitää kiinni, niistä puuttuu tunto lähes kokonaan. Pistely leviää muualle ruumiiseen, jokin sen sisällä päättää irtisanoa itsensä sekunnin murto-osassa. Kädet päästävät irti, vesisanko kaatuu jo valmiiksi jäiseen maahan.

Punatukkainen tyttö seuraa syvälle huppuunsa hautautuneena tilannetta sivusta. Hameen kirjailu repsottaa. Rankimmankin roudan runnellessa maata täältä löytyy vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka voivat katsoa hameensa kirjailua ja todeta siinä olevan korjaamista. Kaikki tapahtuu samalla, kun hanskaton lapsi pudottaa sankonsa, jota on lähtenyt hakemaan kolmen kilometrin päästä. Kaivovuoroja jakaessa ei kysytä hakijan ikää tai kuntoa. Kaikki jalalliset hakevat. Paitsi ne, joilla on riittävästi hopeaa vaatteidensa taskuissa maksaakseen itsensä ulos järjestelmästä. Rinki koskee vain niitä, jotka eivät puhu hopean kieltä.

Tyttö vetää huppua paremmin päänsä suojaksi. Kylmä ei ehdi tehdä pesäänsä häneen, sillä hän nousee ylös ja lähtee astelemaan roudan muokkaamaa tietä pitkin takaisin mökkinsä suojiin. Siellä joku olisi jo laittanut keiton valmiiksi, kenties sekoittanut siihen jopa suolaa ja saanut leivottua viimekesän viljanjämistä leipää kyytipojaksi. Vettä kantanut, hanskaton lapsi nostaa sanaakaan sanomatta sangon maasta ja palaa takaisin lumen valtaamalle kivitielle. Uudet kolme kilometriä suuntaansa, kunnes perheellä olisi vettä. Rinki ei koskaan kuole, sitä ei voida sammuttaa.

Sinisen hetken jälkeen 11.12.

Taivas on riisunut syaanin- ja purppurankirjavan vilttinsä, siirtynyt sinisten kirjon kautta syvään indigoon ja sulkenut silmänsä. Tähdet peittävät taivaankantta kukin eri etäisyydeltä, mutta silti yhtä kirkkaina. Ne levittäytyvät ylle kuin tulikärpäset, korostavat taivaan tummansinisyyttä tehden taivaasta miltei konkreettisen. Aivan kuin se voisi ojentaa kättään sen alla istuvalle, sipaista hiukset korvan taakse ja palata takaisin korkeuksiin.

Lammen äärellä istuva ei osaa erottaa lammen heijastusta taivaasta itsestään, ne kaksi lähestulkoon sulautuvat toisiinsa. Vaikka lampea koskettaisikin ohuilla, maidonvalkeilla sormilla, väreily tuntuisi luonnolliselta. Ehkä se siirtyisi taivaallekin, värisyttäisi tähtiä ja palautuisi lopulta taas tasaiseksi vedenpinnaksi.

Ohutsorminen olento taivaan ja lammen välissä on kuullut, että taivaan värittyessä indigoksi ei enää kannata katsoa kuvajaistaan lammen pinnasta, sillä lampi on jo sulautunut muuhun ympäristöönsä. Kukaan ei osaa kertoa, ovatko lammesta heijastuvat, tähtiä reunustavat puut todella lammessa, taivaassa vai niiden rajamaastossa. Luonto on levittänyt peittonsa kaikkialle, se ojentelee vahvoja raajojaan kaikkialle. Yö on luonnon mukainen, se tottelee sen jokaista käskyä.

Olennon uteliaisuus ylittää luonnonkin rajat, lammen pinnan väreilyn lakattua hän ei malta olla kurottamatta. Vaaleat hiukset koskettavat lammen pintaa, aiheuttavat muutaman värähdyksen sen peilinkirkkaaseen pintaan. Olento havaitsee, ettei lampeen enää heijastu syvänsinistä taivasta tähtineen. Hänen hiuksensa eivät ole enää pinnan alla eivätkä päällä, kuvajainen on olemassa vain lammen pinnan rajamailla. Hän ei uskalla vetäytyä, sillä hän ei enää tiedä, kummalta puolelta kuvaa katsoo. Hän näkee itsensä kurottuneena lammen ympärille, hiukset vettä hipoen. Kasvoilla ei ole enää uteliaisuuden kyllästämää ilmettä, silmistä ei heijastu tähtiloistoa. Kasvot ovat täysin tyhjät. Luonto on ottanut omansa.

Viimeinen 10.12.

Se mätänee. Ruumiini jokainen osa alkaa luovuttaa, ne janoavat omakseen kaikkea sitä, joka joskus kuului niille. Ei ravintoa, ei edes vesitilkkaa, ei ruumiini sellaista kaipaa. Jokapäiväinen ruoka, uni tai mikään maallinen ei kuulu niihin asioihin, joita kehoni todella janoaa, todella tarvitsee. En tahdo menettää piirteitäni kaipuulle, sille ikuiselle janolle, mutta tiedän, että ruumiini suunnaton kaipuu tulee vielä syömään jokaisen osan minusta pois. Kulmat hiotaan, rajat pyyhitään pois. Minuudesta tehdään yksinkertaistettua, menetettyä.

"Minä rakastan ensimmäisiä kertoja", Logan sanoo vierelläni, ja vasta silloin havahdun siihen tosiasiaan, että todella olen vielä ruumiissani. Sielulla on mätänevä pesäkolo, joka on muurattu umpeen. Se ei pääse pakoon. "Ajattele nyt. Ensimmäinen sana, ensimmäiset vaatteet, ensimmäiset itse tienatut rahat, ensimmäinen rakkaus... Niistähän se oikea elämä muodostuu."

"Minulla on enemmän kokemusta viimeisistä kerroista." Milloin tulee minuuteni viimeinen päivä? Jaksanko enää laskea?

Logan luo minuun sellaisen katseen, jonka osaan tulkita ainoastaan pettymykseksi. Loganilla on paljon ilmeitä, jotka on tarkoitettu vain minulle. Tietty sävy ruskeissa silmissä, juuri oikeassa kulmassa kaartuvat kulmakarvat. Tiedän kyllä.

"Mietitkö sinä tosissasi sitä tänäänkin?" Vilkaisen kelloa. Olemme ylittäneet jo kolme tuntia sitten armollisen jouluaaton rajan ja siirtyneet seuraavaan päivään. Logan ei voi enää vedota siihen, etten saa hänen sanavarastonsa mukaan synkistellä jouluna. Mitä ikinä se tarkoittaakin. 

Katson parasta ystävääni tämän tummanruskeisiin silmiin ja saan puserrettua kasvoilleni hymyn, jonka tiedän aidoksi. Kasvoni eivät ole alkaneet vielä mädäntyä, eivät täysin.

"Minä en koskaan löydä lohtua niistä ensimmäisistä kerroista, mistään niistä. En rakkauksista, suudelmista tai kosketuksista, joita kehoni kaipaa niin suurella voimalla, että haihtuu varmasti pian pois."

"Entä ne viimeiset?"

"Minä muistan viimeisen kosketuksen kädelläni ja viimeisen kerran, kun painoin huuleni toisen huulille. Se ei tapahdu enää koskaan, Logan. Minä elän toisista ihmistä, elän toisten kosketuksista, ja nyt minä... Nyt minut on vedetty pois sieltä. Kosketuksen ja lämmön hohtavasta maailmasta. Siellä ei ole enää minulle tuolia pöydän ääressä."

"Ja jos tulee joku uusi?"

Loganin ääni on vilpitön, hän yrittää parhaansa. Mutta hän tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, ettei tule uusia tilaisuuksia, uusia huulia tai käsiä. Ei enää minulle. Logan ristii jalkansa ja vie kätensä omalleni. Hän puristaa lujaa, maadoittaa, pakottaa minut takaisin hetkeen.

"Harriet, sinä olet ihan uskomattoman tärkeä." Hän ei voi sanoa muuta. Hän voi vain kertoa minulle sen, jonka hänen lämmin kätensä on jo kertonut. Se ei riitä minulle, mutta minun on juurruttava hetkeen, oltava kiitollinen siitä, että minulla on yhä edes yksi käsi, josta pitää kiinni.

"Kiitos", kuiskaan, "kiitos. Rakastan sinua." Minulla on vielä ihmisiä, joille sanoa se. Tulee aina olemaan, silloinkin, kun mätä on edennyt huuliini asti. Viimeistä kertaa ei tule vielä, edes siitä aion päättää itse.

Logan ei päästä irti kädestäni. Viisarit liikkuvat eteenpäin, kaupunki valvoo, aurinko nousee. Minä pysyn kosketuksen piirissä, vien itselleni tuolin pöydän ääreen.

Kuiskaava tähti 9.12.

Joulupöydässä (4m x 1,5m, puuta, itse nikkaroitu ja kuudeksi vuodeksi varastoon unohdettu) on kuutta eri sinappia, yksi tarpeettoman iso joulukinkku ja riittävän monta salaattia. Nuorimman veljen alle kymmenvuotiaat lapset kiertelevät malttamattomana kinkkua, mutta heidän isosiskonsa on siirtynyt nurkkaan paheksumaan tilannetta kauempaa. Ei mitään vegaanista, ei edes nyhtökaurapakettia kaapin nurkissa. Isoisän sadattelun saattaa kuulla nurkkaan asti, saatana noita nykynuoria, ei kelpaa kunnon kinkku ja sinappisilli eikä helvetti edes joulutorttu. Mitä kiittämättömyyttä.

Jos siirtää katseensa kuusen (metsästä haettu, isoisän hiellä ja verellä nurkkaan kannettu ja isoäidin pakotetulla ahkeruudella koristeltu) juurelle, saa todeta joulun totta tosiaan kulutusjuhlaksi. Pehmeää pakettia, kovaa pakettia, kirjekuoria, suklaata enemmän kuin kukaan kehtaa syödä - myös niitä viimeisellä viikolla Lidlistä haettuja kirsikkasuklaita, joita syödään näennäisestä kiitollisuudesta yksi ostajan nähden ("Ai että kun on hyvää!") ja loput heitetään tammikuun puolessa välissä pois. Sitten sanotaan isoisälle, että hyvää kannattaa säästää, siksi niitä jäi vielä tammikuulle. Ostattehan ensivuonnakin.

Ruokailuun kulutetaan useita tunteja, isoisä mainitsee talvisodan joka neljäs minuutti ja nuorimmat lapsista leikkivät pöydän alla karkkipapereillaan ja toistensa hiuspinneillä. Vegaanitytär pyörittelee peukaloitaan ja pakottaa itsensä syömään muutaman leivän, isoisä vahtii kivenkovaan jokaisen suupalan ("Meidän perheen rahoilla ostettu, kiittämätön lapsi kun ei edes kinkkua maista!"). Äiti veljineen muistaa kehua jokaista laatikkoa isoäidille, mitä kovempaan ääneen, sitä parempi. Hymy kiertää, muttei pysy.

Kun kärsimättömimmätkin sinappitassuiset lapset pääsevät iskemään kyntensä lahjapaketteihin, unohtuvat nyhtökaura, talvisota ja isoäidin joululaatikot. Joulukuusen koristeet heijastavat lasten tunteiden kirjoa (Vaiheesta "En mä tätä halunnut!" vaiheeseen "OMG!"), tähti kuusen latvassa kuiskii ympärilleen kerääntyneille kaikkea sitä, mitä on vuosien varrella oppinut. Jos joku ehtisi materialismionnellisuudeltaan kuuntelemaan, voisi kuulla tähden äänessä jotain syyttävää, pettynyttäkin. Tai ehkä tähti ei sanokaan mitään, ehkä se on nuorimman lapsen puhuva vauvanukke. Eihän kukaan mitään tähtiä muutenkaan ehdi katsella.

Ensilumi 8.12.

Lasin pintaan jäätyneet kiteet liimaisivat minut kiinni itseensä, jos ojentaisin lähes kohmettuneet sormeni niitä kohti. Ottaisin ensimmäisen rohkean askeleen kohti uutta elämääni, ja jäisin kiinni jo ensimmäiseen minua estelevään asiaan.

Riko lasi.

Minä en ole vielä kasvattanut siipiä, en tietäisi, mitä tehdä, jos saisinkin lasin rikkoutumaan ja löytäisin itseni sen toiselta puolelta. Olisiko se joutumista vai pääsemistä? Kenties se olisi vain viivan vetämistä pisteestä toiseen, ei mitään nimellistä tai merkityksellistä. Elämässä useammin siirrytään pisteistä toiseen kuin jäädään yhteen pisteeseen asumaan.

Riko se.

Tiedän, että lumi tulee täyttämään tilan, mieleni, minut. Se tulee peittämään kaiken alleen. Minun pitää joko alistua sen luonteelle, totuttaa ruumiini ja sieluni kylmään tai... tai mitä? Rikkoa jääkylmä lasi, vaikken tiedä, mitä löydän sen toiselta puolelta? Kylmyys kohmettaa ruumistani, tunnen kuurankukkien kasvavan sisälleni. Ne enemminkin polttavat kuin jäädyttävät. Niin kylmää, että se tuntuu kuumalta ja korventavalta.

Minä en riko lasia. Annan lumen sataa ylleni, kunnes kukaan ei osaisi enää kertoa, onko minua ollut joskus olemassa vai ei. Sulaudun ympäristööni, annan minun tulla siksi ja sen minuksi. Mukaudun. Lumisadepalloja ei koskaan ravisteta tarpeeksi.