Pimeys 21.12.

Aistiensa turvin olento yrittää edetä suurten ja terävien kivenlohkareiden ylitse. Sillä ei ole päämäärää, sen ainoa toive on pois. Koska olento ei luonnostaan kykene tuntemaan kipua, sen jalat eivät täyty haavoista ja kukikkaista mustelmista sen raahustaessa ainoastaan tuntoaistinsa varassa isojen kivenlohkareiden yli. Myös kuulo yrittää kantaa kortensa kekoon, mutta se on heikoilla, sillä täällä kuuluu ainoastaan rahisevaa, ajoittain katkonaista äännähtelyä. Sillä kestää jokunen päivä, että seymmärtää sen olevan oma hengitys.

Olento rämpii eteenpäin, kaatuu uudelleen ja uudelleen ilman yhtäkään ruhjetta pienissä polvissa. Omaa kuvaansa se ei enää tunnistaisi lammenpinnasta, sillä pimeys on kietonut sen otteeseensa eikä enää anna tilaa muistella sitä, mitä olento itse on. Se on sulautunut osaksi ympäristöään, sen katkonaiset hengitykset ovat osa pimeyden hidasta sykähtelyä. Ei ole enää mitään, mikä erottaisi sen sitä ympäröivästä pimeydestä, kahden asian välille ei piirretä rajoja. Se mukautuu osaksi pimeyttä, hengittää ja kävelee, mutta mikään ei auta, eikä se apua enää tarvitsekaan. Se on nyt vain yksi pieni osa yhtä suurempaa kokonaisuutta.

Ehdotus 20.12.

Kolmannella askeleella kuulen etäisesti huutoja muistuttavia äännähdyksiä taustalta, tunnen ruumiini vastustelevan jokaisella osallaan etenemistäni. Älä, ei, yksikään askel ei auta, älä tee sitä, lopeta. Mutta yksikään ruumiini sanaton käsky ei riitä minua estelemään, etenen nopeammin, astun rajojen yli kehoni huutojen äityessä korviani raastavaksi kakofoniaksi.

Mutta minä tiedän tarvistevani tämän yhden päämäärän, vain etenemisellä on nyt merkitystä. Kukaan ei ole tarttumassa kiinni minuun, yksikään sielu ei enää koskaan sido minua yhteen tiettyyn ryhmään. En tiedä, mihin kivinen maa allani minut johdattaa, eikä minulla ole kiirettä ottaa juoksuaskelia. Hidaskin vauhti vie perille, jos määränpäästä ei ole selvää tietoa.

Todellista vapautta ei ole lainehtia irrallisena tai päästää irti kaikesta menneestä. Todellista vapautta on tietää lähtemisensäkin jälkeen, että voi aina palata takaisin.

Tähtien takana 19.12.

Kylmää ja kosteaa, ihoon tarttuvia niljakkaita osasia, joihin ei halua kiinnittää sen enempää huomiota. Ne tarraavat kaikkialta, vaikka jatkaa eteenpäin, vaikka ylittää tummansinisen, miltei mustan taivaanrannan ja astuu sen yli äärettömyyteen, värien ja tuntemusten toiselle puolen. Siellä muuttuu oikeaksi itsekseen, eikä kukaan ole enää kertomassa onko sitä leijona, mato vai ihminen. On vain kylmää ja kaikkialle tarttuvia ulokkeita, joita ei saa pois vaikka riisuisi itsensä kaikesta ylimääräisestä. Palaisi alkuun, alastomaan ja voimattomaan muotoonsa. 

Ja silti ne ovat aina siellä, koskemassa ja vääntelemässä, värjäämässä tähtiäkin verenpunaisiksi ja tekemässä kaikesta itsensä kaltaisia - niljakkaita, vääriä ja kertakaikkisen kuvottavia. Ei voi paeta minnekään, ei varsinkaan ylitettyään jo kerran maailmojen rajat ja livuttuaan pois. Vääriksi maalattujen tähtien takana ei ole enää mitään, siellä on yksin heikkoudessaan ja vapisee, vaikkei enää tiedä, mikä merkitys vapinalla on elämisen kannalta. 

Siksi ne kitketään jo silloin, kun on vielä tiedottomuuden oikealla puolella ja ymmärtää, miksi niiden kylmä kosketus ei koskaan ole oikein. 

#MeToo

Punainen kenkä 18.12.

Hän palaa takaisin punaiset korkokengät jalassaan, katsoo minuun tummien silmäripsiensä alta ja hymyilee. Huulet ovat tismalleen samaa sävyä kuin kengätkin. Hän vetää samettisen aamutakkinsa pois päältään paljastaen sopusuhtaisen kehonsa alusasuun verhoiltuna. Hän katsoo minuun kiinteästi, unohdus vai totuus, ja minä nousen ylös valiten unohduksen. Kiedon itseni hänen sametinpunaansa, annan sen tyynnyttää sisälläni vellovan kaaoksen. 

Tartun maidonvalkeisiin käsiin, hengitän häntä syvälle keuhkoihini, vaivun unohduksen utuisen pehmeään maailmaan jokaisen sisäänhengityksen myötä. Toisen kosketuksessa on aina parantava, itseään ruokkiva voima, joka kasvattaa huurreruusujaan tapettiinsa. Kaunista, polttavaa ja silti kylmää, kiertokulku luodaan uudelleen huulten löytäessä toiset, paetessa kosketuksesta kiusoitellen ja palatessa sitten jälleen kosketuksen kehään. 

Maailma täyttyy ruusuista meidän painautuessa toisiamme vasten, huoneen valojen himmetessä taustallamme kuin teatteriesityksen kohokohdassa. Jos tämä on elämämme kohokohta, toivon sen kestävän ikuisesti, jotta ehdin vaipua syvemmälle unohdukseeni. Hänen ruusunpunaisessa maailmassaan minun ei tarvitse miettiä, rikkoutuuko ranteeni kirjoituksen määrästä tai hajoaako mieleni peili palasiksi yrittäessään muodostaa täydellistä kuvaa, jota kukaan muu ei näkisi yhtä selkeänä. Hänen maailmassaan sävyt ovat punaisen eri sävyjä, taittavat joskus syvään violettiin. Neonvalot loistavat taustalla, kaikki on epätodellista, jokainen kosketus tuntuu uudelta terälehdeltä iholla, jokainen suudelma maistuu vapautukselta todellisuuden kylmästä kahleesta. 

Hengitän, elän, koostun tuhansista lomittaisista tunteista, jotka hän maalaa väreillään. Kauneus tiivistyy sielun hiljaisiin huutoihin, kadotan itseni syvänpunaisiin käytäviin. Vain sellainen katoaminen voi tuntua täydelliseltä, vain sellainen katoaminen voi olla löytämistä. Livun tunteen mukana kauemmas, löydän todellisen muotoni.

Markkinat 17.12.

Tyttäreni tarttuu isäänsä kädestä, hymyilee kultaista lapsenhymyään ja kihertää, kun isä nostaa hänet ylös ja ottaa syliinsä. Hän on kuusivuotias, mahtuu yhä hyvin isänsä vahvoille käsivarsille, ja viihtyykin niillä kohtalaisen useasti. Hänen isänsä laskee hänet alas, pitää yhä kädestä ja kuljettaa seuraavalle kojulle. Markkinaväki on vasta herännyt uuteen päivään, osa ihmisistä kantaa vielä unihiekkaa silmissään.

Katson, kun mieheni ja tyttäreni erkanevat kauemmas minusta, eivät vain fyysisesti, vaan myös syvemmillä tasoilla. He lukkiutuvat omaan maailmaansa, johon minulla ei ole sopivan kokoista avainta. 

Tunne, joka puristaa minua, ei suinkaan ole suru tai ulkopuolisuus. Kateutta siinä on hivenen, suoranaista mustasukkaisuuttakin kenties, mutta suurimmaksi osaksi se koostuu vihasta. Palapelini palaset ovat vihan punertamia, ja keskeltä puuttuvat kaikki ne olennaisimmat. Tyttäreni on vienyt ne kaikki. 

Minua ei haittaa, että miehelläni ja tyttärelläni on yhteinen maailma silloinkin, kun lähdemme markkinoille perheenä. Minua kaihertaa enemmän ajatus siitä, että tyttäreni pääsee tällä tavoin lähemmäs miestäni, on aina päässyt. Hän luikertelee tiensä erityisasemaani, ottaa paikkansa kuninkaan viereltä. Kultakutrit heiluen hän hymyilee viatonta hymyään tietäen varastavansa minulta jotakin.

Kun hän seuraavan kerran osoittaa tuotetta, jonka haluaa - ja jonka hänen isänsä hänelle ostaa - kuvittelen, miltä käteni näyttäisivät hänen hennolla kurkullaan. Kuuluisko napsahdus, vai olisiko elimistöä polttava myrkky parempi vaihtoehto? Kunhan se sattuisi. Sattuisi yhtä paljon kuin ajatus siitä, että hän astelee minun paikallani. Sumentaisi kirkkaat silmät ja sammuttaisi sydämen, joka sykkii myrkyllisiä, petollisia ajatuksia hänen pienen ihmisen kehoonsa. 

Suljen silmäni ja toivon, että kun avaan ne, he kumpikin ovat jo kaikonneet kauemmas.

Talven teitä 16.12.

Jää on paksua ja voimakasta. Kun maailma koostuu yhdestä ainoasta tunteesta, sitä tulee keskittyneeksi mihin tahansa, mikä vie ajatukset pois kyseisen tunteen luota. Kehoaan ei voi huijata, se tuntee mitä tuntee, mutta mielen voi houkutella pois, astelemaan toisenlaisia polkuja. Talven teitä.

Tunnelmavaloin täytettyjä katuja, liukkaita pihamaita, koristeltuja asumuksia. Kaikkea sitä, mitä ei tämän tilan sisäpuolella enää ole. On vain kylmyys kaikkialla ympärillä, lähes kokonaan turtunut ruumis ja jää yläpuolella. Jää on vahvaa, mutta ei tavalla, joka suojaisi. Tämä jää vangitsee senkin jälkeen, kun on jo kaksi päivää sitten lakannut hengittämästä.

Kädellä voi yrittää koskettaa jäätä, mutta koskettaminen ei auta mitään. Kynnettömillä sormilla ei voi tarttua, jää liukuu sinertävien ja ruhjeisten sormien alla. Siitä ei saa otetta.

Ja talvi jatkuu. Jää pysyy vankkana ympäri talven, ja kun se vihdoin keväällä sulaa, hengittämättömiä päiviä on jo useita. Silloin voidaan vain kysyä, miksi kukaan ei tullut vapauttamaan, miksei kukaan kuullut huutoja tai raapaisuja. Ja sitten joku havaitsee, ettei raapaisuja ole voinut syntyä ilman kynsiä raapineista käsistä, eikä kieletön kurkku ole voinut päästää valitusvirttään ulos asti. Kaikki on jäänyt pimentoon, vangiksi talviseen maisemaan. Merkityksiä ei enää nähdä lumen sulettua.

Tuuli nousee 15.12.

Sinä et pidä korkeista paikoista, sanot, että ne saavat sinut tuntemaan olosi pieneksi. Kysyn, onko pieni sinun mielestäsi synonyymi mitättömälle, ja sinä käännät katseesi pois. Silmissäsi loisti vielä hetki sitten jotakin, nyt en enää näe edes heijastustani niistä. Hymyilen sinulle rohkaisevasti, ojennan kättäni. Mutta lämpiminkään hymy ei pysy lämpimänä, jos sitä ei ole kukaan lämmittämässä.

Seuraat minua siitäkin huolimatta, ettet tunne oloasi turvalliseksi. Sanot, ettei se haittaa, vaikka tiedän, että lasket minuutteja siihen, että pääset takaisin maan kamaralle. Sinulle on aina ollut tärkeää saada tuntea ruoho paljaiden jalkojesi alla, antaa sen juurruttaa sinut tähän maailmaan. Minä olen aina ollut taivaalla, jossain niin korkealla, etten ole aina itsekään tiennyt tietä alas.

Kun kiipeämme jyrkät, kiviset portaat tornin huipulle, sinä sanot, että tahdot jo alas. Tiedän, etten saisi pakottaa sinua mihinkään, mutta yksikin katse minulta saa kulmasi kaartumaan alemmas ja leukaperäsi rentoutumaan. Seuraat perässäni, tartut minuun, kun olemme turvattomimmalla alueella. 

Auringon viimeiset säteet suovat meille vielä valonsa, mutta eivät enää lämpöään. Lämmön on meri vienyt mennessään, ottanut talteen seuraavan yön ajaksi. Yö ja päivä ovat niin lähellä toisiaan, niin täynnä valoja ja voimia kumpikin. Siksi en voi verrata meitä kahta yöhön ja päivään, sillä kuten yö ja päiväkin, me olemme erilaiset, mutta silti kaksi eri puolta siitä yhdestä ja samasta pelkistetystä alkuvoimasta. 

Katsot auringonlaskua ja pieni hymynkare löytää tiensä kapeille huulillesi. Et katso enää minuun, mutta tiedän, mitä hymysi tahtoo minulle kertoa. Yö alkaa levittää siipiään maailman ylle, tuuli tekee tuloaan. Tummat hiuksesi lähtevät sen mukaan, ja minä huomaan ajattelevani, että olen sittenkin keksinyt keinon laskeutua. En jää taivaan vangiksi, tuuli ei tartu siipiini.