Valosta annettu: luku 5

Luku 5: Turvallinen häkki

Victoria makaa katse katossa ja ajattelee vieressään makaavaa vaaleaa miestä, joka ei tehnyt elettäkään koskeakseen häneen, antoi vain olla ja kävi makuulle. Anrabas tuntui nukahtaneen saman tien. Hengitys on tasainen, välillä mies päästää tuhahduksia. Anrabas on kuin kuka tahansa ihminen. Nukkuessa on vaikeaa vetää rajaa vampyyrin ja ihmisen välille. Victoria näkee vain miehen, joka nukkuu kyljellään sykkyrässä kuin pieni poika. Nukkuessaan Anrabas on hauras, pieni kuin paperinukke.

Mitä minä oikein teen täällä? Tämän miehen vaimona?

Kattoaa katsellessaan Victoria tietää, ettei tulisi nukkumaan koko yönä. Hän voisi yhtä hyvin kulkea läpi koko suunnitelman, kävellä sen halki. Mitä kauemmin hän sitä katselee, sitä enemmän hän ymmärtää oman pienuutensa. Jo vierellään makaavaan mieheen verrattuna hän on pelkkä päiväkorento, joka kuolisi pian. Mies on ikuinen. Vampyyri, jolla on vahva veri, joka ei ole ehtinyt laimentua kierrettyään sadoilla ihmisillä. Miten monimutkaista kaikki onkaan. Victoria kurottaa kättään kohti kattoa. Monimutkaista, ja silti niin uskomattoman yksinkertaista hänelle. Rikkaalle neuvostosuvun tyttärelle. Hänen oma asemansa tukehduttaa häntä hitaasti hengiltä.

Ennen vampyyreita oli sota. Ei alueiden, ei kaupunkien, vaan ihmisten välillä. Ihmisten, joiden ei koskaan pitänyt kohottaa kättään toisiaan vastaan. Victoria ei tunne sitä aikaa. Hän on syntynyt ajalle, jolloin vampyyrien uhka on peitonnut ihmisten keskinäiset sodat. Silti kaikki alkaa ihmisistä. Sitä Victoria ei ole oppinut kirjoista. Sen Victoria on oppinut syntymällä neuvostosukuun. Tulemalla tutuksi neuvoston suunnitelmien kanssa. Neuvoston ja Ragnar Straussin.

Pelkkä kirkkomiehen ajatteleminen saa kylmät väreet kulkemaan pitkin Victorian selkää. Ragnar on syy siihen, miksi hän makaa valoisassa makuukammarissa ensimmäisen vampyyrin koskemattomana vaimona. Ragnar on se, jonka vuoksi hänen on mentävä niin pitkälle.

Victoria tietää, että kaikki alkoi ihmisistä. Silloin, kun sisällissota miltei jakoi väen kahtia, kirkko ja neuvosto etsivät epätoivoisesti keinoa hallita tilannetta. Maan saumat ratkeilivat, ratkaisua ei tuntunut löytyvän. Silloin vampyyrit astuivat kuvioon. Vampyyrit, joista ei tiedetty vielä mitään. Kaksi nuorta ihmistä, sisarukset, mies ja nainen. Veli, ensimmäinen vampyyri, ja sisar, hänen seuraajansa. Legendojen Anrabas ja Maria Barret, joiden talossa Victoria nyt hengittää samaa ilmaa heidän kanssaan. Legendat kuroutuvat umpeen, sadut kirjoittavat itsensä uusiksi. Victoria luottaa asioihin vasta, kun itse näkee. Hän on tarinoiden kasvattama. Hän osaa katsoa kirjoitettujen rivien väliin.

Vaarallisina pidetyt olennot vangittiin kirkkoherra Ragnarin käskystä. Neuvosto ja Ragnar olivat pitäneet yhteyttä jo pitkään. He päättivät vampyyrien kohtalosta tarjoten sisaruksille vain yhden mahdollisuuden. He voisivat jatkaa elämäänsä vapaudessa, jos he suostuisivat neuvoston ja Ragnarin suunnitelmaan sodan ehkäisemiseksi. Vampirismin tulisi peitota sota alleen. Terävien hampaiden uhasta tulisi kehkeytyä niin suuri, että kansa unohtaisi sodan ja hukkuisi verenpelkoon.

Victoria miltei huokaisee syvään, kun hän ajattelee, mitä Ragnar kertoi hänelle hänen ollessaan alle viisitoistavuotias. Ragnar kertoi, että vampyyrien tuli suostua vampirismin levittämisen ohella myös vankeusrangaistukseen. Victorian isä luki hänelle pienenä kertomuksia siitä, kuinka pahat ja pimeät vampyyrit vangittiin kaaoksen aiheuttajina asuntoihinsa. Isä ei silloin vielä kertonut, että vampyyrit olivat mukana juonessa. Vampirismin leviäminen oli Ragnarin ja neuvoston syytä, ei vampyyrien itsensä. Ensimmäiset vampyyrit uhrasivat elämänsä ihmisten sodan kukistamiseksi. Heiltä ei kysytty, mitä he halusivat. Heidät vangittiin rikollisina, vaikka ilman heitä sota olisi tallonut ihmiset alleen. Mitään ei olisi jäljellä.

Vampirismin piti olla vain tilapäinen ratkaisu. Vuosiksi se olikin. Ensimmäiset vampyyrit, joiden veri oli vahvinta, jätettiin mätänemään omiin asuntoihinsa. Elämä tasoittui, neuvosto palautti asemansa kansan auttajana ja ainoana oikeana hallintona. Sata vuotta kului. Vampyyrit pysyivät vankeina kodeissaan. Sitten vampirismi levisi jälleen. Veren aalto peitti kansan alleen, pelko alkoi sykkiä kaduilla. Niin ei pitänyt enää käydä. Pahimman pelon levittäjät oli vangittu. Vai oliko? Pääsivätkö ensimmäiset sittenkin vapaaksi?

Siksi Victoria makaa siinä, liian suuressa sängyssä vampyyrin vieressä. Hän on vakooja. Neuvoston ja Ragnarin pieni nappula, jota ohjailla. Victoria on vampyyrin vaimo vain, koska jonkun on selvitettävä, miksi vampyyrius leviää jälleen. Koska neuvostolla ei ole varaa uuteen aaltoon. Ei millään. Maailma ei selviäisi siitä. Kaiken piti olla väliaikaista. Silti Victorian sydän lyö lujaa, miltei hakkaa reikiä rintaan. Vastuu. Syyllisyys. Totuus ja valheet, harmaana sumuna.

Sänky käy liian ahtaaksi Victorialle hengittää. Hän nousee ylös varoen herättämästä aviomiestään ja kulkee käytävälle. Ovi ei kolahda. Victoria osaa kulkea täysin ääneti. Käytävällä ei ole valoja. Tapetit ovat tummat. Muutama lipasto, sytyttämättömiä kynttilänjalkoja. Parveke käytävän päässä.

Victoria ei voi olla ajattelematta, että täällä he ovat olleet yli sata vuotta kärsimässä rangaistustaan teosta, joka pelasti ihmiset. Ihmiset, jotka kiittävät pitämällä heitä hirviöinä. Mutta eiväthän he tiedä. He eivät olleet paikalla solmimassa liittoa vampyyrien ja neuvoston välille. Victorian sydän pamppailee, kun hän kuvittelee, mitä kaikkea talon seinät ovat saaneet kuulla ja nähdä. Turvallinen häkki.

Ajatukset leikataan keskeltä, kun parvekkeella vilahtaa jokin tumma. Victoria kääntyy sen puoleen ja näkee, että hän ei ole ainut, joka valvoo yön halki. Maria Barretin tummanpuhuva siluetti erottuu valkeaa kevätyötä vasten. Victoria kävelee ulkoilmaan ajattelematta muuta kuin Marian siroa selkää, sille valuvia tummia suortuvia. Jokin Mariassa vetää häntä puoleensa kuin pakosta. Sisältä kumpuava hillitön jano. Victoria ei tiedä sille nimeä.

Maria on asettanut kätensä elegantisti kaiteelle ja katsoo takapihalle kääntymättä Victoriaan päin. Silti nainen seisoo ryhdikkäästi kuin olisi odottanut Victoriaa saapuvaksi. Kukaan omissa mietteissään oleva ei seiso sillä tavalla.

”Kaunis yö.” Victorian sanat. Niiden kontrasti siihen, mikä on pitänyt häntä valveella, on raju. Maria vain tuijottaa puutarhaan sanomatta mitään. Etsimällä Marian katseen kohdetta Victoria ymmärtää, että puutarha kiertää koko talon. Pihalla ei ole mitään ylimääräistä. Ei pientä huvilaa eikä koristesiltoja. Pelkkä luonto vanhaa taloa vasten. Victoria rakastaa sitä.

”Sinäkin olet ajatuksissasi”, Victoria hymähtää Marialle.

Kun Maria kääntää katseensa veljensä vaimoon, Victoria hätkähtää. Joka kerta, kun Maria katsoo häneen suoraan, tämä lävistää hänet kauttaaltaan. Hento hymy käväisee Marian kevätyössä kalpeilla kasvoilla.

”Tämä yö on levoton. Pinnan alla kuhisee.”

Victoria ei ole varma, mitä Maria sanoillaan tarkoittaa. Hän yrittää katsoa puutarhaan, mutta se on täydellisen äänetön, yön viittaan kietoutunut.

”Onnitteluni tuoreelle morsiamelle”, Maria sanoo hymyillen yhä. Enää Anrabasin sisar ei katso suoraan Victoriaan. Victoria tuskin muistaa hengittää. Maria ei anna neuvoja siitä, kuinka toimia ajat ja muutokset nähneen miehen vaimona. Hän ei neuvo, kuinka käsitellä veljeään. Sitten Victoria hätkähtää ja ymmärtää, ettei hän itsekään tekisi niin, jos tilanne olisi toisin päin. Jos Maria olisi nainut Dorianin, hänkään ei sanoisi mitään sinertävässä yössä. Hän olisi silloin yhtä hiljaa ja katsoisi samaa puutarhaa ajatellen, että jokaisen täytyy löytää omat vastauksensa.

”Kiitos”, Victoria kuiskaa nyökäten. Huomaamattaan hän on jäänyt katsomaan Mariaa, tämän tyyntä olemusta, pinnan alta hehkuvaa kauneutta. Siro ja hienostunut. Ehkä Maria näyttää siltä vain siksi, että on elänyt niin pitkään. Victoria kykenee tavoittamaan kaikki toisiinsa lomittuneet ja risteilevät todellisuudet Mariassa. Nainen on paljon, ja silti tässä hetkessä tuskin kuiskaustakaan.

Olisi paljon sellaista, mitä Victoria tahtoisi kysyä. Ei pelkästään vampyyreista ja ikuisuudesta, totuuksista pinnan alla, vaan myös Mariasta itsestään. Jokin naisessa estää Victoriaa sanomasta sanaakaan. Hän jää seisomaan siihen, parvekkeelle, yölliseen todellisuuteen, jonka harson takana ei ole mitään. Hetkessä ovat vain he ja yö. Kaksi naista, vaimo ja sisar.

Valosta annettu: luku 4

Luku 4: Korvaamaton

Valo sirottuu ruusulasista kirkon käytävälle. Ei ketään missään. Rauhallinen aamu. Ragnar Strauss seisoo alttarilla. Hän on kääntänyt selkänsä tyhjille penkkiriveille, antanut niiden jäädä keräämään pölyä ylleen. Niitä ei käytettäisi enää koskaan. Petturin kirkko. Vampyyrin kirkko. Ragnar pitää katseensa ruusulasissa ja räpäyttää silmiään vasta, kun kuulee jonkun astuvan raskaasta ovesta sisään.

Nuori mies. Kapea lantio, leveät hartiat, takki kevyesti olalla kuin poika omistaisi koko maailman. Veikeät kasvot. Ragnaria hymyilyttää. Sen ikäiset kuvittelevat tietävänsä kaikesta kaiken ja hymyilevät itsevarmuudella, jollaista Ragnarin kaltainen ikuinen olento ei koskaan voisi enää saavuttaa. Mikä kuolee vuosissa, jää sinne.

Dorian Havers. Se on siis tehty. Sisar on annettu, häät pidetty. Hyvä. Ragnar huomaa hymyilevänsä, kun kävelee tervehtimään kirkkoonsa saapunutta nuorta miestä.

”Tervehdys, Ragnar”, Dorian sanoo ja antaa hymyn kuolla kasvoilleen.

Ragnar nyökkää Dorianille.

”Häät on siis pidetty.”

On Dorianin vuoro nyökätä. Mies käyttäytyy kuin jokainen sekunti kirkossa olisi vaikea hengittää.

”Sisareni on vihitty Anrabas Barretille”, Dorian huokaa syvään. ”Kaikki meni suunnitelmien mukaan. Vampyyrisisarukset käyttäytyivät odotetusti. Ei ylilyöntejä.”

”Heihin ei voi luottaa hetkeäkään”, Ragnar murahtaa. ”Entä sisaresi? Onko hän päässyt sisälle?”

Dorian siristää silmiään.

”Se tuskin tapahtuu hetkessä.”

”Sinun sisareltasi se käy, jos joltakin. Hän on avoin ja ennakkoluuloton nuorikko. Hän onnistuu varmasti pääsemään sisälle Barretien sisäiseen maailmaan. Toki on otettava huomioon se, että Barretit voivat yrittää hyötyä sisarestasi.”

Dorianin ilme ei värähdäkään. Nuoren miehen varmuus pistelee Ragnaria sisältäpäin. Miksi nuorukainen on niin tyyni? Hänen sisarensa on maan pelätyimpien olentojen luona. Pahuuden ytimessä. Mitä Dorian on tehnyt saavuttaakseen tyynen ulkokuorensa? Ragnar värähtää.

”Sinä olet perin luottavainen.”

Dorian hymähtää. Sietämätön nuori olento. Ragnar peittää inhonsa. Dorian on vain juuri isänsä neuvoston tuolin perinyt poika. Juuri tuollaisia ne kaikki aina ovat.

”Minä luotan siskooni enemmän kuin kehenkän muuhun.”

”Pojan vastaus.”

”Päätös naittaa sisareni ensimmäiselle vampyyrille ei suinkaan ollut minut, arvon herra Strauss. Muistanet sen. Siitä huolimatta minä luotan siihen, että Victoria saa tehtävänsä suoritettua ennen kuin mitään tapahtuu. Vampyyrit eivät ehdi tehdä mitään.”

Ragnar pudistelee päätään. Sata vuotta yhteistyötä ensimmäisten vampyyrien kanssa on karistanut turhat toiveet vampyyrien luotettavuudesta. Mutta mitä Dorian Havers siitä tietäisi.

”Anrabas on ensimmäinen vampyyri, melkoinen kieroilija, mutta kaikkein eniten minä varoisin sitä naista. Hänen sisartaan. Naisiin ei voi luottaa”, Ragnar sanoo hiljaa. Hän tiputtaa sanansa auktoriteettinsa läpi. Omana itsenään hän ei uskalla sanoa mitään, sillä muuten Dorian saattaisi kuulla liekin lailla palavan katkeruuden hänen sisimmässään. Sitä Dorianilla ei ole oikeutta nähdä.

Dorianin ilmeestä ei saa selvää. Nuori mies huokaisee syvään ja väläyttää hymyn Ragnarille.

”Neuvosto pitää tänään kokouksen aiheesta. Tahdotko, että pidämme kokouksen täällä?”

Sanojen taa kätkeytyy paljon. Nuorukainen yrittää varmasti olla hienotunteinen. Ragnar maistaa sapen kielellään. Tahdotko, että… Aivan kuin se olisi Ragnarin tahdosta kiinni. Kirottuja, merkityksettömiä sanoja. Tämän vuoksi Ragnar inhoaa kaikkia nuoria, jotka nousevat neuvostopaikalleen silmät kiiltäen. Mukasovinnaisia sanoja ja näennäisiä lupauksia. Sisimmässään he kaikki halveksuvat häntä. Ragnar on nähnyt tarpeeksi uskoakseen mitään muuta.

”Selvä, pidämme siis kokouksen täällä”, Dorian sanoo hymyillen ja koskettaa Ragnaria olalle. Kuin ystävä. Kuin veli. Ragnar vastustaa halua kavahtaa näyttävän kauas. Dorianin kosketus säälii häntä. Ei sääliä. Kaikkea muuta, mutta ei sääliä.

”Palatkaamme asiaan, hmm, sanotaanko viiden maissa”, Dorian ilmoittaa ja heilauttaa kättään. Sitten mies on jo poissa. Miten huolettomia sanoja. Suunnittelemattomia. Kuka tahansa Ragnarin ympärillä voi tehdä niin. Mennä ja tulla miten tahtoo. Vain hän on täällä. Kirkkonsa vankina. Kärsimässä samaa rangaistusta kuin vampyyrit, jotka on itse tuominnut.

*

Kun ihmisiä astelee paikalle, Ragnarin ensimmäinen ajatus on, että kirkon ei tarvitse olla enää yksin. Vanha rakennus on seissyt kauan paikallaan seuranaan ainoastaan hänen huokauksensa ja laahaavat askeleensa. Nyt kirkolla on taas seuraa. Jumalan voi tuntea lähempänä, kun muut ovat tulleet lämmittämään kylmiä seiniä läsnäolollaan.

Neuvoston jäsenystössä ei ole enää ensimmäistäkään alkuperäistä jäsentä. Lapsia ja lapsenlapsia. Nuoria, jotka ovat nousseet perimään isiensä paikan hallinnossa. Ragnar Strauss ei ole sellainen mies. Hän on nähnyt kaikki ajat tuhon jälkeen, hän on nähnyt, kuinka elämä kituu lasikuvun alla ja yrittää saada happea. Hän on nähnyt, kuinka lasikupu irrotetaan ja pelko pääsee valloilleen. Ihmisistä tulee eläimiä. Veri virtaa, mutta kenessä ja miten.

Silti Ragnar tuntee neuvoston. Jokainen tulee sisään eri ovesta hieman eri aikaan, jotta ulkopuoliset eivät osaa epäillä kokousta. Ragnaria hymyilyttää. Hän on näytellyt rooliaan niin pitkään, että siitä on tullut toinen iho. Kansan pelastaja Ragnar, joka olikin itse vampyyri. Sankari, joka haukkasi liian ison palan. Kunpa kansa tietäisi. Mutta kansa ei tiedä eikä saa koskaan tietää. Sen uhrauksen Ragnar on antanut.

Kymmenen neuvoston miestä ja entinen kirkollinen johtaja hylätyssä kirkossaan. Jumala varmasti nauraa Ragnarille. Millaiseksi sirkukseksi hän onkaan antanut kaiken käydä. Ragnar antaa ajatuksen hiipua taustalle ja istuutuu penkeille siinä missä muutkin. Tilanteen räikeyttä on turha jäädä murehtimaan, kun on jo kerran antanut ihmisyytensä pois.

”Victoria Havers on nainut ensimmäisen vampyyrin tämän omassa kodissa”, epämuodollisen kokouksen aloittaa mies, jonka Ragnar tietää nykyisen kokoonpanon vanhimmaksi. Ragnar muistaa vielä puhujan isän. Pojasta on tullut kovin isänsä näköinen vanhetessaan. Vain Ragnaria vuodet eivät juokse samalla tavalla kiinni.

”Herra Havers voinee antaa meille tarkemman kuvauksen sisarensa tilasta.”

Ragnar näkee, kuinka Dorian suoristaa selkänsä, yrittää olla näille miehille kaikkea sitä, mitä hänen isänsä oli. Isänsä ja isoisänsä. Ohi juosseet vuodet. Dorian nousee seisomaan. Nuoren miehen pehmeä ääni kaikuu kirkon kolkoissa seinissä.

”Minun sisareni on nyt Barretien luona”, Dorian aloittaa. ”Hän tietää tehtävänsä. Victoria ei tee ylilyöntejä. Hän sopeutuu arkielämään vampyyrien kanssa ja raportoi meille oitis, jos Anrabas Barretin liikehdinnässä ilmenee jotakin uutta. Jos sisareni saa tietoonsa, kuinka herra Barret pääsee ulos talostaan, hän raportoi sen neuvostolle.”

Ragnar rykäisee kurkkuaan.

”Olethan valaissut sisartasi riittävästi erilaisista riskeistä? Barretit eivät ole ihmisiä. He voivat olla vankeja omassa kodissaan, mutta eivät keinottomia. Turha vapaamielisyys ei ole heidän seurassaan suotavaa.”

Dorianin silmät siristyvät. Neuvoston miehissä on havaittavissa hienoista kireyttä. Ragnar tuntee itsensä jälleen ulkopuoliseksi, vaikka he ovat hänen kirkossaan. Hiljaisuus kaikuu suurissa seinissä. Jopa kirkko irvailee Ragnarille, joka on tietoisesti jättänyt itsensä kaikesta paitsi.

”Jos arvon herra Strauss muistaisi nyt, että Victoria Haversin soluttaminen oli teidän oma ideanne”, neuvoston vanhin sanoo. Äänessä särähtää. Ragnar tietää, mitä sen takana on. ”Juuri nyt me voimme vain odottaa. Neiti Havers on tehty tietoiseksi jokaisesta riskistä. Neuvosto kykenee toimimaan myös itsenäisesti.”

Aikuisen lapsen sanoja. Uhmaa, jonka Ragnar tunnistaisi missä vain. Lapsellinen uhma, jonka perimmäinen sana on, että neuvosto on kenties Ragnarille velkaa kaikessa, mutta kykenisi irrottautumaan hänen otteestaan koska tahansa. Niinhän he kuvittelevat. Jos pikkupoikien joukkion päästäisi leikkimään yksin maailman valtiaita, ei kestäisi kauaakaan, että he palaisivat jälleen itkien isä Ragnarin luo. Ragnar on jo tottunut siihen. Entinen kirkkoherra ei pienestä hätkähdä. Hänen kirkkonsa ovet ovat aina neuvoston lapsukaisille avoimet kulkea.

Neuvosto käy vielä hetken tyhjänpäiväistä keskustelua neiti Haversin soluttautumisesta. Sitten he lisäävät panoksia ja siirtyvät puhumaan siitä, mistä kaikessa on oikeasti kyse. Verestä. Vampyyreista. Ja kaikesta sen takana. Kaikesta siitä, joista nuorimmat ovat voineet vain kuulla.

Ragnar tyytyy kuuntelemaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa. Sadassa vuodessa hän on neuvostolle eri välivaiheineen sanansa sanonut. Jokaiselle uudelle hän on selittänyt kaiken alusta asti tietämättä, kehen voi luottaa ja kehen ei. Mutta ei Ragnar sellaista pelkää. Hänellä on keinonsa toimia petoksen hetkelläkin. Yli sata vuotta rattaistoa pyörittäneenä ei ylläty enää mistään.

Puolessa välissä keskustelua Ragnar huomaa, että nuori Dorian Havers, neuvoston uusin puhjennut kukka, ei enää ole täällä. Miehen katse on kauempana, ruusulasissa, siitä siintävissä valonsäteissä. Kenties miehen ajatukset ovat sisaressaan, jonka hän on itse antanut tehtävälle. Ragnar ei voi syyttää nuorta miestä. Heistä kaikki ovat tehneet uhrauksia maailman eteen. Silti Ragnar tietää, että hänen ylitseen kukaan ei menisi. Hän on tehnyt itsestään maailmalle korvaamattoman. Sen taakka on joskus niin sietämättömän suuri kantaa, että edes kirkon korkeat seinät ja tilan väistämätön pyhyys eivät kannattele sitä hänen puolestaan.

Valosta annettu: luku 3

Luku 3: Hääaamu

Kaunis morsian puettuna valkeaan harsoon. Iho heleä kuin kevätaamu, asu omenankukan valkea. Victoria on vieno puro, hänen silmänsä keväinen, vielä heleä nurmi. Hän on kaunis tavalla, jolla lintujen herkät siivet ovat. Katsoessaan itseään peilistä hän ei ole tunnistaa itseään. Nainen. Tuleva vaimo. Hirviön vaimo.

Dorian seisoo Victorian takana. Häävalmistelijat ovat jättäneet Haversin sisarukset omaan rauhaansa. Barreteista Victoria ei tiedä. Jossain saman katon alla on hänen tuleva aviomiehensä valmistumassa, aivan kuten hänkin. Mahtaako Anrabasinkin sydän läpättää kuin perhonsiipi?

”Meidän vanhempamme olisivat sinusta niin ylpeitä”, Dorian kuiskaa viedessään kätensä Victorian harteille.

Victoria hymähtää.

”Siitä syystä, että täytän velvollisuuteni osana suunnitelmaa, vai siitä, että olen vihdoin morsian?”

Dorianin otsa kurtistuu.

”Victoria…” Veljen ilme pehmenee. Hän katuu sittenkin. ”Olen pahoillani. Sinun ei tarvitse kestää kauaa. Ajattele, miten paljon saamme tällä tavoin tietää. Vannon, että haen sinut turvaan heti, kun tilanne on kartoitettu.”

Victoria huokaisee. Hän on antanut myydä itsensä. Se ei ole Dorianin vika. Doriankin on pelkkä nappula siinä pelissä, jota neuvosto pelaa. Sisaruksilla ei ole riittävästi siirtovaraa. He voivat vain toimia, kuten muut haluavat, jotta kaikki palaisi uomiinsa.

”Minusta voi tulla morsian vain kerran.” Sanat pääsevät Victorian huulilta miltei huomaamatta. Kielletty, sisälle haudattu katkeruus, jota hänen ei pitänyt näyttää veljelleen. Tämä ei ole Dorianin syytä, hän muistuttaa itseään, mutta sanat ovat jo päässeet ulos, Dorian on jo ehtinyt vetäytyä kauemmas.

Pettymys kuultaa Dorianin kasvoilta. Veljen tummat kulmat kaartuvat, huulet mutristuvat. Kuin pikkupoika. Victoria ei saata uskoa, että on heistä kahdesta se, joka nai ensimmäisenä. Mutta Dorian on mies, hänen velvollisuutensa eivät ole samat kuin Victorialla. Dorian voi vain istua isältään perimällä neuvoston istuimella. Naisena Victoria joutuu tekemään sen työn, jota kukaan muu ei tee. Hän soluttautuu hirviön vaimoksi, antaa neitsyytensä petokselle.

”Anteeksi”, Victoria kuiskaa oitis. Myöhäistä. Dorianin silmien kiilto on poissa. Veli hymyilee silti kuorensa läpi.

”Ei hätää”, Dorian huokaa, mutta ei tule enää lähelle. ”Minä ymmärrän kyllä. Meistä kukaan ei olisi halunnut, että tämä menee näin. Mutta tiedäthän…”

Victoria tietää kyllä. Pelko kaduilla. Veren pinttynyt haju, pakenevat ihmiset. Vampyyrit jano silmissään. Minä en tee tätä itseni vuoksi. Minä teen tämän niiden eteen, jotka pelkäävät mennä nukkumaan. Kaikki eivät voi valita. Minä voin.

Victoria hymyilee ensin peilikuvalleen, sitten veljelleen kuvastimen kautta. Dorian vastaa väsyneellä hymyllä. Victoria pyyhkii pelon sydämestään ja vie hunnun kasvoilleen. Ei enää kauaa kesään. Victoria huomaa ajattelevansa puutarhaa enemmän kuin tulevaa aviomiestään. Hulppeana kukkivat pensaat ja lempeinä roikkuvat puut. Lohtu. Uusi alku. Victoria hymyilee ajatukselle.

*

”Tahdon.”

Sanat sitovat sydämen iäksi hetkeen. Talo vaikenee kuulemaan ne, jokainen nurkka kurottaa kohti Victoriaa, kuulee hänen sanansa, ymmärtää ne. Sanat sanottuaan Victoria ei voi enää juosta. Sydän on tässä. Ei missään muualla. Ei laineiden mukana, ei kuolemaansa yskivillä kaduilla, ei metsien siimeksessä, vaan tässä, ensimmäisen vampyyrin talossa, hänen rinnallaan.

Anrabas on kaunis. Hänen asunsa on perinteinen ja vanha, ikuisuuden miehen kanssa kulkenut. Hienostunut iästään huolimatta. Victoria on miltei hukkua miehen sinisten silmien katseeseen, kunnes pappi vihdoin julistaa heidät aviopuolisoiksi. Varmuus täyttää Victorian sisimmän. Näin. Näin se tapahtuu. Näin hän antaa itsensä uudelle elämälle, tehtävälleen. Tälle talolle, jonka sykkeeseen hän kuuluisi lopuksi elämäänsä. Anrabas kumartuu antamaan suudelman vaimolleen. Victoria kurottaa miestä kohti, sallii tämän hukuttaa hänet kosketukseensa. Anrabasin huulet ovat kylmät. Victoria hukkuu. Hän ei saa henkeä. Hän tukehtuu siihen, mitä mies on. Miten humalluttava tunne. Kaunis ja tappava.

Kun Victoria irrottautuu suudelmasta, Anrabas hymyilee. Tilaisuus on ohi. He eivät voi kävellä yhdessä alttarilta niin kuin kuka tahansa vastavihitty pari. Heille kaikki on tässä, Barretien salissa, jossa todistajina seisovat Dorian ja Maria. Dorianin palkkaamat häävalmistelijat ovat jo poissa. Ei mitään liian suurieleistä. Victoriasta tuntuu kuin hänet olisi vihitty valheen morsiameksi.

Tavallaan hänet onkin. Tämä talo kauniine puutarhoineen on vastedes hänen todellisuutensa. Barretit eivät voi poistua täältä koskaan. Se on heidän rangaistuksensa. Victoria muistaa, kun luki ensimmäisten vampyyrien kovasta rangaistuksesta ensimmäistä kertaa isänsä kanssa ollessaan tuskin kymmenen kesää nähnyt. Rangaistukseksi aiheuttamastaan tuhosta ensimmäiset vampyyrit vangittiin rukouksin ja sanoin taloihinsa ikuisiksi ajoiksi. Paholaisen luomat olennot eivät voi poistua asumuksistaan palamatta tuhkaksi. Niin voimakas on Jumalan tahto näitä pimeyden olentoja vastaan. Isä luki aina jykevällä, lujalla äänellä. Sellaisella, jolla ladellaan vakavia totuuksia jopa pikkulapsille.

Sadut muuttuivat tarinoiksi, tarinat todeksi. Totuus velvollisuudeksi. Nyt Victoria seisoo häämekko yllään ja katsoo silmiin lapsuutensa satua. Miestä, joka on elänyt niin pitkään, että hänen teoistaan on tullut varoittava tarina lapsille kerrottavaksi. Miestä, jonka Victoria on juuri nainut.

Valosta annettu: luku 2

Luku 2: Hymy

Päivä ennen hääseremoniaa. Anrabas seisoo huoneessaan ja tuijottaa itseään suurieleisestä peilistä. Sirot kasvot, avonaisina selkään juoksevat vaaleat kutrit. Anrabas pitää punaista ruusua rintataskussaan ojentaakseen sen morsiamelleen, kun ovi käy.

”Neiti Havers?”

Ovelta kuuluu pehmeä naurahdus.

”Millainen morsian saapuisi tulevan aviomiehensä makuukammariin päivää ennen häitä? Voi Anri, Anri…” Maria. Sisar kulkee veljensä vierelle, oikaisee Anrabasin kauluksen ja painaa kätensä punaisen ruusun päälle.

”Morsiamellesiko?”

Anrabas nyökkää kuin olisi harkinnut ruusua kauankin.

Maria nyppäisee ruusun pois sanomatta sanaakaan.

”Mikä minun ruusussani on vialla?”

Maria laskee ruusun veljensä tyynylle, aivan kuin se ansaitsisi hänen mielestään jatkaa eloaan jossakin muualla. Sitten hän kääntää katseen veljeensä ja hymyilee. Anrabas ei ole koskaan nähnyt Marian kasvoilla onnellista hymyä. He ovat eläneet yhdessä pitempään kuin yhdetkään sisarukset ennen heitä, mutta veli ei ole silti koskaan nähnyt sisarensa hymyilevän koko sydämestään.

Maria tulee lähelle, painaa molemmat kätensä Anrabasin rinnalle. Ymmärtäväinen nainen. Aina yhtä lähellä, silti niin sietämättömän kaukana. Anrabas on jo tottunut. Hänellä on ollut kaikki maailman aika tottua sisaren jokaiseen väsyneeseen huokaisuun, hillittyyn askeleeseen.

”Valkoista morsiamelle”, Maria sanoo ja vetäytyy ikkunaan. Siitä näkee suoraan puutarhaan. Piha on tyhjä, hiljaisuus leijailee sen yllä odottavana. ”Mikset veisi häntä puutarhaasi? Hän varmasti pitäisi siitä. Hän loi sen suuntaan pitkiä katseita.”

”Hän loi sinuun pitkiä katseita”, Anrabas huokaisee. ”Mitä luulet, mahtaako häntä pelottaa? Hän on hieno aatelisneito. Hänen kaltaisensa eivät yleensä nai tällaisia miehiä. Heidän avioliittonsa on suunniteltu jo ennen heidän syntymäänsä.”

Maria siristää silmiään.

”Sanotko, että morsiamessasi on jotakin… erikoista? Että et tiedä kaikkea, mitä avioliittonne taustalle jää?”

”Hänen veljensä on neuvostossa. Dorian käytännössä katsoen naitti sisarensa minulle yhden illan aikana.”

”Oma vikasi, kun olet niin helposti vietävissä. Jos tämä on neuvoston juoni, sinä olet jo liian myöhässä kääntyäksesi. Nyt, veli rakas, me kestämme.”

Anrabas katsoo hetken sisartaan. Pelkkää Mariaa. Ei mitään, mitä tämä pitää suojanaan kaikki päivät. Anrabas riisuu sisareltaan hiljaiset hymyt, etsii esille hienostuneiden eleiden taa jäävät puhtaat ja raa’at tuntemukset. Sisimmässään Maria on niin paljon enemmän. Anrabas on joutunut näkemään kaiken, mutta ei tarpeeksi. Mariassa on kerroksia. Tuhansia universumeita niille, jotka kykenevät katsomaan. Hänen tuleva vaimonsa oli katsonut Mariaa pitkään. Minkä maailman tämä oli nähnyt? Mitä hän vielä tulisi näkemään asuessaan täällä heidän kanssaan?

”Sinä ajattelet taas liikaa”, Maria hymähtää. ”Älä katso liian pitkään. Et sinä kuitenkaan näe, veli rakas.”

Anrabas pörröttää sisarensa silkkistä, mustaa tukkaa ja nauraa.

”Meidän elämämme tulee muuttumaan perustuksiaan myöten. Ja tässä me vain seisomme katsomassa, kuinka kesä saapuu puutarhaamme.”

Maria ei katso suoraan veljeensä. Hänen ei tarvitse.

”Et ole vielä antanut minulle tarkkoja ohjeita siitä, kuinka toimia tulevan vaimosi kanssa. Olen hämmästynyt siitä. Meidän elämämme todella muuttuu.”

”Me olemme jo keskustelleet tämän läpi.”

Maria hymyilee jälleen. Aina yhtä tyyni. On päiviä, jolloin Anrabas pystyy sivuuttamaan sen ja katsomaan sisartansa tämän lumenkylmiin silmiin. On myös päiviä kuten tämä, odottavia ja matelevia. Hiljaisuus, haudatut sanat heidän välillään. Ei enempää eikä vähempää, vaikka kaikki on vasta alussa. Ei lopussa, ei heille, kahdelle kuolemattomalle. Tästä kaikki vasta alkaa.

Anrabas kääntyy ja jättää Marian seisomaan ikkunalaudan luo. Hän ei vaivaudu edes sulkemaan ovea perässään. Maria osaisi ulos. Marian ovat kaikki tiet tässä talossa. Anrabas kävelee käytävän päähän, kulkee suurieleiset portaat alas vain törmätäkseen Dorian Haversiin niiden alapäädyssä.

”Hyvää huomenta, herra Havers”, Anrabas tiputtaa huuliltaan hymyillen. ”Nukuitteko hyvin?”

Dorian vilkaisee taaksensa. Askelia. Victoria.

”Oikein loistavasti, herra Barret”, Dorian sanoo hymyillen tavalla, joka avautuu vain Anrabasille. ”Te olette ollut perin vieraanvarainen.” Kujeileva, nauravainen äänensävy. Muodolliset kohteliaisuudet, aivan kuin he tarvitsivat sellaisia toistensa seurassa. Anrabasia huvittaa. Dorian on niin vilpitön kohteliaisuuksissaan. Nuori mies on vielä kovin puhdas. Hehän tuntevat toisensa jo. Kenen tahansa muun kanssa Anrabas olisi jo pyytänyt päästämään itsensä muodollisuuksista. Doriania on kuitenkin tyydyttävää kuunnella. Jatka vain, jatka.

Victoria kulkee veljensä takaa portaikon alapäähän ja niiaa syvään. Nuori nainen katsoo tulevaa aviomiestään suoraan silmiin. Peloton olento. Anrabas välittää sellaisista eniten. Victorian silmissä avautuu todellisuuksia toisensa perään, mutta ei kuten Marialla. Anrabasin sisar on kuin kaiken itseensä imevä musta aukko verrattuna Victoriaan. Neiti Havers hehkuu. Hän on kaikkea ja silti täysin irrallinen. Anrabas ei kykene katsomaan elämänjanoisiin silmiin hetkeä pitempään.

”Neiti Havers, minä tahtoisin esitellä teille puutarhani”, Anrabas sanoo tulevalle vaimolleen hymyillen. Victorian ilme muuttuu heti, kun Anrabas mainitsee puutarhan. Anrabas oli oikeassa. Victoriassa on kaikki. Victoria on avoin ja puhdas, mutta eri tavalla kuin veljensä.

”Victoria”, nainen sanoo, ”kutsukaa minua Victoriaksi.”

”Anrabas.”

Nainen hymyilee.

”Hyvä on, Anrabas.”

”Tulehan, minä näytän sinulle puutarhan.”

Niin nopeasti sitä myy itsensä. Antaa nimensä toisen suuhun ja jättää sen sinne iäksi. Anrabas nyökkää Dorianille ja jättää tämän yksin porraskäytävään. Victoria seuraa Anrabasia, mutta ei kuten kesytetty koira, vaan kuten joku, joka näkee ja tietää ja on valmis kohtaamaan kaiken. Victorian silmät tuskin järkyttyisivät mistään. Hyvä. Anrabas aikoo pitää sen mielessään.

Kesä on hiipinyt tiensä puutarhaan kysymättä lupaa. Omenapuut ovat kukassaan, ruoho helottaa vihreänä. Puutarha ei ole Anrabasin sydämessä, se ei ole tehnyt häneen yhtä lähtemätöntä vaikutusta kuin Mariaan. Tämä on hänen sisarensa maailma. Victoria on kuitenkin haltioissaan. Nainen kulkee vihreät silmät säihkyen puulta toiselle, kurkistaa välillä pensaiden taa kuin nuori tyttö. Victorian eleissä ei ole mitään valmiiksi muovattua. Neuvoston miehen tytär on säilynyt täydellisen koskemattomana. Anrabas näkee Victoriassa kaiken. Avautuvan kesän ja talveksi kääntyvän syksyn. Ruskan ja sateen, lumen ja kylmän. Jälleen sykkivän kesän. Miten kukaan voi olla kaikkea sitä samanaikaisesti?

Anrabas jää kiinni katseestaan. Victoria kallistaa päätään, mutta ei kysy.

”Anteeksi, minä vain ihailin intoasi”, Anrabas sanoo hymyillen. Sinuttelu ei sovi hänen suuhunsa, hän huomaa sen heti, mutta ei korjaa sitä takaisin. He antoivat jo nimensä. Paluuta ei olisi.

”Minä en ole koskaan nähnyt tällaista puutarhaa.”

”Se on vapaasti kuljettavissasi, kun asut täällä.”

”Salliiko sisaresi sen?”

Victoria on siis jo huomannut. Hetkessä Anrabasin rintaa vihlaisee. Kuinka paljon tämä tyttö näkee? On jo nähnyt?

”Niin, tämä on enemmän Marian puutarha kuin minun”, Anrabas hymähtää. ”Hän hyväksynee vierailusi, tulethan sinä asumaan täällä tasavertaisena meidän kanssamme.”

”Sisaresi katsoi puutarhaan pitempään kuin minuun.”

Rohkea, rohkea tyttö. Anrabasin sisintä korventaa. Dorian on antanut hänelle seikkailun. Loputtomia mahdollisuuksia. Yhdessä illassa Anrabas puhui itselleen pienen maailman naisen ruumiissa. Miten kaunista. Miten lupaavaa.

”Maria vain on sellainen”, Anrabas sanoo hymyillen yhä. ”Älä huoli, olen varma, että te naiset tulette vielä hyvin toimeen keskenänne.”

Victoriakin hymyilee, mutta jokin naisen hymyssä kertoo Anrabasille, ettei se ole hänelle osoitettu. Victoria hymyilee samalla tavalla sisään päin kuin Mariakin. Miten maailma onkaan saattanut nämä kaksi naista saman katon alle. Anrabas ei voi kuin tuijottaa, kuinka hänen tuleva vaimonsa kiertelee kukkapenkkejä, ihastelee valtoimenaan kukkivia puita ja hymyilee tavalla, johon hän ei koskaan pääsisi sisälle. Anrabas tietää olevansa ulkopuolinen naisen ja puutarhan kohtaamisessa.

Kun Anrabas katsoo hetkeksi takaisin talolle, hän näkee Marian yhä ikkunassa. Mustat hiukset, tyhjät kasvot. Maria ei katso ikkunasta puutarhaansa. Hän katsoo nuorta naista, jonka silmät ovat ihmettä täynnä. Kun Anrabas kääntää katseensa jälleen tulevaan vaimoonsa, tämä horjahtaa, miltei kaatuu. Anrabas on jo ojentamassa naiselle kättä, mutta Victoria alkaa säikähdyksen sijaan nauraa. Soljuva, liplattava nauru täyttää puutarhan ja Anrabasin sydämen jollakin suunnattoman kevyellä. On kuin hymyssä olisi sillä hetkellä kaikki, mitä on.

Valosta annettu: luku 1

Luku 1: Morsian

Hiukset korkealla, vain muutama siveä suortuva poskien syrjässä korostamassa ihon kuulautta. Heleää korallinpunaa huulilla ja kalleimmat silkkikäsineet käsissä. Victoria tuntee tehtävänsä. Näy. Hymyile. Tee selväksi, kuka olet. Victoria hymyilee peilille ja sipaisee suortuvan viimeisen kerran sivuun. Täydellistä.

Ulkona omenapuut ovat jo kukassa. Täydellisin loisto on vasta edessä, mutta kevät on pitkällä, kesä on raottanut verhojaan. Victoria seisoo ikkunan edessä ja katsoo, kuinka tuuli keinuttaa puitten latvoja. Valkeat kukat. Hiljainen odotus. Täyttyvä tehtävä. Keväthäät.

”Victoria?”

Veljen käsi lepää Victorian harteilla ennen kuin hän ehtii reagoida nimeensä. Dorian seisoo hymyileväisenä ja ryhdikkäänä sisarensa edessä. Victoria huokaisee helpottuneena. Maailma voi muuttua, kesä voi tulla lämpimine tuulahduksineen, mutta Dorian seisoisi aina siinä omana aurinkoisena itsenään. Dorian ei koskaan olisi mitään muuta.

”Sinä näytät huolestuneelta”, Dorian huokaa. ”Tiedäthän, sisko rakas, että se on nopeasti ohi. Sinä totut kyllä.”

”Naisen tehtävä on olla morsian. Tiedän sen.”

”En minä sitä tarkoittanut.”

Victorian kulmien väliin ilmestyy ryppy.

Sisar lähestyy veljeä, vie käden poskelle. Dorian ei enää hymyile. Veljen kasvot ovat tyhjät kuin ihmistä muistuttava naamio, kun ne eivät hymyile. On kuin veljeä ei olisi tehty muuta tekemään kuin levittämään iloa ympärilleen. Victoria seisoo siinä pitkään, aivan lähellä Doriania, isoveljeään, josta joutuisi pitkäksi aikaa eroon. Määrittelemätön aika erossa ei pelota Victoriaa, hänen sydämensä on tehty seikkailusta. Pelkoa synnyttää jokin aivan muu, paljon syvempi.

”Minä en olisi koskaan päätynyt yksin tällaiseen päätökseen”, Dorian muistuttaa siskoaan. ”Toivon koko sydämestäni, että et kanna minulle kaunaa.”

Victoria pudistaa päätään. Syyllisten etsiminen mustaisi vain oman sisimmän. Victoria ei toivo sellaista elämää itselleen. Elämää katkeruudesta.

”Minusta tulee vuosikymmenen paras vampyyrin vaimo, veli rakas. Älä siitä huolehdi.” Victoria väläyttää Dorianille leveimmän hymynsä ja vetää kätensä hitaasti veljensä poskelta. Lämmin kosketus on poissa, Victorian kehoa kihelmöi. Kauanko menisi siihen, että hän pääsisi jälleen keskustelemaan veljensä kanssa kaksin? Nauramaan ja itkemään, jakamaan salaisimmatkin ajatuksensa.

Victorian vetäytyessä takaisin ikkunalle, takaisin puutarhassa avautuvan kevään luo Dorian tietää sisarensa tarvitsevan aikaa. Vain pienen hetken ennen uutta elämää. Vampyyrin vaimo. Dorian huokaa syvään ja kääntää sisarelle selkänsä. Victoria jää katselemaan, kuinka linnut pysähtyvät puutarhaan. Kevät on parhaassa kukassaan. Luonto elää ja niin elää hänkin. Maailma on avoin, vaikka sormus hänen sormessaan liittäisi hänet pian mieheen, jota hän ei ole koskaan tavannut. Vampyyriin. Ensimmäiseen vampyyriin. Victoria ei anna pelolle valtaa. Nyt on vain hän ja ikkunan takana odottava kevät. Se, mitä sen jälkeen tapahtuisi, kuuluu huomisen Victorialle. Hän ei ole siellä vielä.

*

Kevät elää kaupungissakin. Victoria tuijottaa vaunujensa ikkunasta, kuinka lapset kulkevat makeisia kurotellen äitiensä helmoissa. Miehet kulkevat aina vaimojensa edellä, lapset seuraavat perässä. Täällä maisemat ovat vielä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Perheet kulkevat yhdessä, makeat ja suolaiset tuoksut sekoittuvat toisiinsa. Ei veren tai tuhkan pinttynyttä hajua missään. Pelkkää keväistä riemua vailla pelkoa kuolemasta. Sodanjälkeinen onni, monien verellä ostettu.

Victoria tietää, että kiillotettujen katujen takana on verenpelkoa ja valvottuja öitä. Olentoja, jotka pitävät kaupunkia toisensa jälkeen pelon vallassa. Victoria on matkalla kohti kaiken keskusta. Ensimmäistä vampyyria, jonka veri on peittänyt paljon alleen. Tuhonnut ja pelastanut. Samanaikaisesti, yhdessä suuressa pyörteessä.

Kun vaunut pysähtyvät ja palvelijat ryhtyvät tyhjentämään hänen tavaroitaan, hän näkee sen. Talon, joka seisoo tyynenä ja anteeksipyytelemättömänä tien päässä. Muiden talojen esiäiti. Vanha ja suuri. Yönmusta. Portti on raskas ja rautainen, mutta piha sen takana on taivas. Victoria näkee sen heti. Hänen tulevan aviomiehensä koti huokuu arvokkuutta, vuosikymmeniä vanhoja salaisuuksia ja pahuuksia, joita kukaan ei ole aikoihin sanonut ääneen. Talon ympärillä aika on pysähtynyt. Se odottaa.

Puutarha on taivas. Kaunis ja runsas, täynnä mutkia ja pensaita, joiden taa kadota, paeta hetkeksi talon sisällä odottavaa todellisuutta. Victoria näkee kaiken. Hän näkee itsensä juoksemassa puutarhaan, antavan sen silittää itsensä uneen. Hän näkee talon ylle avautuvat tähdet. Hän näkee pelon ja lohdun, käsi kädessä. Victoria räpyttelee silmiään, pakottaa mielikuvat pois. Se tulisi, mitä tulisi.

Dorian kulkee aivan Victorian vierellä. Dorian on käynyt täällä aiemminkin. Veli lähetettiin sopimaan kaupat sisarensa tulevaisuudesta ensimmäisen vampyyrin kanssa. Kaupankäyntiä siinä missä mikä tahansa muukin omaisuus. Victoria tuijottaa veljeään. Puutarhan kesää enteilevä loisto sopii Dorianille. Mitä veli onkaan täällä käydessään ajatellut, huokuu nyt tämän kasvoilta. Dorianin on täytynyt viihtyä täällä. Kenties veli tulisi katsomaan sisartaan piakkoin. Victoria on erottavinaan veljensä kasvoilta kaipuuta, jonka kohdetta hän ei tunne. Puutarha kaiuttaa veljen kaipausta, mutta kukat ja pensaat eivät ole se, jonka luo Dorian tahtoo.

Kun vanhan talon ovet aukeavat, Victoria näkee veljensä kasvojen vakavoituvan. Vain Dorianin vihreät, säihkyvät silmät paljastavat tämän ilahtuvan siitä, mitä näkee. Ulos astelee kaksikko, jonka kaltaista seurapiireissä kasvatettu Victoria ei ole koskaan nähnyt. Hänen suunsa on miltei loksahtaa heidän edessään auki. Etiketti pysyy, Victoria pitää kätensä kohteliaasti edessä ja kasvonsa ilmeettöminä.

Ensimmäiset vampyyrit. Anrabas ja Maria Barret. Veli ja sisko, kuten hän ja Doriankin. Victoria on nähnyt elämässään vampyyreita. Likaisia, pelkääviä olentoja. Varjojen kasvatteja. Nämä kaksi ovat kaikkea muuta. Pitkä ja solakka Anrabas on kuin enkeli valkeine kiharoineen ja sinisine silmineen. Takin syvä sininen korostaa kuulasta, vaaleaa ihoa. Victoria miltei hätkähtää. Mies hänen edessään on hänen tuleva aviomiehensä. Mies, joka on niin kaunis, että näyttää miltei toismaalliselta.

Silti Victorian katse ei pysähdy ensimmäisenä Anrabasiin. Kaikessa kauneudessaankin mies jää toiseksi sisarelle, joka seisoo kalpeana ja mahdollisimman huomaamattomana veljensä takana. Maria näyttää naiselta, joka ei juuri tuo itseään esille. Victoria näkee heti, että tämän ei tarvitse. Jumalatar. Henkiolento. Hän ei ole täältä kotoisin. Hiukset soljuvat mustina hartioiden yli. Siniset silmät kuin jäätyneet tähdet. Victoria ei ole koskaan nähnyt ketään, joka muistuttaisi häivääkään Mariaa. Silti Barretit ovat niin ilmiselvästi sukulaisia, että kyyneleet miltei kihoavat Victorian silmiin. Kauniita ja toismaallisia. Ja heidän kanssaan hän eläisi.

Miehet tervehtivät ensin toisiaan. Victoria on huomaavinaan Anbarasin ilmeessä pehmeyttä, kun tämä tervehtii Doriania. Miehet vaihtavat katseita kuin läheiset ystävät, vaikka ovat tavanneet vain muutamia kertoja. Victoria sivuuttaa sen. Hän on keskittynyt katsomaan Mariaa, joka tuijottaa hänen ja Dorianin taa kuin ei näkisi heistä kumpaakaan.

Dorian vetää Victorian vierelleen ja nyökkää hänen suuntaansa.

”Sisareni Victoria Havers. Victoria, Anrabas.”

Anrabas astuu lähemmäs ja tarttuu Victorian ojennettuun käteen. Hän painaa kevyen suukon kämmenselälle. Victoria kiinnittää huomiota hopeisena kiiltelevään sormukseen vasemmassa nimettömässä. Samanlainen kuin hänellä.

”On suuri kunnia tavata teidät vihdoin, neiti Havers”, Anrabas sanoo hymyillen. Hymyssä on aie. Victoria ei näe sen taa. On vain kauneus kasvoilla kuin naamio. ”Tässä on sisareni Maria.”

Maria kääntää katseensa Victoriaan, nainen kohtaa naisen, sisar sisaren. Victorian sisällä on ikuinen kevät, kun Marian silmät kohtaavat hänen omansa. Anrabas sanoo jotakin, Dorian myötäilee, mutta Victoria ei enää kuule. Hän on kauempana. Mustahiuksinen vampyyrinainen katsoo Victoriaan vain hetken ennen kuin kadottaa itsensä jälleen hänen ulottumattomiinsa. Sekunnit lomittuvat. Victoria oli oikeassa. Täällä on kuin aikaa ei olisikaan.

Valosta annettu: prologi

Prologi: Lahja

Taivas on kirkas, lumikiteet kuin maahan satavaa valoa. Ne leijailevat alas kevyessä tanssissa, jota ei ole ennalta suunniteltu. Lumi on harsonkevyttä, puiden oksat eivät vielä taitu sen painosta. Metsä kylpee valossa, latvat kohottavat kohti taivasta kuin pyrkisivät keskustelemaan sen kanssa, kertomaan sille kuulumisensa.

Naisen askeleet ovat kevyitä ja kiireettömiä. Hän kulkee puiden välistä, antaa lumen sataa suortuvilleen. Päätä ja käsiä ei suojaa mikään. Nainen voisi vaatettaa itsensä miten tahtoisi, mutta lumisena päivänä hän haluaa vain kulkea metsään olematta kukaan. Mikään ei paina naista kasaan, on vain kirkas taivas ja sen alas satavat pienet lähettiläät, ilmassa tanssivat lumikiteet. Nainen kulkee puhtaus sydämessään eikä ajattele muuta kuin pehmeää lunta kaikkialla ympärillään. Herkkää, odottavaa maisemaa.

Odotus hiipii puiden takaa naisen luo, yllättää hänet hetkessä. Tunne valtaa rinnan. Kuka häntä odottaa? Mikä? Missä se pitää itseään? Nainen täytyy odotuksesta, ymmärtää sen hetkessä. Hän on tullut tänne vain kävelemään vailla ajatuksia, mutta yllättäen hän tietää jonkin tarvitsevan häntä, odottavan puitten takana. Nainen ei nopeuta askeliaan, kiire ei paina häntä kasaan. Hän vain kulkee, nyt ymmärrys matkassaan. On jotakin suurta ja suunnatonta, joka on ollut täällä kauan. Nyt se kurottaa häntä kohti. On kuin näkymättömät rihmat vetäisivät häntä kohti valoa.

Se odottaa syvemmällä metsässä. Puut väistävät naista hänen askeltaessaan. Kaikki tekee hänelle tietä. Oksat siirtyvät, juuret kumartavat, vaikka hän on vain nainen, pieni ihminen keskellä suurta luontoa. Nainen kulkee lähemmäs, näkee sen, joka on odottanut jo kauan. Vuosikymmeniä, vuosisatoja, niin kauan, että pelkästään katsomalla sitä nainen näkee, ettei voisi koskaan ymmärtää. Valo häikäisee silmiä, mutta nainen ei vie käsiä niiden suojaksi. Hän katsoo, vaikkei saata tavoittaa. Rihmat ovat sittenkin siellä, hänen sydämessään. Ne ovat vetäneet hänet perille.

Valoa. Niin paljon valoa. Nainen katsoo siihen suoraan eikä edes yritä ymmärtää.

Tule lähemmäs.

Nainen tulee. Pelko pyyhkiytyy hänen sisimmästään oitis. Ei ole hätää. Valkeus on ollut kauan, paljon kauemmin kuin kukaan tai mikään, mitä hän tietää. Se on ollut täällä, odottanut jotakuta tulevaksi. Täällä, talvisen metsän sydämessä, talvipäivässä, jolloin kaikki hukkuu valoon, jolloin taivas on tyhjä ja antaa lumen sataa tummille hiuksille.

Tule lähemmäs, minä tahdon antaa sinulle jotakin.

Sanat, joita ei lausu kukaan. Sanat, jotka nainen tietää sanotuiksi. Ne kaikuvat hänen rinnassaan, kumpuavat hänen sisältään kuin ne olisivat aina olleet siellä. On asioita, joita kohti ihminen voi vain kurottaa näkemättä niitä koskaan kunnolla. On olemassa maailma, jota ei voi ihmissilmin nähdä. Nainen astelee lähemmäs. Odotus on tullut täyteen. Valo on vihdoin löytänyt kantajansa. Nainen pyyhkii hetkeksi sivuun kaiken, mitä on, ja kulkee kohti valoa.

Tule.

Valo ojentaa naiselle kättään ja hän tarttuu siihen vailla pelkoa.

Lomittuneet

”Odota.”

Hänen hiuksensa ovat kasvaneet olkapäille. Ne ovat laineilla, eivät kiharat kuten ennen. Rintaani vihlaisee. Mikä kaikki muu oli valhetta? Astun lähemmäs, näen, kuinka hänen kehonsa jännittyy. Hän on yhä hentorakenteinen eikä erityisen pitkä. Terävät leukaperät ja mustat silmät. Niiden pohjattomuus on säilynyt ennallaan. En vieläkään näe niistä kuvajaistani.

Sanoja ei tule. Olen sanonut ne kaikki jo kauan sitten. Hän kurottaa, mutta ei koske. Se saa kehoni särkemään. Ennen hän olisi vain ottanut ja ottanut. Nyt hän pysyy kaukana kuin suojellakseen meitä molempia. Hetken me vain hapuilemme, astumme lähemmäs siinä kaikkien kulkiessa ohi. Joku kulkee töihin, joku muuten vain. Me emme ole missään. Me emme näe muuta kuin odotuksen toisissamme. Ehkä minun olisi pitänyt jatkaa matkaani.

”Sinun hiuksesi eivät ole oikeasti kiharat.”

Hänen suunsa raottuu. Ikävä huutaa itseään julki hänen eleissään.

”Ja sinä näytät rikkaammalta kuin koskaan.”

Hymähdän.

”Olet alaston ilman huulipunaa.”

”Ja sinun pitäisi pitää aina punaista paitaa.”

Hän hymyilee punattomilla huulillaan. Ilme kalpeilla kasvoilla värisee, etsii paikkaansa. Hän ei kykene pitämään itseään kasassa. Käsi hapuilee, näen, miten hän haluaisi tarttua minua kädestä. Lähempää tarkasteltuna näen haavoja hänen käsissään. Kuluneita ja väsyneitä. Muistan vielä, mistä ne syntyivät. Minä kävelin silloin pois.

Kuljetan käteni hänen omalleen, teen sen varoen kuin olisin lapsi, joka ei halua herättää yöllä vanhempiaan. Hänen katseensa muuttuu. Jokin särkyy, hän ei pysy itsessään, hän miltei nojaa minuun. Muistan, kuinka olen silittänyt hänet uneen, pidellyt hänen hajoavaa kehoaan sylissäni, kun hän ei ole kestänyt olla kiinni itsessään. Nyt pidän häntä kädestä ja kuljetan hänet hiljaa sinne, missä kaikki alkoi ja loppui. Meidän kaikkeutemme. Miten kauan siitä onkaan, kun olen viimeksi saanut astua portista sisään.

Kaikki on muuttunut. Vihdoin kartanon sisällä on yhtä tyhjää kuin hänen silmiensä takana. Vain vanha punainen nojatuoli, jossa tumpattujen savukkeiden jäljet yhä ovat, on paikallaan. Se saa minut hymyilemään.

Me vain katsomme toisiamme hetken. En löydä itseäni täältä. Se versio, jonka veri on vuotanut tämän talon lattialle, ei ole enää olemassa. Mutta onko uusia alkuja sellaisille, jotka ovat jo kerran rikkoneet, päästäneet irti itsestään?

Hän tulee lähemmäs. Ilme on täynnä silkkaa kauhua. Alahuuli vapisee, hän jää kaulukselleni, painaa päänsä rintakehälleni kuten silloin joskus. Tottumuksesta kuljetan käteni hänen hiuksiinsa, silitän pehmeää päätä. Hän ei itke, hän kurottaa kohti huuliani ja minä annan hänen tehdä sen. Sanoja ei tarvita. Nojatuoli on yhä täällä minua varten. Hän on luopunut kaikesta, mutta sitä hän ei ole kyennyt antamaan pois. Minua kouraisee niin syvältä, etten voi muuta kuin antaa hänen painua minua vasten, ottaa minut jälleen pitkän odotuksen jälkeen.

Jälkikäteen en ajattele muuta kuin hänen ihonsa tuoksua. En ole unohtanut hetkeäkään. Käsien haavoja minä en ole koskaan joutunut kohtaamaan, mutta hän tuntee jokaisen haavan minussa. Rakas. Minun luojani. Saan kylmiä väreitä.

”Minusta ei enää tunnu siltä, että hukkuisin.” Hän katsoo kohti kattoa. Hän lepää sylissäni vanhassa nojatuolissa, käsi reunan yli roikkuen. Toisesta kädestä minä pidän kiinni.

”Ennen jokainen suudelma hukutti minua syvemmälle. Erikoista.”

Hän kurottaa lähemmäs, painaa pehmeän suudelman suulleni kuin todistaakseen sanojensa olevan totta. Silmät ovat yhä tyhjät ja nälkäiset, minä en voi täysin luottaa mieheen niiden takana. Mutta kaipuu sisälläni räjähtää joka kosketuksessa, minä hajoan kaikkeen siihen, mitä olemme koskaan olleet.

”Sinä et etsinyt minua käsiisi, vaikka sinä olisit vihdoin voinut”, huokaan.

”En voinut. En mitenkään. Minun täytyi päästää sinut pois.”

Sisälläni läikkyy. Minä hylkäsin hänet. Minä todella hylkäsin hänet.

”Mutta minä…” hän aloittaa.

Puristan hänen kättään lujemmin.

”Minullakin on ollut sinua ikävä. Sietämätön ikävä.”

Hetken kuvittelen, että hän hajoaa sanoihini. Ilme on täydellisen lohduton. Suuret, mustat silmät ja tyhjät kasvot. Sitten hän riuhtaisee itsensä ylös sylistäni, jättää minut tuijottamaan kapeaa selkäänsä. Hän pudistelee päätään, vaaleat hiukset keinahtelevat.

”Ei. Älä tule takaisin luokseni. Kunpa et olisi koskaan pysähtynyt. Kunpa emme olisi tavanneet uudelleen.”

”Minä löytäisin meille aikaa.”

”Etkö sinä ymmärrä?” Ilme hänen kasvoillaan on lähes hurjistunut. ”Minä satuttaisin sinua jälleen! Uudelleen ja uudelleen! En minä parane koskaan! Tämä tyhjyys kieppuu sisälläni kuin spiraali.”

Ääni tihkuu epätoivoa. Minä nousen ylös, vien käteni hänen omilleen, vaikka hän väistää, vaikka hänen ilmeensä kertoo iskun olevan lähellä. Ei enää. Ei minun kanssani. Minua ei lyö enää kukaan.

Kiedon käteni hänen ympärilleen ja tiedän, että minun olisi pitänyt tehdä niin jo kauan sitten. Hän vastustelee, miltei iskee minua, mutta minä pidän lujaa kiinni, rutistan hänet itseäni vasten ja annan hänen pirstaloitua. Kyyneleet vapautuvat, kädet puristuvat tiukasti ympärilleni. Lopulta hänen kehonsa on hervoton, joudun pitämään häntä sylissä kuin lasta. Suutelen ja pidän. En anna enää itseäni kosketukselle. Hän ei saa otetta, vaikka minä pidän hänestä kiinni, en anna hänen pudota itsensä pohjalle.

Hän takertuu minuun kuin pieni poika, vaikka hän on elänyt täällä ikuisuuden, nähnyt enemmän elämiä kuin minä koskaan. Silti minusta tuntuu, että nyt me olemme samalla viivalla, nyt voimme vihdoin vanheta yhdessä. Minua ei pelota. Vapisemme kauttaaltaan toisiamme vasten, mutta minä en tärise siksi, että minua pelottaa. Minä vain tiedän olevani myöhässä.

”Älä ikinä anna minulle anteeksi”, hän hengähtää nyyhkäystensä lomasta, ”älä koskaan…”

Painan suukon hänen ohimolleen.

”En anna. En varmasti. Sitä, mitä sinä teit, ei voi antaa anteeksi.”

Hänen kätensä kulkevat haavoilla. Jokaisella on tarina. Pimeä muisto. Hänen luomansa. Hän parahtaa, mutta en erota sanoja, silitän vain. Vasta, kun kuulen, mitä hän sanoo, kyyneleet vierivät omille poskillenikin.

”Älä jätä minua.”

Minä voisin lähteä. Jättää hänet hajoamaan itseensä, ajattelemaan jokaista aiheuttamaansa haavaa. Tai sitten olen se, joksi synnyin ja avaan silmäni vielä kerran. En anna itseäni, mutta sallin hänen käpertyä syliini. Jään minua odottaneelle nojatuolille, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja tiedän, että rakastan vielä kaiken jälkeenkin.

”Tiedätkö mitä?”

Hän kohottaa katseensa. Pyyhin kyyneliä hänen silmäkulmistaan.

”Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin silloin.”

Mustista silmistä näkee, että hän ymmärtää. Niissä kiiltää yhä, mutta tiedän, että tyhjyys niiden takana ei ole ikuinen. Olen vihdoin päättänyt kohdata sen sellaisena kuin se on. Olen vihdoin tässä ymmärtämässä häntä.

En voi luvata mitään. Hänkään ei voi. Mutta juuri nyt sormemme ovat lomittuneet, enkä suostu ajattelemaan mitään muuta.