Kuunsilta: luku 3

Luku 3: Pelastaja

Juoksuaskeleeni eivät ole koskaan olleet nopeampia. Itsensä satuttaneen miehen puheista päätellen Igran on päässyt liikenteelle ja palannut takaisin kraaterille. Huono homma. Erittäin huono. Minä voin vain kuvitella, kuinka alueella kulkeneet ovat reagoineet.

Jostain syystä jalkani eivät vie minua ensimmäiseksi kraaterille. Suuntaan vaatteet kainalossani kohti Narniaa. Kolot vievät minut tutulle patjalle, jonka päällä muualta saapunut ystäväni venyttelee pitkiä käsiään. Igran on kuin mikään maallinen ei häntä koskettaisi. Hän ei takuulla ole lähtenyt minnekään. Lysähdän patjalle Igrania vastapäätä, vedän syvään henkeä.

”Tuliko kiire?”

”Minä kuvittelin…” Katkaisen lauseeni ajoissa. Olisi niin paljon selitettävää. ”Äh. Ota ruokaa, tarvitset sitä.”

Ojennan Igranille keskuksen naisen viimehetkellä mukaani lykkäämän energiapatukan. Muunlaista ruokaa on hankalampi saada. Uskon sen kelpaavan aluksi.

Igran ottaa patukan käteensä, pyörittelee sitä kuin se voisi iskeä, kuin se olisi vierain asia, jonka hän on täällä tavannut. Igranin kaula värisee jälleen, ääniaallot kiertelevät ilmaa. Igran tiputtaa sähähtäen patukan patjalle ja kyyristää selkänsä kuin kissa.

”Ai ei vai?” Tuijotan vuoroin patukkaa, vuoroin hurjistunutta Igrania.

Igranin suusta tulee äänteitä, jotka tiedän puheeksi. Ne eivät ole mitään tuntemaani kieltä. Ehkä se on hänen omaansa. Ajatus Igranin omasta kielestä lämmittää rintaani.

”Petturuutta! Myrkkyä!” Igran sihisee terävien hampaittensa välistä.

”Ei se kieltämättä mikään paras ateria ole, mutta se on alku. Meidän maailmamme on keskeltä rikki. On paljon sellaista, mitä jäi toiselle puolelle, tiedätkös?”

Sihinä jatkuu vielä hetken. Päätän ottaa patukan ja sulloa sen taskuuni, jotta voisin itse syödä sen tarvittaessa.

”Mitä sinä sitten syöt?”

Igran tuijottaa minua silmät lamppuina.

”Ruokaa. Ravintoa. Miten sinä täytät itsesi? Ruokailet?”

Ilme uuden ystävän kasvoilla ei muutu. Sitten hänen suipot korvansa värähtävät ja hän päästää äänen, jonka voisi tulkita nauruksi.

”Ääniaallot”, Igran hyrähtää, ”minun kansani ravitsee itsensä ääniaaltojen avulla.”

Henkäisen. Jokainen uusi fakta Igranista saa sisimpäni kihelmöimään.

”Ai… Saat siis ilmasta kaiken olennaisen?”

”Me emme tunne ’ilmaa’. Teidän ilmakehänne on jokseenkin saastunut, täällä ruokaileminen on katastrofi.”

”Oi, tiedän”, puuskahdan, ”eikä solaarinen säteily varsinaisesti auta asiaa.”

Muistelen säteilyn keskellä minua tuijottanutta suunnatonta Igrania. Sitä versiota hänestä en olisi niin vain vaatettanutkaan.

”Mutta minun ei siis tarvitse huolehtia sinun ravinnonsaannistasi? Hoidat sen… itse?”

Igran sirahtaa, tulkitsen äänen myönteiseksi vastaukseksi.

Igrania tuijottamalla en voi kuin miettiä, mihin hänen kaltaisensa normaalitilassa suunnaton olento tarvitsee sahalaitahampaita ja teräviä kynsiä, jos ei ravinnon metsästämiseen. Saan kylmiä väreitä. Ehkä minun ei tarvitse tietää kaikkea.

Ohitan puistatuksen ja ojennan Igranille keskukselta saamiani vaatteita. Igran ymmärtää niiden funktion oitis. Minä kikatan, kun hän yrittää tunkea sarvekasta päätään pienestä kaula-aukosta sisään. Avitan hieman, jotta paita ei repeä kahtia, ja hän antaa minun tehdä niin. Pian Igran on kokonaan puettu. Housut ovat kireät, mutta mahtuvat. Yli kaksimetrinen ystäväni on varmasti kansansa tyylikkäin olento. Pakotan naurunpyrskähdyksen sisälleni.

”No niin, nyt sinut uskaltaa joskus viedäkin jonnekin”, hymähdän. ”Mistä puheen ollen – sinä et saa lähteä täältä ilman minua. Me voimme keskustella siitä, miksi ylipäätään olet Maassa joskus toiste. Nyt sinun on tärkeää tietää, että et voi lähteä harhailemaan yksin. Sinut otetaan kiinni.”

On Igranin vuoro virnistää.

”Ihmisetkö minut vangitsisivat?”

Ajatus on hänelle selkeästi pelkästään huvittava. Ajattelen jälleen kynsiä ja hampaita. Samassa tajuan, että Igranin ei ole mitenkään pakko olla täällä minun kanssani. Hänen on täytynyt valita se itse.

”Tiedätkö, Igran… Tämä maailma on muuttunut. Meillä on kolme valtiasta. Heidän asuinpaikkansa on keskustan Torni.” Huokaisen syvään. Tämän kaiken selittämisessä kuluisi tunteja. Selittäisin paremmin myöhemmin. ”Käytännössä homma menee niin, että ne, joilla on varaa, saavat elää kunnollista elämää. Ja hehän elävät. Yllättyisit, jos menisimme keskustaan. Siellä on ihmisiä, jotka näyttävät aivan sinulta.”

Igran ei tunnu täysin ymmärtävän, mitä tarkoitan varallisuudella. Kenties hänen todellisuudessaan sellaisia seikkoja ei ole. Ääniaallot ja Igranin fyysinen rakenne puhuvat kaikkea sellaista vastaan. Kadehtisin heitä, jos olisin ihminen, joka osaa kadehtia. Kenties hänenkin maailmassaan on omat kompastuskivensä. Tuskin hän täällä vahingossa on.

”Joka tapauksessa sinun kaltaistesi olemassaolosta on voitu vain veikkailla. Tornin valtiaat ovat esityttäneet mahtipontisia näytelmiä sarvipäisistä olennoista, jotka saapuvat avaruudesta pelastamaan meidät. He itsekin kulkevat sarvikoristeet päässä suurimman osan ajasta.”

”Pelastamaan teidät solaariselta säteilyltä, eikö niin?”

Nyökkään. Nyt Igran osaa jo tunnistaa eleen.

”Se aiheuttaa omat ongelmansa pelkästään tälle puolelle. Puhumattakaan siitä, että kraaterin toinen puoli on… pimennossa. Me emme pääse sinne.”

”Puolet ihmisten elämästä jäi sille puolelle.”

Ymmärrän jäätyneeni täysin, kun Igran koettaa kynnellään olkapäätäni. Nyökkäilen voimakkaasti. En tiedä, minne unohduin. Kenties ajatukseen kraaterista ja siitä, että en ole nähnyt perhettäni kymmeneen vuoteen.

”Ai mutta, nyt minun täytyy mennä ulos”, hengähdän. ”Täälläpäin ne, joilla ei ole rahaa – sitä, jolla ihmiset elävät – tekevät erilaisia pieniä töitä saadakseen ruokaa ja muuta elintärkeää.”

Joko Igran ymmärtää, tai sitten hän on päättänyt vaieta.

”Ja sinä pysyt täällä, kunnes tulen takaisin. Me puhumme tästä kaikesta myöhemmin. Sitten voimme mennä uloskin. Okei?”

Igran nyökkää. Jokin siinä, että hän on oppinut tekemään niin, tuo hymyn huulilleni. Puristan hänen suurta kättään ja virnistän.

”Nähdään taas, Igran.”

Kaduilla tapahtuu aina paljon tähän aikaan. Luikahdan ihmisten sekaan kuin varas, sillä en tahdo kenenkään eksyvän Narniaan, jossa terävähampainen ystäväni odottaa paluutani. Tänään kulkevassa ihmismassassa on jotakin aiemmasta poikkeavaa. Miehiä, joilla on korkeat, helakan vaaleanpunaiset keihäät. Tornin väkeä. Veri seisahtuu suoniini.

Kuulusteluja. Näen sen heti. Tornin väki pysäyttää tavallisia kulkijoita tutkiva ilme kasvoillaan. Minun ei tarvitse arvata, mitä kyselyt koskevat. Muistan yhä säteilystä kärsineen miehen sanat. Miehen, jonka pelastin. Minä… näin… muukalaisen.

Kun joku tarttuu ranteeseeni, olen valmis lyömään. Täälläpäin ei voi olla koskaan varma, millä aikeilla ihminen koskee toista. Tämän miehen minä kuitenkin tunnistan. Remington. Valtiaitten lemmikki. Tiedemies. Kuunsilta-projektin johtaja, ainoa mies koko maassa, jonka avulla voimme koskaan ylittää kraaterin. Mies, jota minä inhoan koko pienen ihmissydämeni voimalla.

Kuunsilta: luku 2

 

Luku 2: Muukalainen

Igran nukkuu omituisessa sykkyrässä, kun herään seuraavaan aamuun. Hänen kylkensä kohoilee, uni tuntuu olevan raukeaa. Kiduksen näköiset lovet kaulassa eivät värähtele. Niinköhän ääniaallotkin nukkuvat? Hymyilen. Minä en ole koskaan nähnyt ketään Igranin kaltaista, mutta hänkään tuskin on ikinä keskustellut ihmisen kanssa. Olemme molemmat yhtä alussa. Maailma on täynnä mahdollisuuksia sellaisille kuin me.

En tiedä, mitä Igran syö, mutta en tohdi herättää häntä. Hän tarvitsee joka tapauksessa vaatetta. Millä minä vaatettaisin kaksimetrisen uuden ystäväni, jolla on sarvet kuin pirulla? Vain korttelin päässä on keräyskeskus, jossa kaltaiseni käyvät vaihtamassa vaatteita ja tavaroita. Joskus saamme ruokaa. Minä elätän itseni milloin milläkin. Rahaa en ole nähnyt sitten sen, kun aurinko tippui taivaalta ja synnytti kraaterin maailmamme keskelle. En rahaa enkä perhettäni. Suljen hetkeksi silmäni, jotta ajatus ei täytä minua kaikkialta.
Kun avaan silmäni, huomaan, kuinka pöly tanssii paikallaan kohdassa, josta valo pääsee sisään. En halua pölyn kaltaiseksi. En suostu jäämään paikalleni. Vilkaisen Igrania vielä kerran. Hän selviäisi hetken, jos käväisisin etsimässä hänelle vaatetta keräyskeskuksesta. Vetäisen mukaani vanhat housut ja aavistuksen reikäisen collegetakin, jotka vaihtaa uusiin vaatteisiin keskuksella. Parempaakaan ei ole vaihdettavaksi, mutta minä en ole varas. Osa on valinnut sen tien, enkä voi varsinaisesti syyttää heitä siitä.

Ulkona on aavistuksen sumuista. Vuoret kohoavat kaupungin takana, niiden irvikuvana keskellä kaupunkikuvaa seisoo Torni. Irvistän sen suuntaan kääntyessäni sivukadulle. Keräyskeskuksessa käy kuhina. Tunnen suurimman osan paikalle ennättäneistä, asummehan kaikki samalla pienellä alueella. Tänne meidät hylättiin niiden tieltä, joilla oli varaa elättää itsensä vielä auringon pudottuakin.

Ajattelen auringon putoamista joka päivä. En siksi, että olisin vihainen auringolle. Se ei voinut radalleen mitään, kenties sen tuli ikävä maata ja se halusi tulla tervehtimään. Minä en ajattele katastrofia myöskään siksi, että olen elänyt kymmenen vuotta yksinäni, etsien joka päivä uusia keinoja selviytyä. Ainoa syyni ajatella pudonnutta aurinkoa ja kraaterin solaarista säteilyä on perheeni. He, jotka eivät ole täällä, vaikka minä olen. He ovat toisella puolella.

”Elara?”
Hätkähdän ajatuksistani, kun vanha nainen koskettaa rannettani. Tutut, pyöreät silmät ja ystävälliset kasvot. En muista hänen nimeään, mutta olen nähnyt hänet täällä useasti. Hän on yksi niistä, jotka pitävät paikkaa pystyssä.
”Olethan se sinä?”

Nyökkään. Lienen kertonut naiselle nimeni joskus. Ehkä olemme keskustelleet siitä, miten rikkaat yrittävät löytää keinoa päästä kraaterin toiselle puolelle; siitä, kuinka Kuunsilta-projekti etenee.

”Voi, tyttö, vieläkö sinä olet täällä ihan yksin?”
Haluaisin sanoa, että en ole, sillä Narniassa on nyt olento, joka ei ole kuten me. Joku, joka on tullut tänne muualta. Ja jota solaarinen säteily ei vahingoita.
”Niin minä taidan olla.”
”Tyttökulta, sinun pitäisi etsiä rinnallesi joku, joka pitää sinusta huolta.”
”Kiitos kovasti, mutta minulla on kaikki kunnossa.”

Olen ollut kymmenen vuotta omillani, mutta en yksin. Tämän vanhan rouvan kaltaiset ihmiset ovat pitäneet minusta huolta, kunnes opin pitämään itse pintani. Enkä minä ole yksinäinen. Joskus minä kuljen aina vuorille saakka ja ajattelen, että taivas on samanlainen kraaterin toisella puolellakin. Kenties perheeni istuu siellä katsomassa samaa kuuta ja tähtiä. Kuu on monesti kertonut heidän terveisensä minulle. En ole yksin.

”Tarvitsisin uusia vaatteita”, sanon pitäen hymyn kasvoillani. Tunnen, että tämä nainen tarvitsee sitä nyt. Ympärillämme pyörii ihmisiä, moni on lähtenyt liikkeelle. Vaatteet vaihtavat omistajaa. Tänään joku jakaa ilmaisia haavansidontatarpeita keskuksen nurkissa. Ajattelen liittyä jonon jatkoksi, jos siinä ei kestä liian kauan. En tahdo jättää Igrania Narniaan ihmettelemään, minne minä olen mennyt. Hän ei saa missään nimessä lähteä harhailemaan kaduille. Jos ihmiset näkevät hänet, he eivät ymmärrä. Sen verran olen oppinut varomaan.

”Kelpaisivatko nämä?” herttainen nainen kysyy ojentaen kukikasta mekkoa ja unikonsinistä neuletta. Pidän hymyn kasvoillani, kun kieltäydyn.
”Kiitos, mutta ajattelin jotakin hieman suurempaa.”
Naisen silmät siristyvät. Kasvoille piirtyy syviä uurteita.
”Jassoo? Vaikka sinä olet niin kovin pieni.”
”Niin.”

Nainen ei esitä enempää kysymyksiä, tähdille kiitos. Hän kiikuttaa minulle suuren, läpinäkyvän t-paidan sekä korkeavyötäröiset farkut. Saisivat luvan kelvata. Tiedän niiden kiristävän, vaikka Igran on silmin nähden kapea. Hän on liian pitkä mihin tahansa ihmisvaatteisiin, mutta otan vaatteet hymyillen vastaan ja ojennan omani takaisin.

”Oletko nyt aivan varma, Elara kulta? Nämä sinun omasihan istuvat varmasti ihanasti. Jos tätä takkia hieman paikkaisi…”
”Ei, kiitos, minä olen tyytyväinen tähän. Nähdään taas.”
Ilme naisen kasvoilla vaikeutuu. Hän nyökkää hiljaa ja heilauttaa minulle kättään.
Sidetarvejono on liian pitkä. Sitä paitsi niitä tarvitsevat enemmän ne, joilla on jatkuvia fyysisiä kipuja sekä ne, jotka ovat menneet liian lähelle säteilyaluetta. Käännyn palatakseni Narniaan Igranin luo, mutta joku juoksee sisään keskukseen huutaen koko kurkkunsa voimasta. Hätkähdän taaksepäin.

”Alien! Minä näin alienin! Aivan varmasti!”
Huutaja on mies. Hänen kasvonsa kuplivat. Solaarinen säteily. Mies on mennyt kraaterille. Kaikki piirittävät miehen, joku tuo jo sidetarpeita. Minä näen heti, että kasvojen reaktiota ei saa siteillä hellittämään. Ihmisiho reagoi säteilyyn yksilöllisesti. Jotkut menettävät näkönsä, kuten minä puoliksi. Joiltakin kuoriutuu iho. Jotkut saavat suunnattomia epämuodostumia, kuten huutava mies.

Vedän taskustani liuoksen, jota kannan kaikkialla mukanani. Se alkaa olla lopussa. Tiedän, että uuden saaminen tulisi viemään kuukausia ja sitä varten pitäisi nähdä hirmuinen vaiva. En kuitenkaan suostu jättämään miestä sätkimään lattialle elämänsä puolesta. Teen kyynärpäilläni tilaa ja kumarrun kaatamaan liuosta miehen kasvoille.
Kuuluu sihahdus, joka hiljentää jokaisen paikallaolijan. Iho kuplii vielä reunoistaan, punoitus on suuri, mutta suurimmat merkit hellittävät. Kudos antaa periksi, iho alkaa tasoittua. Kuulle ja tähdille kiitos.

”Minä… näin… muukalaisen”, mies pihisee hampaittensa välistä. ”Samanlaisen kuin valtiaitten näytelmissä, Tornin huveissa… Alien. Minä näin alienin.”
”Ei ole totta!”
”Eihän sellaisia nyt täälläpäin pitäisi liikkua.”
”Ovatko ne edes tottakaan?”
”Se liikkui… solaarisen säteilyn keskellä ja… nauroi”, mies sopertaa. Ihmiset hiljenevät.
Ja silloin minä tiedän, että olen liian myöhässä. Igran on lähtenyt liikkeelle.

Kuunsilta: luku 1

 

Luku 1: Nimi

Olento, jonka noukin matkaani, osaa säädellä kokoaan. Kätevää, jos minulta kysytään. On ollut useita hetkiä, jolloin olisin tarvinnut yli puolet pienemmän version itsestäni. Mutta tässä minä kuljen, pimeästä kraaterista minua katsonut olento perässäni. Pienempänäkin hän on yli kaksimetrinen, mutta se on helpompi selittää kuin pääni kokoiset silmät.

”Ymmärrämmekö me toisiamme?” huomaan kysyä kadun viettäessä kohti piilopaikkaani. Olento kääntelee päätään. Ainoa näkevä silmäni etsii automaattisesti ihmismäisiä piirteitä hänestä, vaikka sellainen yksinkertaistaa kaiken, mitä olento itsessään on. Hänellä on suuret, ulkonevat silmät vailla pupilleja. Vihreä avaruus niiden katseessa. Pitkät kynnet, täysin vaatteeton varsi, jossa ei ole merkkejä sukupuolellisuudesta. Jo pelkästään olentoa katsomalla tiedän, etten saata koskaan ymmärtää kaikkea, mitä hänen pitkässä, kapeassa kehossaan tapahtuu. Se on arvostettavaa. Me voimme tutustua aivan eri pohjalta kuin ihmiset.

Pään kääntely jatkuu, olen erottavinani ymmärrystä olennon liikkeissä. Kääntyilevät, taipuisat äänet palaavat. Ne kiertävät minut aivan kuin ne skannaisit kaikkea, mitä olen. Virnistän. Olento yrittää ymmärtää minua.

”Tänne”, nyökkään selkeästi ennen kuin olento on valmis. Kotini on tällä hetkellä aukko seinässä. Sen kätköistä löytyy useita huoneita, jotka täytyy osata etsiä. Tässä maailmassa pitää piiloutua ollakseen turvassa. Kätköni yläpuolelle menneiden elämien ihmiset ovat kirjoittaneet ”Narnia”. En tiedä, mitä se tarkoittaa. Ehkä se merkitsi kauan sitten eläneille jotakin. Tämä oli silloin heidän maailmansa.

Uusi ystäväni mahtuu vain vaivoin Narnian aukosta sisään. Hän käpertyy kokoon kuin kissa ja ryömii selkä kyyryssä aukkojen ja ovien läpi. Vihdoin pääsemme pieneen kolooni. Nurkassa on peitto ja väljähtänyt patja sekä vain puoliksi toimiva jääkaappi. Olen kiinnittänyt sen ympärille värikkäitä valoja, nekin merkkinä elämästä, joka joskus oli. Seinässä on reikä, josta kuunvalo pääsee loistamaan sisään. Koti.

Vasta huomatessani, kuinka olento kääntelee päätään ja päästelee säriseviä ääniään, tajuan jättäneeni esittäytymättä. Vien käden rinnalleni ja nyökkään hitaasti.

”Elara. Olen Elara. Ymmärrämmekö me toisiamme?”

Äänet kiertävät minua uudelleen. Olento tulee aivan lähelle, kurottaa terävillä kynsillään ja koskettaa otsaani. Kuulen piippauksen, joka muistuttaa minua Tornin tiedemiehistä. Sitten olento avaa suunsa, erotan terävät hampaat, terävämmät kuin yhdelläkään ihmisellä tai eläimellä. Vasta sitten ymmärrän, että olennon päästämät äänet eivät tule hänen suustaan.

”Miksi sinun paidassasi lukee kananugetti?” Aavistuksen särisevä ääni, melkein kuin jokin ohjelmoitu, jota korjataan vielä.

Minun suuni loksahtaa auki. Kananugetti? Venytän paitaani, tuijotan kulahtanutta printtiä, josta hädin tuskin saa selvää. Siinä lukee jotakin kielellä, jota en osaa. Mutta että nugetti? Minun edessäni kyyristelee hyvin todennäköisesti olento ulkoavaruudesta, ja se kysyy minulta ensimmäiseksi nugetista paidassani. Tässä on minulle ajateltavaa pitkäksi aikaa.

”Sinä osaat kieliä”, saan soperrettua.

”Ääniaallot”, olento sanoo ja vie kynnet kaulalleen. Kiduksien näköiset rakoset kaulassa värähtelevät. ”Näiden avulla kykenee myös aistillisiin toimintoihin. Sinun kattosi maistuu pölyltä ja ammoniakilta.”

”Jestas, älä nyt sitä maista!”

”Ääniaaltoni toimivat joskus varoittamattomasti.”

”Vau.” Muuta en saa suustani päästettyä. Vau. Olento edessäni on todennäköisesti tuhansia vuosia kehittyneempi kuin ihmiset, ja silti hän hengittää kanssani samaa ilmaa. Vai hengittääkö hän edes? On niin paljon opittavaa. Kehossani kihelmöi.

”Sinä siis… skannasit minun kieleni?”

”Jos haluat ilmaista sen siten. Nyt kykenemme keskustelemaan täysin sinun kielesi puitteissa, sillä ääniaaltoni ovat rekisteröineet kielesi rakenteen.”

”Tuota… öh, vau.”

”Ei uskoisi, että sinä olet meistä se, joka on syntynyt puhumaan tätä kieltä.”

”Hetkinen, oliko tuo taktisesti katsoen loukkaus?”

Minä alan nauraa. Tässä me olemme, minä ja olento, joka kykenee maistamaan kattoani pelkillä ääniaalloilla. Ja hän saattoi juuri vitsailla kielellisistä taidoistani. Nauruni on hervotonta ja notkeaa, se kimpoilee seinistä. Maistaakohan hän senkin?

”Huh, odotahan, minun pitää hieman prosessoida tätä tilannetta”, hengähdän nauruni lomasta. ”Sinä… Tuota noin, miksi minä kutsun sinua? Mikä sinun nimesi on?”

”Meidän kaltaisemme eivät tarvitse nimiä.”

”Ette tarvitse?” Osa minusta ymmärtää kysymättäkin. On olemassa elämänmuotoja, jotka kulkevat samojen tähtien alla nimettöminä. Kaikki ei tarvitse nimeä ollakseen olemassa.

”Me tunnistamme toisemme ilmankin.”

Virnistän.

”Saanko sitten keksiä jonkun nimen, jolla kutsua sinua nyt, kun olet siinä? Se saattaisi helpottaa kommunikaatiotamme.”

Taas minä pyrin yksinkertaistamaan häntä. Asettamaan häntä ihmisyyden muottiin. Se on epäreilua, mutta toistaiseksi en voi sille mitään.

Olento ei nyökkää tai pudista päätään. Hän on voinut noukkia kielemme, mutta eleisiin on vaikeampaa päästä käsiksi. Ne opitaan toista kautta.

”Keksi vain”, hän sanoo lopulta.

Hetken harkitsen kutsuvani häntä Nugetiksi ihan vain, koska voisin tehdä niin. Sitten ajattelen, että hän on elävä ja olemassaoleva olento siinä, missä minäkin. Hän ei kenties halua tulla kutsutuksi Nugetiksi. Saati ansaitse.

”Igran.” Hymyilen. Tämä tuntuu oikealta. ”Sinun nimesi olkoon hetken aikaa Igran.”

Hän kallistaa päätään. Ääniaallot särisevät ilmassa, mutta eivät löydä paikkaa.

”Keksivätkö aaltosi, mitä se tarkoittaa?”

”Sen kieltä ei ole enää olemassa. En tiedä sanan merkitystä.”

Hätkähdän. Kuvittelin hänen tavoittavan niin kauas. Sitten hymy kaartuu jälleen huulilleni.

”Aiotko kertoa minulle?”

Pudistan päätäni ja ymmärrän vasta niin tehtyäni, ettei Igran ymmärrä elettä.

”En.” Naurahdan. ”En vielä. Mutta kerron kyllä. Maltatko odottaa siihen saakka?”

Igran päästää hyrähdyksen, jonka tulkitsen myöntäväksi vastaukseksi.

”Hyvä on, hyvä on… Nyt meillä molemmilla on nimet. Minä olen Elara. Sinä olet Igran. Hauska tutustua.”

Kuunsilta: prologi

 

Prologi: Sinä päivänä

Päivänä, jona tapasin hänet, kuu loisti erityisen kirkkaaana. Satelliitit kiersivät metallinkatkuista taivasta, mutta valkoinen valo läpäisi kaiken, satoi äänettömänä harteilleni. Piilopaikkani seinässä olevasta reiästä valo puhui minulle kuin sisarelleen. Sen rohkaisemana astuin ulos hiljaisille kaduille. En luottanut niihin, mutta luotin kuuhun.

Metalli ja veri lemusivat kaduilla, mutta minä päätin mahtua niiden sekaan. Näillä teillä ei auttanut pysähtyä. Näin, kuinka lapsi kulki äitinsä rinnalla. Näin, kuinka luisevaksi käynyt koira juoksi heidän jalkojensa juuressa. Kuka kerjäsi ja keneltä, sitä minä en tiennyt. Jalkani veivät minua kohti kraateria, kohti kaiken lähdettä. Jätin taakseni hiljaiset kadut ja Tornin, joka seisoi mahtipontisena kuun edessä kuin kuvitellen olevansa sitä suurempi. Ihmiset sen sisällä olivat aivan samanlaisia, mutta minä en ollut heille mitään velkaa eivätkä he minulle. Alati liikkuva avaruus kaupungin yllä näki minut siitä huolimatta, että kaupunki oli kerran yrittänyt voittaa taivaan.

En tiennyt, miksi kuljin kohti kraateria. Kenties jaloissani pakotti tarve tai ehkä se oli sydämestäni lähtöisin. Kaduilla kasvaneena olin oppinut luottamaan sisimpääni. Tähdet syttyivät taivaalle kuin tuhannet lamput. Lähempänä kraateria jäin katsomaan niiden loistetta. Ajattelin niiden hiljaista välkettä. Tornin öiset valot eivät olleet mitään siihen verrattuna. Ihminen ei voi luoda mitään, mikä ei ole hänestä itsestään lähtöisin, mikä ei ole hänen oma kuvansa. Siksi minä pidin tähdistä. Ehkä oli niin, että ne eivät muistuttaneet lamppuja vaan lamput niitä.

Ilma väreili lähellä kraateria, tiesin, että säteily saavuttaisi minut, jos menisin vähääkään lähemmäs. Kuumeinen, kuhiseva hulluus. Väräjävä ilma kuin merkkinä siitä, mitä tapahtuisi, jos astuisin askeleen eteenpäin, antaisin itseni solaariselle säteilylle. Se muuttaisi minut. Mutta minä ymmärsin sitä. Sekin oli vain yksi elämän muoto, vaikka ihmiset Tornissa sanoisivat mitä. Säteily ei ollut paha. Se oli olemassa ja me elimme sen rinnalla. Meidän tapamme elää eivät vain muistuttaneet toisiaan. Mutta se ei tehnyt siitä pahaa. Minä tiesin, sillä minä olin kokenut säteilyn. Olin astunut liian lähelle kraateria, antanut poltteen kivuta iholleni. Toinen silmäni oli sen vuoksi sokea. Se oli pientä verrattuna joihinkin heistä, jotka asuivat kanssani samalla kadulla. Paiseita, epämuodostumia. Elämien risteymäkohtia ihmisiholla. Kokemuksia.

Kurotin aavistuksen lähemmäs. Siellä ei ollut silloin ketään. Ei tutkijoita, kuten yleensä, ei Tornin ihmisiä yrittämässä ymmärtää. Ei ketään uteliasta, joka eksyisi liian lähelle ja menettäisi osan ihmisyyttään sen seurauksena.

Sitten minä näin sen. Hapuilevan, suunnattoman muodon keskellä kraaterin mustuutta. Pitkät raajat, vääntyilevät. Silmät keskellä pimeyttä kuin kaksi ääretöntä kuuta. Ääni, joka ei ollut lähtöisin mistään maanpäällisestä. Sekin omalla tavallaan kiertelevä, kokeileva, reunoistaan taipuisa. En tiedä, mitä katsoin, mutta se katsoi minua takaisin. Tai hän.

Sarvet. Samanlaiset kuin Tornin valtiaitten koristesarvet, mutta tällä kertaa todelliset, aidon olennon päässä. En tiennyt, mitä tein, kun kurotin käteni eteenpäin säteilystä värisevästä ilmasta huolimatta. Olento katsoi minuun, hetkeen se ei liikahtanutkaan. Hän kestää säteilyn, ymmärsin ajattelevani. Hän kestää sen täydellisesti. Ja silloin olento ojensi suunnatonta kättään kohti minua. Pelkkä sormi oli kyynärvarteni mittainen. Minä en vapissut tai pitänyt ääntä. Minä silitin suuren sormen päätä, kohtasin hänet ensimmäistä kertaa.

Rehellinen

 Sisarukset istuvat vierekkäin veljeni sohvalla ja syövät Victorian aikaisemmin valmistamaa paistosta kaikessa rauhassa. Hymyilen nähdessäni heidät siinä pehmeään vilttiin kääriytyneinä. Syysillat ovat vihmoneet kylmää niskaamme, olemme viimeaikoina viihtyneet toistemme seurassa ja sytyttäneet kynttilöitä. Minua lämmittää nähdä Julius ja Frida niin hyvinvoivina. Heidän ihonsa on kuulas ja silmissään kiiltää valo. Elämä on saanut heidät takaisin.

”Maria! Tule tänne”, Frida hengähtää ja taputtaa sohvaa vierellään. Laskostan mekkoni ja istuudun kaksikon seuraksi. Frida pompahtaa ylös miltei heti.

”Anteeksi, minun täytyy käydä puuteroimassa nenäni”, Frida sanoo hymyillen ja vinkkaa minulle silmää. Hymähdän. Jään suureen olohuoneeseen kaksin Juliuksen kanssa. En muista, milloin olen viimeksi nähnyt nuorukaisen yksin. Sormus hänen sormessaan on pitänyt hänet tiiviisti kiinni valitsemassaan elämässä. Ei yhtä ilman toista.

”Sanoisi nyt hitto käyvänsä vessassa”, Julius mutisee siskonsa mentyä. ”Ihan kuin minä ja hän olisimme ikinä mitään puuteria nähneetkään…”

Julius pudistelee tyytymättömänä päätään. Minä en voi muuta kuin hymyillä varoen, miltei salaa. Kaksoset tekevät minut nykyisellään tavattoman onnelliseksi. Heidän katselemisensa tuntuu hieman siltä kuin olisi kasvanut useamman kuin yhden sisaruksen kanssa.

”No, Maria, miten sinä jaksat? Toivottavasti sinä ja Victoria ette ole häiden jäljiltä aivan poikki.”

”Sitä pitäisi kysyä sinulta, sinun hääsihän ne olivat”, minä naurahdan, ”mutta minä voin hyvin, kiitos kysymästä. Me olemme ottaneet Victorian kanssa varsin rauhallisesti.”

”Victoria on nyt Dorianin ja Anrabasin kanssa, eikö niin?”

Nyökkään.

”He ovat Dorianin keskusta-asunnolla tämän illan. Kuinka sinä päädyit tänne yksin?”

”Rakas halusi olla hetken omassa rauhassa.”

”Menetkö kuitenkin yöksi kotiin?”

Kirkkaus Juliuksen silmissä samenee.

”Menen.”

Miksi hän sanoo sen huokaisten? Miksi hänen silmissään ei enää kiillä? Vilkaisen oven suuntaan. Jos olen lukenut tilanteen oikein, Frida ei ole sen pahemmin puuteroimassa nenäänsä kuin käymälässäkään. Hän on poistunut, koska uskoo, että minä olen ainoa, joka voi puhua hänen kaksoselleen. Vastuu istuu harteillani, mutta en anna sen painaa.

”Julius… Oletko sinä onnellinen?”

Julius kohottaa kulmiaan. Ilmeet hänen kasvoillaan ovat joskus kuin pikkupojalla.

”Tietenkin”, Julius vastaa aivan liian nopeasti. Hän hymyilee leveästi. Haroo hiuksiaan. Naamioita kaikki.

”Tiedäthän, että täällä sinä voit puhua aivan kaikesta?”

”Mutta ei minulla ole mitään puhuttavaa. Ei ole. Ihan tosi.”

Minä en yleensä ole se ihminen, joka sukeltaa toisten elämiin. Se ei ole koskaan ollut tehtäväni. Minä pysyttelen yössä, kuuntelen, mitä sillä on minulle kerrottavanaan. Minä en puutu muiden asioihin. Mutta on asioita, joiden ääni huutaa yön yli, estää minua keskittymästä.

Minun ei tarvitse sanoa mitään. Juliuksen naamiot alkavat halkeilla yksi kerrallaan. Hiuksia ei voi haroa loputtomuun, hymy nykii. Julius huokaisee syvään ja kääntää hetkeksi päänsä pois kuin lyötynä. Kun hän kääntää katseensa takaisin, hymy kasvoilla on veistetty. Se on ainoa keino selvitä hengissä.

”Maria… Minä tiedän, että sinä et koskaan vastaa tällaisiin kysymyksiin, mutta ole kiltti ja tee poikkeus kohdallani.” En pidä anelusta, mutta mies edessäni on pelkkä raakile, kuin vastasyntynyt. ”Mitä sellaista sinä olet huomannut, joka saa sinut kysymään tuollaista?”

Minä en hymyile. Katson Juliusta suoraan silmiin, kun puhun.

”Sinä ansaitset parempaa. Et ole onnellinen. Tee sille jotakin.”

”En minä ole jättämässä häntä! Vastahan me menimme naimisiin!”

”En sanonut puhuvani Wilhelmistä.”

Juliuksen ilme on täydellisen avuton. Hän on jäänyt kiinni. Nuorukainen painaa pään polviinsa. Vain hartioiden hienoinen vapina paljastaa hänen itkevän.

Menen lähemmäs, kiedon käteni Juliuksen ympärille ja pitelen häntä hetken kuin olisin hänen siskonsa. Hän on suojassani, mikään pimeys ei koskaan läpäisisi sitä. Minä olen valon kasvattama, vaikka rakastankin öitä. Minun valoni kuuluu myös niille, joista välitän.

”Kerro vain. Ei ole mitään hätää.”

”En…. En minä tiedä. Luoja, minä en tiedä. Anteeksi…”

”Miksi sinä pyytelet anteeksi?”

”En tiedä…”

”Julius. Oletko sinä ollut aivan rehellinen itsellesi?”

Julius nostaa päänsä ylös. Itkiessään hän on aivan kuin lapsi. Mahtaako hänen ailahtelevainen rakkaansa pitää häntä koskaan tällä tavoin sylissä? Se mies ei osaa koskettaa ilman, että polttomerkitsee koskemansa. Minua puistattaa nähdä Julius tällaisena.

”Minä en juuri koskaan ota kantaa mihinkään, mutta jos sallit, haluaisin esittää erään huomion.”

”Vicky on aivan samanlainen. Te kaksi olette niin hyviä yhdessä.” Julius hymähtää. ”Anteeksi. Kyllä. Puhu pois.”

”En halua, että ajattelet minun puhuvan vain, koska Wilhelm ei ole täällä. Voisin esittää samat huomiot hänen seurassaankin, ei tässä siitä ole kyse.”

”Anna mennä vain. Kyllä minä sinua uskon.”

Suoristan selkäni, otan paremman asennon. Juliuksen silmät punertavat.

”Sinä kompensoit jotakin jatkuvasti. Tuntuu, että jokaisella kerralla, kun olet hänen kanssaan, todistelet kaikin mahdollisin tavoin rakastavasi häntä menneisyydestänne huolimatta. Kenelle sinä sitä todistelet? Meille, hänelle vai kenties itsellesi?”

Juliuksen ilme kertoo kaiken. En haluaisi olla oikeassa.

”Minä… En minä…”

”Etkö? Kerro se itsellesi, älä minulle.”

En tahtoisi olla kova hänelle. Tämä poika ei ansaitse sitä. Ei sitä eikä monta muutakaan asiaa. En kuitenkaan voi silittää häntä nyt. Hänen on opittava pitämään puolensa. Hän on päästänyt itsensä lipumaan jonnekin, josta hänen olisi noustava yksin.

”Ehkä minä pelkään.” Juliuksen ääni on selkeämpi kuin kuukausiin. Hän on painanut tyynyn alle piiloon sen käden, jossa sormus kimaltaa. ”En halua hänen lähtevän.”

”Niinkö pienestä se olisi kiinni? Lähtisikö hän, jos et hukuttaisi häntä suudelmiin ja palvoisi maata hänen jalkojensa alla?”

”En minä tiedä! Anteeksi, Maria, minä en taida kyetä tähän keskusteluun nyt.”

”Milloin sinä kykenet siihen?”

”Anteeksi…”

”Älä minulta anteeksi pyydä, tämä ei liity minuun mitenkään.”

Julius kokoaa itsensä hetkessä. Hän pudistelee päätään. Hänestä näkee, että hän on saanut työn ja elämän. Se tekee minut onnelliseksi, mutta Juliuksessa on yhä tasoja, joihin ei pääse käsiksi. Hän on kuolettanut osan itsestään miellyttääkseen miestä, joka ei osaa edes peilata takaisin saamaansa rakkautta.

”Kysy itseltäsi, mitä sinä todella pelkäät. Sitä, että hän jättää sinut, vai jotakin aivan muuta.” Inhoan sointia omissa sanoissani. Minä en ole tällainen ihminen. Minä en yleensä kiertele. Jokin Juliuksen kehoa kartoittavissa haavoissa kuitenkin kertoo minulle, etten voi iskeä niihin suoraan.

”En ole koskaan pelännyt häntä. En edes silloin kauan sitten.”

”Mutta edellisestä kerrasta, kun hän löi sinua, ei ole niin kauan.”

”Kolme vuotta! Anna meille vähän armoa, Maria.”

”En anna, koska se ei ole minun annettavissani. Sinuna minä miettisin tarkoin, miten viettäisin loppuelämäni.”

Nousen ylös. Tiedän, että Frida tulisi pian takaisin ja sisarukset voisivat puhua mistä ikinä mielisivätkään. Julius ei puhuisi näistä asioista sisarelleen. Hän ei uskaltaisi. Katson Juliusta pitkään ennen kuin menen.

”Emme me kaikki voi olla sellaisia kuin sinä ja Vicky”, Julius hengähtää. Erotan epätoivon äänen takana. ”Mutta minä en ole koskaan ollut näin rakastunut. En halua olla hetkeäkään erossa hänestä.”

”Sinä olet obsessoitunut. Siinä on sävyero.”

”Helvetin vittu.” Julius huokaa. ”Anteeksi. Minä vain… Meillä on kaikki hyvin. Oikeasti. Älä huolehdi. Kehenkään ei satu enää. Rakastan häntä sietämättömästi.”

”Miksi sinä sitten itkit?”

En sano enää mitään. Kävelen pois. Huoneeseen jää mies, jolla on pojan katse.

Koirat

TW: graafinen parisuhdeväkivalta

Verta kynsien alla. Vapisevat kädet ja haparoivat muistikuvat, joissa näen itseni peilistä. Mustat silmät, joissa on eläimen katse. Muuta en muista, mutta kehoni tietää. Se tapahtui taas. Hän murtui alleni. Löytäisinkö hänet sisältä, jos etsisin? Makaisiko hän satiinisohvalla yskien itseään ulos?

Hetken minun tekee mieli tehdä juuri niin. Ehkä pyytäisin anteeksi ja pyyhkisin hänen haavansa, suutelisin häntä rakastaen. Avaan oven, aie sykkii ruumiiseeni virtaa. Tiedän haluavani tätä. Haluan nähdä, mitä olen tehnyt. Lattialle on jätetty yllätys, joka iskee minut uudelleen alas. Huomaan vapisevani kauttaaltani. Nauloja ja vasara. Verta. Aivan liikaa verta.

Mitä minä olen tehnyt? Ja ennen kaikkea – miksi minä en muista siitä mitään?

Kuiskaan hänen nimensä, se jää leijumaan ilmaan. Kukaan ei vastaa. Sydämeni hakkaa niin lujaa, että epäilen sen särkyvän. En uskalla mennä olohuoneeseen. Mustalla matolla on jotakin tahmeaa. Haju on pistävä. Löydän hänet puoliksi sohvalta, puoliksi lattialta. Isku on osunut päähän, ohimosta vuotaa verta lattialle. Kaula on mustelmilla, mutta en osaa sanoa, johtuuko se suudelmista vai iskuista. En muista kuristaneeni häntä. Luoja, minä en tiedä enää.

”Rakas… Voi hyvä jumala…” Kumarrun hänen luokseen. Sipaisen poskea. Ei reaktiota. Tapoinko minä hänet? Mistä sen tietää? Etsin kuumeisena jälkiä nauloista. Niitä ei ole. Pelkkiä hiertymiä ja vanhoja haavoja. Naulasinko minä hänet todella, vai jäikö se pelkäksi yritykseksi?

”Kuuletko sinä minua? Rakas… ole kiltti…”

En koskaan sano häntä rakkaaksi, kun hän kuulee. Me emme ole vielä niin pitkällä. Mehän vain harrastamme seksiä. Hän on minulle rakas vain silloin, kun pelkään tappaneeni hänet. Tajunnassani hakkaa. Olen liian syvällä itsessäni. En tahdo hänen kuolevan. Ehkä minä rakastan häntä. Jos se on tapani rakastaa, hyväksyn sen.

Hän palaa tajuihinsa. Silmät aukenevat hitaasti, ripsiin valuu verta. Minun pitää saada hänet kuntoon. En voi jättää häntä tällaisena lattialleni.

”Kuuletko sinä minua?”

”Mm… missä minä…”

”Hei. Katso minuun. Kuulemmeko me toisemme?”

Hän räpyttelee silmiään. Hiljaa, kuin unessa.

”Ss… sattuu.”

Minua kylmää. Tietenkin häneen sattuu. En vain kykene muistamaan siitä mitään.

”Helvetin helvetti.” 

Puristan kynteni pehmeään sohvaan. Tämä ei edisty koskaan. Hän kokee kaiken yksin enkä minä voi edes pyytää anteeksi, koska muistikuvat juoksevat minua karkuun. Yksi kerrallaan ne valuvat syvemmälle veteen. Hukun niiden kanssa enkä näe enää pintaa.

”Mm… minun täytyy… päästä pesemään nämä.”

”Älä mene minnekään!”

”En halua…”

”Älä jätä minua. Jumalauta sinä et mene minnekään.”

En tiedä, miksi pitelen häntä aloillaan. Hänessä ei ole mitään, mihin tarttua. Otin jo kaiken pois. Kenties hän ei halua kuolla ja pyristelee siksi. Entä, jos sittenkin tekisin tästä lopun? Nyt ja heti. Keho toimii ennen ajatuksia. Käsi löytää korvakorun. Pysähdyn sille. Nyt minä muistaisin. Tällä kertaa tiedän, mitä teen.

”Älä! Ole kiltti, älä –”

Kiskaisu. Ei lähde ensimmäisellä. Helvetti.

Pelkkää huutoa. En tiedä, miksi jatkan. Hänkin jatkaa. Se käy hermoilleni. Turpa kiinni. Minua ärsyttää. Täällä on liikaa ääntä. Saat sittenkin vain kuolla pois, sinusta ei ole mihinkään.

Jossain rusahtaa. Korvakoru putoaa punaisena lattialle. Minusta lähtee hysteerinen reaktio, mutta en tiedä, itkenkö, nauranko vai kiljunko. En osaa erotella niitä näin syvältä. Ei valoa missään.

Liikaa verta. Kaikki sumenee taas. Seuraavan kerran löydän itseni ulkoa. Taivas raivoaa, sade vihmoo niskaani tuhannen elämän voimalla. Se huuhtoo veren pois. Ruoho punertaa. Hiukset liimautuvat niskaan. Se, mitä ikinä jätinkään sisälle, saa koota itse itsensä. Minä en pysty enää mihinkään. Ihmisyys juoksee pakoon enkä minä ole koskaan jaksanut juosta sen perässä.

Olin väärässä. En muista muuta kuin pidelleeni korvakorua. Ehkä hän halusi paeta enkä kestänytkään sitä. Jäljellä on pelkkä kulunut väsymys, pelko sen takana. En halua hänen jättävän minua, mutta kierre ei koskaan lopu. En osaa lopettaa sitä.

Täällä on jo pimeää. Tähdetön, satava taivas. En tiedä juuri mitään hirvittävämpää. Katulamput ilkuvat minulle kaikessa sumeudessaan. Pihani nurkassa erottuu liikettä. Säpsähdän ja tuijotan olentoa, joka rämpii luokseni sateessa. Pitkäjalkainen, luiseva koira. Peräännyn. En pidä eläimistä. Ne näkevät liian syvälle minuun, saavat minut ajattelemaan liikaa. Tuntuu kuin ne aistisivat minut paremmin kuin minä itse.

Koira jolkottaa juokseni. Minun tekisi mieli potkaista sitä, mutta olen jo nähnyt tarpeeksi verta. Jotakin minussa hajoaisi lopullisesti, jos koira lyhistyisi jalkojeni juureen aivan kuten hänkin. Kumarrun koiran tasolle, se tulee läähättäen kiehnäämään minua vasten. Lopeta. Painu helvettiin siitä. Mutta koira tulee lähemmäs, painautuu vasten reittäni tietämättä, mihin pystyn.

Sitten sade yltyy. Minä menen rikki. Alan itkeä hillittömästi. Koira pysyy siinä aivan kuin minä olisin sille rakkainta maailmassa. Se ei mene minnekään, vaikka minä olen juuri hakannut toisen ihmisen. Kädet vapisten silitän koiraa, painan pääni sitä vasten ja itken.

Hääpäivä

 Eteisessä on pelottavan hiljaista, kun astun sisään. Olen tottunut elämän ääniin tässä talossa. Sen jälkeen, kun me kaikki otimme sen turvapaikaksemme, musiikki ja nauru ovat täyttäneet sen seinät riemulla. Nyt mikään ei puhu.

Anrin ja Victorian olohuone on kotoisa, mutta jotakin puuttuu. Kun ihmiset eivät ole täällä, seinät kaiuttavat hiljaisuutta. On kuin talo saisi kaiken värinsä siitä, että sen sisällä iloitaan. Kun kävelen eteenpäin, erotan tutun siluetin ikkunalta. Julius on tullut tänne etukäteen. En erota hänen katsettaan, hän on selin minuun.

En sano mitään, hiljaisuus on liian painostava. Astelen rakkaani luo, olen aikeissa viedä käteni hänen vyötäisilleen ja painautua häntä vasten. Julius ehtii ensin. Hän kääntyy säihke silmissään. Kasvot ovat eri tavalla kaikesta tyhjät kuin aiemmin. Nyt niissä lepää odotus. Jokin niin puhdas, etten saa siitä kiinni.

”Rakas”, hän aloittaa, ja tiedän äänensävystä, että minun kannattaa pitää pääni kylmänä. Julius tarttuu käsiini, pitelee niitä kuin hauraita kukkia. Kuin jotakin, jota hän arvostaa maailmassa eniten.

”Sinä olet minulle kalleinta, mitä on.”

Voi ei. Hän vetää henkeä tavalla, joka tarkoittaa, että lisää on tulossa.

”Minä olen ymmärtänyt sen viimeaikoina syvemmin kuin koskaan. Me olemme nähneet paljon yhdessä. Olen kääntänyt sinulle selkäni ja sinä minulle. Olemme kumpikin omilla tahoillamme ymmärtäneet, että emme voi olla erossa.”

En kykene muuta kuin tuijottamaan. Julius tekee tätä usein. Aivan yllättäen. Hän tiputtelee kauniita sanoja, enkä minä osaa vastata, koska hän tarkoittaa niistä jokaista. Mutta nyt sävy on uusi. Sen takana on jotakin.

”Me haaveilimme vanhentuvamme yhdessä”, Julius sanoo hymähtäen. ”No, nyt olemme jo matkalla sitä kohti. Olemme pitäneet toisiamme käsistä jo hyvän aikaa. Mutta rakas, on jotakin, jota minä toivoisin meidän tekevän yhdessä.”

Voi ei. Voi ei, Julius.

”En tahdo ketään muuta. Minä synnyin sinun sydämeksesi, rakas. Koska edellisellä kerralla en tehnyt tätä erityisen romanttisesti, anna minä korjaan sen.”

Hän polvistuu pitäen yhä käsistäni.

”Sormus on jo merkkinä yhteisestä tulevaisuudestamme. Miksi jättäisimme tulevaan jotakin, jota voimme tehdä tänään? Mennään naimisiin. Minä rakastan sinua.”

Tuijotan Juliusta kuin hän ei olisi todellinen laisinkaan. Pelkkä kuva, maalaus, jonka olen itse tehnyt olevaksi. Mutta en minä voisi luoda mitään hänen kaltaistaan liatuilla, viallisilla käsilläni. Hän on niin kaunis. Hänen sielunsa on valettu auringonsäteistä ja kevätniityistä.

”Minä… Oletko sinä tosissasi?” Kyyneliä. En huomaa itkeväni ennen kuin Julius nousee ylös ja vie kätensä hellästi poskilleni. Hän pitelee minua siinä, lämmössään.

”Tosissani? Rakas, mitä sinä oikein puhut? Tietenkin minä olen.”

Hän vie sormustetun kätensä eteeni. En silti ymmärrä. En todella.

”Mutta…” Nielaisen. Vasta nyt ymmärrän, miten paljon olen pelännyt. Miten vähän olen luottanut itseeni ja samalla tehnyt hallaa kaikelle sille rakkaudelle, jota Julius kantaa minua varten.

”Anteeksi. Minä olen vain kuvitellut, että sinä et… Että sinä et todella haluaisi…”

Minun pelkoni on vähätellyt hänen toiveitaan ja suunnitelmiaan. Hänen kauneuttaan.

”Anteeksi, rakas, anteeksi… Minä en luottanut itseeni tarpeeksi. Se ei tarkoita, että en… että…”

Julius painautuu minua vasten, vie toisen käden tiukasti lanteilleni.

”Tiedän sen, ei hätää. Ei mitään hätää”, hän kuiskaa hiuksiini.

Minä annan itseni olla siinä. Pideltävänä. Hän on niin uskomaton. Niin tavattoman rakas. Aivan todellako hän naisi minut? Pitelisi kättäni aina siihen saakka, että elämä olisi meiltä ohitse?

”Rakas.” Vahvempi ääni. Julius vetäytyy ja katsoo minua syvälle silmiin. ”Oliko tuo kyllä vai ei?”

”Kyllä”, minä parahdan ja suutelen häntä, ”kyllä, kyllä…”

Ääniä. Ovenkolahdus. Ihmiset saapuvat sisään, kaikki kerrallaan. Minä itken yhä Juliusta vasten, hänen kätensä lepää hiuksissani. Kaikki tuijottavat meitä selvästi odottaen vastausta.

”Hän sanoi kyllä!” Julius hihkaisee.

Taputuksia. Kenelle he hurraavat? Meille? Juliukselle? Hetken äänet ovat kaataa minut alas. Sitten sivelen Juliuksen kättä ja muistan jälleen, että he ovat meidän ystäviämme, kokoontuneet tänne juhlimaan meitä. Onnistun hymyilemään.

”Ja sitten me menemme tekemään sinusta kauneimman morsiamen tässä maailmassa”, ilmoittaa Victoria huoneen toisesta päästä. Julius kuljettaa minut hänen luokseen ja päästää irti. Seuraavan kerran me näkisimme toisemme vasta valmiina. Sisintäni polttaa. Kaikkialle sattuu. Olen onnellisempi kuin koskaan.

*

Huulipunaa. Se ei puutu koskaan. Ilman sitä en ole oma itseni. Victoria ja Maria sovittavat minulle mekkoa, jonka he ovat yhdessä ommelleet kasaan vanhan mekon pohjalle. Minua itkettää jälleen, kun huomaan, kuinka he ovat kaventaneet vyötäröä ensimmäisen yrityksen jälkeen. Ehkä Julius on sanonut siitä. En ole parhaimmillani juuri nyt.

Minun on vaikeaa katsoa itseäni peilistä. Oli aina selvää, että me emme menisi naimisiin puvut päällä. Minä tarvitsisin mekon, koska se osa minua on aina ollut hauras ja etsinyt paikkaansa. Juliuksen mielestä olen kaunein kaikista, mutta minä en näe peilistä muuta kuin haamun. Olin kerran kaunis ja tiesin sen. Nyt, kahden liian loputtoman sairaalareissun jälkeen en enää keskity muuhun kuin terveyteen. Jos runneltu ruumiini kelpaa Juliukselle, olen siitä iloinen. Minulle se on samantekevä.

Victoria huomaa ajatukseni, näen sen tavasta, jolla hän siristää silmiään.

”Mitä nyt?”

”Ei mitään, minä vain…” Pätkii. Nykyään vähemmän kuin aiemmin, mutta silti. ”Ajattelin, että ei minusta saa kaunista morsianta. Sellainen olisi pitänyt tehdä kymmenen vuotta sitten.”

Mutta silloin minä olin vaarallinen enkä nähnyt itseäni pitemmälle. Silloin olisin repinyt kaiken tieltäni. Vuodet ovat ehkä maksaneet kaiken, mitä minussa on, mutta ne ovat antaneet minulle rauhan. Nyt olen pelkkä ruumis, mutta osaan ensimmäistä kertaa rakastaa.

Huokaisu. Victoria vie kädet harteilleni, säpsähdän kosketusta, mutta en sysää häntä pois. Minä pidän Victoriasta. Hän on nainen, joka osaa tehdä kotinsa tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hänen ovat kevät ja kukkaset. 

”Minä menen katsomaan, kuinka muut valmistelut etenevät”, Maria ilmoittaa meille ja poistuu huoneesta. Häntä hienotunteisempaa ihmistä en tunne.

Victoria puristaa harteitani varovasti, kääntää minut poispäin peilistä.

”Kuulehan. Julius on haaveillut tästä pitkään”, Victoria sanoo.

”Niin, hän on halunnut naimisiin aina.” Victoria tietää sen. Victoria oli se, jota Julius rakasti, kun he olivat vielä lapsia. Julius kasvoi haaveillen naivansa hänet. Kehoani pistelee, kun istun samassa huoneessa hänen kanssaan ja olen itse se, jolla on häämekko yllään.

”Tiedän, mitä sinä ajattelet”, Victoria huokaa, ”ja haluan vain sanoa, että teidän kahden onni on meille kaikille kallista. Kyllä, myös Fridalle, hän on puhunut siitä minulle paljon. Paras ystäväni kunnioittaa veljensä päätöksiä.”

”Minusta vain tuntuu, että minä petän kaikki. Että leikin morsianta, vaikka sisimmässäni minussa ei ole mitään kaunista. Sellaisista ajatuksista on vaikeaa päästä eroon muutamassa vuodessa, kun niitä on hautonut yli sata vuotta yksinään.”

”Me muut emme puutu teidän keskinäisiin asioihinne.”

”Arvostan sitä. Victoria, minä…” Sanat pettävät minut taas. Nielaisen. ”Minä ylipäätään arvostan sinua aivan hirvittävän paljon. Ja kaikkia muitakin. Tietäväthän he sen? En osaa kertoa sitä heille. Välitän teistä kovasti…”

Victoria silittää poskeani. Minulle on tullut vuosi vuodelta vaikeammaksi päästää ketään lähelle, vaikka ennen otin kenet tahansa iholleni. Mutta Victoria on turvallinen. Hän on ihminen, jonka syliin olen kerran nukahtanut.

”Me tiedämme sen, Wilhelm. Älä pelkää. Tämä päivä on teidän kahden.”

”Kaikki tulevat katsomaan minua. Minä pelkään yhä kamalasti, mitä minusta ajatellaan, kun seison kaikkien edessä.”

”Omalla joukollahan me vain olemme – vaikka tiedän kyllä, mitä tarkoitat. Voin vain toivoa, että luotat meihin. Me olemme olleet tässä jo pitkään. Olemme kaikki yhtä perhettä.”

”Minä myös…”

Victoria kietoo kätensä ympärilleni, painaa päänsä olalleni.

”Sinä myös. Aina.”

Maltan olla hetken hiljaa, hapuilla Victorian turvaa kuin siipirikko.

*

Kaikki tuntuu epätodelliselta. Tämä tapahtuu jollekulle muulle. Ei miehelle, joka kadotti kaiken, irtosi itsestään ja hukkui. Ei miehelle, joka löysi kaiken uudelleen, sai rinnalleen jonkun, joka ei päästänytkään irti. Tämä on jonkun muun tarina.

Musiikki ja koristukset. Missä ajassa? Kenen vaivalla? Ovatko he kaikki todella kokoontuneet tänne kokoamaan meille yksityisiä häitä, vaikka monella heistä on töitä ja oma elämä elettävänä? Minulle on aina ollut hankalaa ottaa hyvää vastaan. Kaikki tapahtuu niin pian, että en pysty perässä.

Ragnar Strauss on paikalla. En tiedä, millä Julius on saanut miehen tekemään jotakin tällaista meidän puolestamme. Hän käytännössä rikkoo lakia, mutta kenenkään ei tarvitse tietää hänen olevan se, joka vihki kaksi miestä toisilleen. Ragnar on jo unohdettu. Kenties tämä on hänen hyvityksensä meille, joita vastaan hän on rikkonut. Ei hän minulle olisi ollut mitään velkaa. Minua itkettää ajatella, miten sidoksissa olen niin moneen elävään olentoon. Ensimmäistä kertaa aikoihin pelko nousee kurkunpäälle ja hengittää.

Sitten Anri saapuu luokseni, tarttuu minuun ja saattaa minut salin päähän. Näen parhaan ystäväni ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Tietenkin sen on oltava juuri hän, joka saattaa minut. Tässä samassa tilassa hänet ja Victoriakin vihittiin. Piilossa katseilta. Turvassa. Tämä on kenties rakkain kotini kaikista niistä paikoista, joita olen saanut kutsua kodiksi. Sen ajatteleminen saa huoleni kipristymään aivan pieneksi.

Kun Julius näkee minut, hänen silmänsä täyttyvät kyynelistä. Seremonia on lyhyt, näen ainoastaan Juliuksen silmät. Minun rakkaani. Kukaan ei ole koskaan katsonut minua sillä tavalla, ei edes hän. Sydämeni laulaa. Kun minulta kysytään, tahdonko minä, sydämeni on jo vastannut.

”Tahdon”, minä sanon. Ja vasta silloin minä ymmärrän, että tämä todella tapahtuu minulle. Tämä hetki on minun ja minä saan ottaa sen. Kun Julius suutelee minua, hän on oikeasti siinä, ei vain pelkkä kuvajainen. Hän haluaa minut yhä.

Minä olen kotona. Turvassa. Minä rakastan häntä koko kivuliaan kehoni voimalla. Sormukset eivät ole enää lupaus tulevasta, tuleva on nyt, me elämme osana sitä. Luomme tilamme tähän kauniiseen maailmaan.