Muistoksi tulevaisuuden

 

Päivää sinne ruutujen toiselle puolen! Huh, nyt on jouluhaaste takanapäin ja voinkin alkaa kirjoittaa tänne kaikkea satunnaista. Ehkä aloitan jopa julkaisemaan jotain pitempääkin tarinaa ensi vuonna, hui! Niin, tosiaan, ensi vuonna. Vuosi vaihtuu, ja siksi olenkin tässä koneen äärellä pohtimassa, mitä sitä kirjoittaisi tästä vuodesta. Ehkä en kirjoitakaan mitään.

 

Tämä vuosi oli yksi ehdottomasti huonoimmista vuosista elämässäni, minkäs sille voi. Monet asiat kipittivät kovaa kyytiä alamäkeen, ja lähes yhtä monta kipusi yhtä nopeasti ylös. Välille jäi järkyttävä kuilu, en oikeasti tiedä, miten hyvien ja huonojen asioiden välillä voi olla niin iso ero. Tapahtui Erittäin Hyviä Asioita (isoin alkukirjaimin, kyllä), mutta vaihtoehtoisesti myös Erittäin Huonoja (ja edelleen isolla, mikä muukaan kuvaisi yhtä hyvin). Ei oikeastaan mitään neutraalia, olen tuntenut pelkästään lujaa ja mennyt asioihin isoin tuntein mukaan. Se on ollut vähän pelottavaa. Tiedostan olevani tunteellinen ihminen, mutta tämä on ollut hieman turhankin tunteellista minulle. Välissä on aina niitä aivan täysin tyhjiä kohtia, joina en mieti mitään, mitä täällä voisi julkaista. Sekin on pelottavaa.

 

Joten en syystäkään uskalla odottaa vuodelta 2017 yhtään mitään. Kunhan selviän elossa, se riittää. Ihan oikeasti se riittää. Ja arvatkaa, mikä oli ja on parasta kuluneessa vuodessa? Se, että listatessani sain reippaasti yli 30 erittäin positiivista tänä vuonna tapahtunutta asiaa luetelluksi. Alan hiljalleen nähdä värejä. Se on oikeasti hienoa.

 

Tämän blogin starttaaminen uudelleen on yksi niistä listatuista hyvistä asioista. Olen erittäin ylpeä itsestäni, kun uskalsin aloittaa tämän uudelleen. Ja olen todella kiitollinen jokaiselle ihmissielulle, joka siellä lukee näitä tekstejä! Jouluhaasteen kirjoittaminen oli minulle hyvin tärkeää, toivottavasti se ilahdutti edes jotakuta.

 

Näihin tunnelmiin on varmaan hyvä lopettaa. Pidän tiukasti kiinni niistä ihanista asioista, joita minulle on tänä vuonna suotu.

 

Joten kiitos ja ensi vuoteen, eläkää tekin vielä.

 

------

 

311216

a l i v e

 

 

Rikkinäinen jumala 24.12.

Kolmas viilto oli syvin. Tyttö ei nurkastaan erottanut, minkä elimen mies irrotti eläimeltä, mutta hän tunnisti viillon syvyyden ja voi pahoin. Hänen päänsä oli sidottu siten, ettei hän voinut kääntää katsettaan, ja silmätkin oli pakotettu auki. Ei ollut vaihtoehtoja. Mies oli taiteilija, joka tahtoi edes jonkun yleisökseen.

"Blair, sinä vääntelehdit", mies huomautti tytön puristaessaan kädet nyrkkiin.

"Anteeksi", kuului automaattinen vastaus, vaikkei hän ollutkaan pahoillaan. Miehenhän tässä piti olla.

"Tiedätkö sinä, millainen yleisön tulisi olla?"

"Kuuliainen ja rauhallinen." Ääni oli kaikkea muuta.

"Kiinnostunut", mies murahti tehden jälleen uuden viillon eläimeen. Tällä kertaa kuului inhottava, Blairin pään täyttävä rusahdus. Seuraavaksi pahin.

"Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen", mies jatkoi pitäen katseensa ruhossa, josta oli irrottamassa uutta elintä, "joten me olemme kaikki oman elämämme jumalia. Vapaita päättämään toisten ja itsemme kohtaloista." Hänen silmänsä kiilsivät joka sanan myötä enemmän. Blair ei uskaltanut sanoa mitään, hän tiesi miehen vielä jatkavan. Yleisö ei puhu kesken esityksen. "Eli mitä meidän tulee tehdä pitääksemme maailman tasapainossa?"

"Tappaa", Blair kuiskasi niin hennolla äänellä, että tuskin itsekään kuuli.

Mies laski kirurginveitsen käsistään ja virnisti. Hänen hymynsä ei ollut lämmin eikä kutsuva, se vain korosti tyhjyyttä hänen silmissään. Moni psykologi löytäisi varmasti sanottavaa hänen luonteestaan, mutta Blairin maailmassa ei ole muita. Hän ei voinut ajatella mitään tämän pienen mökin ulkopuolelta, hänellä ei ollut vertailukohtaa. Oli vain tämä mies, hänen isäpuolensa, ja tämän vääristynyt todellisuus. Mikään siitä ei ollut totta maailmalle, mutta Blairille oli pakko olla. Ja kun mies ojentautui lähemmäs vieden veriset kädet hänen keholleen, hän sulki silmänsä ja kuvitteli verkkokalvoilleen taivaan. Siellä ei ollut isäpuolta, verta eikä eläinten suolia, ei kenenkään käsiä tahrimassa hänen kehoaan. Siellä oli kirkasta.

Kulutettuja sivuja 23.12.

 

Peuransarvien vieressä, korkealla seinällä on hylly. Se on korkealla, eikä sinne ole lapsilla asiaa, ja juuri se kiinnostaa. Kaksosista toinen pitää huojuvasta tuolista kiinni, kun toinen yrittää kurottaa pienillä käsillään hyllylle. Kun tyttö saa käsiinsä sen, mitä hyllyllä säilytetään, ilme on pettynyt. Kiilto silmistä katoaa muutamissa sekunneissa, ja tuolia pitelevän kaksosen kulmat kurtistuvat.

"No, mikä se on?"

"Se on kirja." Pettymys kuultaa myös äänestä.

 

Kumpikin tytöistä osaa lukea alkeellista tekstiä, mutta tämä kirja on erilainen. Käsiala on heidän isänsä, sen tunnistaa koukeroista konsonanteista ja lennokkaista huutomerkeistä. Kirjan kansi on tummanruskea ja kulunut, siihen piirretty kuva peurasta on haalistunut vuosia sitten. Kaksoset katsovat toisiaan vaaleansinisillä, identtisillä silmillään, kun kumpikin havaitsee peuran kuvan. Heidän isänsä on piirtänyt sen, kumpikin heistä on nähnyt kuvan aiemminkin. Tällä yksilöllä on tosin vielä kehokin tallella.

 

Toinen avaa kirjan, ja heti ensimmäisellä sivulla mennään kiertelemättä asiaan. Sivu on täynnä veriroiskeita, ja se, mitä tytöt näkevät lukea, kertoo eittämättä veriroiskeiden synnystä. Siniset silmät lukevat minkä osaavat kuin transsissa, he eivät malta lopettaa. Sivuja käännellään ja käännellään, ja jokainen aukeama paljastaa uuden, toinen toistaan absurdimman kuvan. Peurat ja veri toistuvat jokaisella aukeamalla. Toinen tytöistä virnistää leveästi.

 

Kumpikin on niin syvän keskittynyt kirjan kuviin, etteivät he huomaa askelia takanaan. Heidän isänsä näkee tyttärensä kirja edessään ja huokaa syvään. On tyttöjen aika astua sisään kirjan maailmaan.

Siili talvisessa pakkasessa piikeillään sitä torjumassa 22.12.

 

Paperi on revennyt, ja siinä on kyynelistä syntyeitä kohoumia sekä painaumia. Siinä, missä oli joskus toivoa huomisesta, on nyt pelkkä suunnaton repeämä. Ei kestä kauaakaan, kun kirje lojuu jo rypistettynä lattialla, ja sen kirjoittaja on painanut valkean päänsä pöydälle ja päästänyt loputkin kyynelistään ulos.

 

Maassa, johon hän on syntynyt, juhlitaan keskitalvena Voiton juhlaa. Se kuvastaa etelässä syntyneille sisällissodan voittoa, kun taas pohjoisen väki muistelee menetyksiään ja vie voimakiviä kuolleiden haudoille. Hän ei kuitenkaan juhli, hän istuu yksin tuolissaan eikä uskalla lähteä ulos. Ei pelkästään siksi, että siellä on useampi miinusaste, vaan myös siksi, ettei hän uskalla kohdata ihmisiä. Enää ei ole olemassakaan sellaista loitsua tai keinoa, jolla hän voisi peittää silmänsä, pahimman tekonsa. Pahan silmät. Jokainen kaduilla näkisi hänet, eikä edes yrittäisi ymmärtää. Tai jos yrittäisi, ymmärrys olisi väkisin puristettua ja se saastuttaisi entisestään.

 

Joten hän istuu sisällä ja antaa itkun tulla pahaksi merkityistä silmistään. Yksinäisyys on tietoinen valinta, sillä hänestä on parempi eristää itsensä muista kylmyydellä ja töykeydellä kuin yrittää soluttautua heidän joukkoonsa. Tietenkään hän ei sinne kuulu.

 

Lattialle rypistetty kirje on valhe. Ei ole ketään, kenelle kirjoittaa. Suku on pelkkä kahle, ystäviä ei ole koskaan ehtinyt muodostaa. Sanat jäävät pelkiksi tyhjiksi haavekuviksi tuhotulle kirjepaperille.

Sateenkaaren hohkaavat polut viettävät ylämäkeen 21.12.

 

Valoja. Kieppuvia, sinisiä ja valkoisia valoja kaikkialla ympärilläni, ennen kuin tajunta päättää antaa periksi.

 

Herätessäni valot ovat poissa, ne on korvattu hämärän eri sävyin. Ylleni kaartuvat, tummat puut esittäytyvät hetken ajan peuransarvina ja säpsähdän istuma-asentoon. Ei peuroja.

Tunnen nenässäni metsän tuoksun, ja tiedän, etten ole ainakaan kuollut. Kuolleena en kykenisi haistamaan sammalta, märkiä havuja ja erilaisia, lakastumistaan odottavia kasveja. Rakastan metsää, enkä siltikään keksi yhtään syytä, miksi olen sellaisessa.

 

Tiedostan ainoastaan tien, liian lujaa ajavan auton ja valot. En kipua, sitä ei ole, vaikka mitä ilmeisemminkin minun yltäni on ajettu. Miksi en tunne kipua, olenko sittenkin kuollut?

Katson ympärilleni, ja hämärtynyt metsä kertoo minulle pelkällä olemassaolollaan, että olen elossa. Huokaisen, enkä edes yritä löytää syytä millekään. Minä olen tuntemattomasta syystä metsässä, en tunne kipua, vaikka olen jäänyt auton alle, mutta tärkeimmän asian tiedän: minä elän.

 

Kun nousen jaloilleni, kipu antaa itsestään ensimmäiset merkkinsä voimakkaan vihlaisun muodossa. Vihlaisu lähtee päästäni ja tuntuu kiertävän koko kehon. Kun kosketan päätäni, tunnen tahmean nesteen valuvan sormilleni. Verta. Olen sittenkin satuttanut itseni pahemmin.

 

Tumma metsä ympärilläni tuntuu suojaavan minua, saan voimaa siitä, miten puita on kaikkialla ympärilläni. Metsän tuoksukin on vain yksi syy rakastaa ympäristöäni.

En tiedä, missä tarkalleen ottaen olen, joten ainoa mahdollisuuteni on lähteä kävelemään mielen valitsemaan suuntaan. Valitsen suunnan sattuman varassa, sillä en usko intuitioon.

 

Kolarin vuoksi useiden täytyy varmasti ajatella, ettei minua enää ole. Niinhän olin itsekin ajatellut herätessäni. Mietin, kuinka moni olisi valmis tuomaan kukkia haudalleni, jos sellainen tehtäisiin. Saan laskettua kaksi ihmistä. Olen kai onnekas, osalla ei ole yhtäkään.

Hymyilen. He saavat uskoa vielä hetken, että olen kuollut. Minne valitsemani polku minut viekin, se antaa minulle hetkellisen vapauden. Kipu päässäni jatkan matkaa, enkä enää kaadu.

Tyhjyys täyttämätön, vailla sanoja, vailla tunteita 20.12.

 

Onko sinua koskaan vihattu niin paljon, että sinut on karkotettu omasta galaksistasi? Oletko koskaan ollut eksyneenä avaruudessa, juuttuneena mustaan aukkoon? Siellä kerrotaan olevan hyvin pienet elinmahdollisuudet, mutta ajattele, jos selviäisit. Mielesi olisi yhtä musta kuin elinympäristösi, etkä näkisi mitään muuta kuin syvää pimeyttä elämäsi loppuun asti. Pienemmästäkin tulisi hulluksi.

 

Paitsi etten tullut. Kenties en ole koskaan ollutkaan täysin järjissäni, sillä tämä paikka ei ainakaan pahentanut mitään. Täällä on rauhallista, pystyn hengittämään ja osaan tehdä kodin minne tahansa. Oloni on hyvä kaikkialla, en kaipaa pelastusta.

 

Ja ennen kaikkea tiedän ansaitsevani tämän. Olen tehnyt asioita, jotka oikeuttavat karkoituksen avaruuden pimeimpään kolkkaan. En ole koskaan valittanut rangaistuksestani tai vaatinut sen peruuttamista, se on täysin kohtuullinen kohdallani.

 

Ei mitään missään. On yksi ja sama, pidänkö silmäni auki vai suljenko ne. Pimeyttä on kaikkialla, mutta se ei ole samanlaista silmät auki ja kiinni. Kun pidän ne auki, muistan, miten pieni yksi ihminen onkaan. Pimeys, minua ympäröivä tyhjyys muistuttaa minulle, etten ole mitään. Kulun loppuun ennen kuin tämä todellisuus on elänyt yhtäkään elämistään. Kun puolestaan suljen silmäni, pimeys täyttää kaiken eikä jätä sijaa hengittää. En vihaa itseäni, en pelkää mitään saati vello minkäänlaisessa ahdistuneisuudessa. Silti pimeys silmät kiinni on erilaista, se on varoitus, kenties jopa muistutuskin. Älä tule liian tyytyväiseksi, maailma ei ole sinua varten.

 

Hymyilen. Jos pimeys sisälläni on varoitus, en lue sitä. Kukapa täällä tyytyväistä hymyäni näkisi tuomita.

Hämärässä tihkusateessa 19.12.

 

En ole koskaan kuullut yhtä kovaa sotatorvea. Ääni kuuluu etelästä, se vavisuttaa maata ja mietin, ovatko nämä viimeisiä elintuntejamme. Kyseenalaistan sotatorven soittoajankohdan - on pimenevä yö, tähtiäkään ei ole taivaalla. Sataakin taitaa, mutten kiinnitä siihen huomiota ennen kuin hiukset liimautuvat kasvoihini. Hymy leviää kasvoilleni, tartun taskuihini varmistaakseni, että tarvitsemani on siellä. On se.

 

Ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, vartiossa on aukko. En saata nähdä sitä pimeän maailmani keskeltä, mutta kuulo- ja tuntoaistini kertovat, että ketään ei ole lähistöllä. Sotatorvi on herättänyt vangitsijanikin. Aikaa toimia on vain muutama minuutti, ja ainoastaan vaisto ja jäljellä olevat aistini auttavat minua eteenpäin. Torven kutsumat sotajoukot eivät odota menoani saati säästä minua. Heiltä ei heru empatiaa sokealle tytölle, eikä tarvitsekaan. Minä näen kaikesta huolimatta enemmän asioita kuin he kaikki.

 

Sade tuntuu lämpimältä kasvoillani. En kuvitellut pakoni olevan tällainen, mutta hymy kasvoillani jatkan eteenpäin. Korpit lentävät ympärilläni, ja oloni on ensimmäistä kertaa elämässäni turvallinen. Ja se on ainoastaan oman itseni ansiota.