Vaaleanpunainen vuosi

 Tässä sitä taas ollaan.

Yhä pieniä, yhä kesken. Näkyvämmin kuin koskaan. Nyt sattuu. On sattunut jo pitkään. Tämä vuosi otti harteista kiinni ja ravisti, eikä sillä ole suurimmalta osin mitään tekemistä koronan kanssa, vaikka se toki mutkistaa ja hankaloittaa elämää paljon. No, ravistus tapahtui. Kivi lähti vyörymään ja jäin kauhuissani tuijottamaan, mitä kaikkea se kaataa.

The thing is, mua pelottaa. Mua on pelottanut jo todella pitkään. Tänä vuonna tajusin vihdoin, miksi ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Olen ihan alussa. Kuvittelin vuosia sitten päässeeni jo pahimman yli, mutta ei, kaikki se, mistä mikään on ikinä johtunut, onkin tässä vasta nyt, vereslihalla. Tajuaminen on jättänyt mut suojattomaksi. Keväällä olin pelkkää sotkua, siihen saattoi iskeä helposti, koska ei ollut mitään, millä puolustautua. Kaiken muun lähdettyä jäljelle jäi vain kipu sellaisena kuin se on ilman mitään ylimääräistä. Se ei helpottanut, mutta ilman sitä tajuamista tästä elämästä tulisi joskus vielä todella, todella paljon vaikeampaa.

Joten olen kiitollinen. Hetken pitää sattua. Sattukoon niin lujaa kun on sattuakseen, kestän sen, en suostu luovuttamaan nyt. Olen tämän kanssa kenties yksinäisempi kuin koskaan, mutta menen sen läpi, en vaan ala kuolemaan käsiin nyt. En suostu. Menen tän läpi vaikka vaan out of spite sitten.

Mua on lopulta pidellyt pystyssä vaan yksi asia. Kiitos, W, oot rakas, kiitos kun olet. Se, joka sanoo, ettei omista hahmoista ole apua tällaiseen, on väärässä. Mulle on aina ollut ja on nyt enemmän kuin koskaan. Minä näen vuodet väreinä, en osaa selittää miksi. Tämä on vaaleanpunainen vuosi, koska tässä on ollut niin paljon turvallisia, lempeitä hetkiä. Niiden väri on vaaleanpunainen, ja oon viettänyt ne rauhassa poikieni kanssa.

Oon kiitollinen niin monesta asiasta tässä vuodessa. Olen nähnyt monta kaunista valoa. Se yksi silloin juhannusaamuna, se yksi syksyllä pimeässä metsässä. Olen nähnyt valon myös hetkinä, joita en osaa selittää. Öinä, joina en ole osannut sitä kysyä. Maailma on mun kanssa, mä luotan siihen. Me kommunikoidaan. Pysytään tässä, elossa vielä huomenna.

Ja olen jättänyt tänä vuonna myös hyvästit. Toivon mukaan pysyvät. Mä en kanna tätä kehollista taakkaa enää hautaani saakka. Se jäi sinne minne sen pitkin, kevään taitteeseen, sanoihin jotka kirjoitin ja päästin pois. Jää hyvästi, sä melkein tapoit mut, mutta mä annan sulle anteeksi. Oli mun vuoro päästää sut pois. Mä olen haavoittuvaisempi, rikkinäisempi ja vahvempi kuin koskaan. Kaikkea sitä samanaikaisesti.

Mua itkettää, mutta mä olen toiveikas. Mulla on niin paljon mitä rakastaa. Niin paljon valoja näkemättä, hetkiä kokematta. Tää on kaikesta huolimatta ollut mun elämäni kasvattavin vuosi. Hitaasti eteenpäin vaikka sitten maata pitkin.

Oon kiitollinen niin monesta.

Ennen kaikkea siitä, että olen elossa.

31.12.2020

Uusi vuosi

Kun astumme sisään, ensimmäinen asia, jonka näen, on siskoni juoksemassa pannun kanssa ulos. Mikä ikinä käryääkin sen pinnalla, on jo menetetty. Huuto kaikuu keittiöstä eteiseen. Kakofonia saattelee meidät tervetulleeksi illanviettoon. Riisumme takkimme ja hymyilemme toisillemme. Minua naurattaa keittiöstä kantautuva mekastus, joka ei lakkaa edes meidän tultuamme.

”Frida! Pannu pois! Poltat koko talon!”

”Joku tekee lihapullat!”

”Miten tuon saa edes poltettua?”

”Hei! Vesi kiehuu jo!”

”Aaaaa!”

”Joku koputtaa oveen! Varmaan Aldenit tai Ragnar, käykää joku avaamassa!”

Vilkaisen Wilhelmiä ja alamme nauraa yhtä aikaa.

”Hei, anteeksi vain, mutta me olemme täällä jo. Hei vaan kaikille, hyvinkö sujuu ruoanlaitto?”

Kaikki tuijottavat meitä.

”Ai, kappas! Murut! Tervetuloa!” Anri huudahtaa kauempaa. Hän pitelee käsissään jotakin posliiniastiaston kaltaista. ”Keitetäänpä meille teetä. Menikö joku avaamaan oven?”

”Ei”, kuuluu matala ääni ovensuusta. Ragnar seisoo siellä pitkänä mustassa takissaan. ”Ei kukaan tullut avaamaan, mutta ovi oli auki. Iltaa taloon.”

Keittiökaaos jatkuu taustalla, kun vaihdamme halauksia kaikkien kesken. Mitään ei palaa pohjaan, vaikka jäänkin halaamaan ruokaa laittavia tyttöjä pitemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus. Tänään kaikki on vain niin hyvin. Ei kiirettä minnekään, uusi vuosi löytäisi meidät ajallaan. Olemme kaikki täällä, koko perhe. Anri laittaa meille teetä, Victoria asettelee teeleivät tarjolle. Minä istun isoimmalla sohvalla Wilhelm kyljessäni ja tuijotan rakastamiani ihmisiä. Tässsä hetkessä on kaikki.

Teestä päästään itse ateriaan, kun tytöt selättävät keittiökaaoksen. Minä käyn välillä nappaamassa maistiaisia Victorian ja Marian olkien yli. Sitä kestää niin kauan, että Frida tulee kiskomaan minut pois.

”Veliseni, malta nyt vähän!”

”Minä olen yksinkertainen poika. Kun näen ruokaa, haluan syödä sen.”

”No niin minäkin, mutta odota nyt hetki. Wilhelm, ruokitaanko tätä lasta kotona ollenkaan?” Frida nauraa.

Wilhelm räpyttelee silmiään ja väläyttää meille leveimmän hymynsä.

”Ei, ihan nälkiintynyt otus se on, kuten huomaat.”

”Hei, kulta, sinun piti pitää puoliani!”

Wilhelm näyttää minulle kieltä. Minä kumarrun suutelemaan häntä. Frida päästää yökkäysääniä taustalla.

Lopulta ruoka on pöydässä. Dorian näkee saman, minkä minäkin. Ravintoa. Hän napsii kinkusta palasia ennen lupaa. Vinkkaan hänelle silmää. Rikoskumppanini. Lopulta Victoria huomaa veljensä toimet ja raportoi niistä kaikille. Keskustelua käydään kiivaasti, kunnes Ragnar siunaa ruokarauhan ja viimeistelee käsillä olevan kaaoksen. Minua vain naurattaa. Milloin meistä tuli tällaisia? Säheltäviä, nauravaisia aikuisia. Ei laisinkaan huono kehityskaari, jos minulta kysytään.

”Ihanaa muussia…”

”Frida, mitä sinä laitoit tähän kastikkeeseen?”

”Saako sitä teetä vielä?”

Istumme pöydässä tuntikausia. Tällaista tämä aina on.

”Meidän täytyy tehdä jotkin uudenvuodenlupaukset. Edes pienet sellaiset”, Anri ehdottaa.

”Joo!” Victoria hihkaisee.

”Saanko luvata syöväni Juliuksen kanssa kaikki tähteet, jotka tältä päivältä jäävät?” Dorian kysyy silmät tuikkien.

”Et”, Anri ja Victoria vastaavat samaan aikaan.

”Ei mutta. Oikeasti. Luvataan jotain.”

”Eikö uudenvuodenlupauksien kuulu olla salaisuuksia?” Frida kysyy.

”Ei, jos päätämme niin”, hymähdän. ”Kuka aloittaa? Tuskin sen porukalla tarvitsee olla mitään suurta ja syvällistä.”

Ragnar heilauttaa kättään. Kaikki tuijottavat häntä hämmentyneinä.

”Minä lupaan olla ensi vuonna enemmän teidän kanssanne.”

”Aivan oikein! Sinua ei näy aina sitten millään”, Anri tuhahtaa.

”Pahoitteluni.”

Anri siristää silmiään.

”Hmm, minun vuoroni”, hän mutisee. ”Minä ajattelin kokeilla, miltä tuntuisi olla vuosi ilman… juhliani.”

”Te aivan oikeasti järjestätte niitä vielä?” Wilhelm hengähtää.

Anri nyökkää.

”Järjestämme toki. Ajattelin vain olla vuoden ilman ja keskittyä… no…” Anrin käsi hapuilee Dorianin omaa. Dorian tarttuu häntä kädestä, hivuttautuu lähemmäs ja suutelee Anria lempeästi. Dorianin toinen käsi jää tanssimaan Anrin vaaleille suortuville. Siitä on pitkä aika, kun olen nähnyt heidät tällaisina. Hymyilyttää.

”Minä aion tehdä parempaa politiikkaa”, Dorian huokaisee päästettyään irti Anrista.

”Voit viedä neuvostolle sellaisia terveisiä, että…” Ragnar nielaisee lopun. Mies pudistelee harmaata päätään.

”Älä huoli, neuvoston vanhimmat taipuvat jo kauniisti meidän nuorikoiden tahtoon.”

”Aivan oikein”, Ragnar puuskahtaa.

Vielä vuosia sitten en olisi kuvitellut Ragnarin sanovan niin. Hänen ei pitänyt olla mies, joka istuu tässä meidän kanssamme viettämässä uudenvuoden aattoa. Miten kauas olemmekaan tulleet niistä ihmisistä, jotka osasivat vain satuttaa toisiaan. Olen meistä kaikista hirveän ylpeä.

”Minä tahdon olla rehellisempi tunteistani ja ajatuksistani”, Frida pudottaa yhtäkkiä.

”Ai jaa? Onko sinulla jotain kerrottavaa, Frida?” minä kysyn tuijottaen siskoani pitkään.

Huomaan Marian pudistelevan päätään.

”Ei hän sitä tarkoita.”

”Olemme ylpeitä sinusta, Frida”, Victoria sanoo. Sekä Victoria että Maria painavat pehmeät suukot Fridan päälaelle. Minua hymyilyttää edelleen. Siskoni on hyvissä käsissä.

”Minä voisin puolestani luvata ylipäätään puhua enemmän. Jätän paljon sanomatta, enkä ole ylpeä siitä, en enää”, Maria huokaa. Siskoni silittää hänen olkaansa.

”Minä taas haluan tulla paremmaksi kuuntelijaksi”, Victoria sanoo hiljaa.

”Sisko! Sinä olet jo paras kuuntelija!” Dorian hengähtää kuin Victorian sanat olisivat suora loukkaus häntä vastaan. ”Et voi mitenkään kehittyä enää tuota paremmaksi!”

”Tätä ei nyt kysytä sisaruksilta!”

”Sinä olet hyvä kuuntelija…” huomautan. Victoria pyöräyttää silmiään.

Jäljellä olemme enää minä ja Wilhelm. Rakkaani tuijottaa käsiään lasittunein silmin. Sipaisen hänen poskeaan, ei reaktiota.

”Kulta…”

”Aldenit vielä. Mitä lupaatte?” Anri hymyilee.

”Noinko te meitä kutsutte, kun emme ole paikalla? Sukunimellä. Aika epäluovaa”, naurahdan. Rakkaani voi sillä välin koota itseään.

”Useimmiten te olette sydänkäpyset tai kullat, mutta no…” Anri pudistelee päätään.

”Paitsi minulle, koska kuka hitto haluaa sanoa veljeään sydänkäpyseksi?” Frida irvistää.

”Mitä muutakaan he olisivat?” Anri kohauttaa harteitaan.

Minä hymähtelen heidän sanoilleen. Silitän Wilhelmin kättä varovasti. Hän tuntuu reagoivan vihdoin. Hän nostaa katseensa varoen.

”Minä lupaan pysyä elossa.”

Sisälläni läikehtii. Vedän rakkaani tuoliltaan sylilleni ja painan pääni hänen hiuksiinsa.

”Niin juuri…” Suukotan häntä poskelle. ”Niin sinun pitääkin…”

Ajattelen sairaalaa, märkiviä haavoja ja mustelmien peittämää selkää. Ei enää. Ei ikinä enää. Tämä vuosi on jättänyt jälkensä meihin, mutta olemme menneet kauniisti eteenpäin. Rakkaani kävelee jo itse ja käy töissä. Olen hänestä hillittömän ylpeä.

”Hyvä, erittäin hyvä”, Anri sanoo lempeästi. ”Siitä on hyvä lähteä. Entä mitä sanoo aviomies?”

Yritän pinnistää edes yhtä omaa ajatusta, mutta keksin vain kymmenittäin rakastani koskevia lupauksia. Huolenpito. Häävuosipäivä. Arki. Rakkaus. Suljen hetkeksi silmäni, yritän nähdä itseni kaiken sen keskeltä. Sitten keksin.

”Minä tahdon opetella tuntemaan itseni. Tulemaan itseni parhaaksi ystäväksi. Käykö se?”

Kaikki tuijottavat minua hetken, hymyilevät sitten.

”Käy, veli rakas”, Frida sanoo pehmeästi. ”Käy oikein hyvin.”

Wilhelm silittää niskaani ja suukottaa minua nenänpäähän.

”Vihdoin sinä sanot sen ääneen.”

Kun lupaukset on sanottu, puemme takit päällemme ja suuntaamme ulos katselemaan tähtiä. Osa keksii mennä lumisotaa, pian tytöt makaavat kaikki pienessä kasassa lumessa. Anri ja Dorian hyppäävät heidän päälleen, Ragnar jää pudistelemaan päätään viereen. Minä ja Wilhelm jäämme pihan reunalle tuijottamaan hitaasti putoilevaa lunta.

”Rakas…”

”Niin?”

”Kiitos tästä vuodesta. Kiitos ihan kaikesta”, hän kuiskaa kaulukseeni. Pienet kädet ovat kietoutuneet ympärilleni. Silitän häntä vyötäisiltä.

”Kiitos itsellesi. Olemme menneet läpi niin paljosta. Olen meistä ylpeä.”

”Minäkin olen.”

Muut kikattavat taustalla. Suljen silmäni hetkeksi, annan elämän äänien täyttää aistini. Olemme vihdoin tässä, näin pitkällä. Elämässä, jonka halusimme. En ajattele itkettyjä itkuja, kaikkia niitä öitä, jotka käytin pitäen tätä pientä ihmistä elossa. Jokaista hetkeä, kun tuntui, ettei meistä kumpikaan jaksa enää jatkaa eteenpäin. Silti me jäimme tähän, kudoimme verkkomme näiden ihmisten keskelle. Löysimme paikkamme. Ja ennen kaikkea pysyimme yhdessä.

”Rakas. En vaihtaisi mitään. En nyt enkä aiemmin.”

Wilhelmin silmät suurenevat. Sitten hän hymyilee pehmeästi ja painaa päänsä rintaani vasten.

”Ihanaa, että pystyt ajattelemaan niin. Ja muru, olen tässä sinua varten. Ihan tosi olen. Tahdon ensi vuodelle paljon kauniita hetkiä, paljon rakkautta ja valoa.”

”Ja sitä me saamme. Tiedän sen.”

”Tiedätkö?”

”Aivan varmaksi.”

Vedän hänet pitkään suudelmaan, pyyhin lumihiutaleita hänen hiuksistaan.

Taustalla kaikki muut ovat saaneet nostettua itsensä kasasta. He ovat kerääntyneet odottamaan, että Dorianin taskukello lyö kaksitoista. Suukotan Wilhelmiä nenänpäälle ja kohotan kulmiani. Hän nyökkää. Kuljemme yhdessä muiden luo. Kun kello lyö tasan, painumme kasaksi, halaamme kaikki toisiamme lujaa, menneen ja tulevan vuoden edestä.

”Hyvää uutta vuotta!”

Luetut kirjat 2020

 Tammikuu: 

⏩ Riitta Jalonen: Tanssikaa! 

⏩ Elina Hirvonen: Punainen myrsky 

⏩ Stephen King: Piina 

⏩ Malin Lindroth: Vanhapiika 

⏩ Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin? 

⏩ S.K. Tremayne: Äänet 

⏩ Ruth Ware: Suljetut ovet 

Yhteensä: 7

Helmikuu: 

⏩ J.R.R. Tolkien: Silmarillion 

⏩ Ossi Nyman: Patriarkaatti 

⏩ Antti Hurskainen: 22: Kertomus syömisestä 

⏩ Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo 

⏩ Raisa Omaheimo: Sydän 

⏩ Henriika Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita 

Yhteensä: 6

Maaliskuu: 

⏩ Marianna Kurtto: Tristania

⏩ Siri Pettersen: Odininlapsi 

⏩ Caroline Graham: Kämmekkä kukkii kuolemaa 

⏩ Siri Pettersen: Mätä 

⏩ Siri Pettersen: Mahti 

⏩ Eevi Minkkinen: Ymmärrä itseäsi, ymmärrä suhteitasi

Yhteensä: 6

Huhtikuu: 

⏩ Hajime Isayama: Attack on titan 

⏩ Hikaru Suruga: Attack on titan: Levin tarina

⏩ Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään 

⏩ Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin 

⏩ Samuel Bjørk: Yölintu 

⏩ Rosa Liksom: Hytti nro 6 

⏩ Erin Morgenstern: Yösirkus 

Yhteensä: 7

Toukokuu: 

⏩ S. K. Tremayne: Tulipoika 

⏩ Riikka Pulkkinen: Raja 

⏩ Hiroshi Seko: Attack on titan: Lost girls 

⏩ Tove Jansson: Taikatalvi 

⏩ Yoshihiro Takahashi: Hopeanuoli 

⏩ Tove Jansson: Muumipappa ja meri 

⏩ Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa 

⏩ Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä 

⏩ Johanna Sinisalo: Vieraat 

⏩ Antti Rönkä: Jalat ilmassa 

⏩ Laura Tressel: Hengitys 

Yhteensä: 11

Kesäkuu: 

⏩ Natsuki Takaya: Fruits Basket 

⏩ Erik Axl Sund: Nukkemestari 

⏩ Ai Yazawa: NANA 

⏩ Stephanie Garber: Caraval 

⏩ A. B. Sina: Prince of Persia 

⏩ Kati Kovács: Karu selli 

⏩ Katariina Leino: Noitasiskot 

⏩ Aino Louhi: Mielikuvitustyttö 

⏩ Stephanie Garber: Valenda 

⏩ Aura Nurmi: Leijonapatsailla 

Yhteensä: 10

Heinäkuu: 

⏩ Stephanie Garber: Finale 

⏩ Hyppe Salmi: Aaltoja ja asiattomuuksia 

⏩ Annukka Mäkijärvi: Ellen T 

⏩ Marko Hautala: Leväluhta 

⏩ Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus 

⏩ Johanna Sinisalo: Linnunaivot 

⏩ Sirpa Kyyrönen: Nimesi on Marjatta 

⏩ Steinar Bragi: Sumu 

⏩ Marko Hautala: Itsevalaisevat 

⏩ Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka 

⏩ Kim Thúy: Ru 

Yhteensä: 11

Elokuu: 

⏩ Johan Theorin: Sankta Psykon kasvatit 

⏩ Pekka Manninen: Peili 

⏩ Tomi Adeyemi: Veren ja luun lapset 

⏩ Camilla Grebe: Varjokuvat 

⏩ Tove Jansson: Näkymätön lapsi 

⏩ Yuu Watase: Best selection 

⏩ Tove Jansson: Vaarallinen juhannus 

⏩ Kate Davies: Syvään päähän 

⏩ Ai Yazawa: Paradise Kiss 

Yhteensä: 9

Syyskuu: 

⏩ Laura Gustafsson: Anomalia 

⏩ Metsän kronikka: Tarinoita puista (antologia) 

⏩ Laura Gustafsson: Huorasatu 

⏩ Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut 

⏩ S/S Urst: Kontakti 

⏩ Meredith Russo: Tyttösi sun 

⏩ Emma Sofianna Söderholm: Edes hetken elossa 

⏩ Marko Hautala: Kuokkamummo 

Yhteensä: 8

Lokakuu: 

⏩ André Aciman: Etsi minut 

⏩ Tomi Adeyemi: Koston ja kunnian lapset 

⏩ Marko Hautala: Kuiskaava tyttö 

⏩ Marko Hautala: Pimeän arkkitehti 

⏩ Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä 

⏩ Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville 

⏩ Piia Leino: Yliaika 

⏩ Matti Kangaskoski: Johdatus pimeään 

⏩ Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär 

Yhteensä: 9

Marraskuu: 

⏩ Suvi Ratinen: Matkaystävä

⏩ Anne Salovaara: Näin piirretään kuu

⏩ Heidi Kerosuo: Muista, unohda

⏩ Ellen Strömberg: Syyhy

⏩ Minna Canth: Anna Liisa

⏩ Kim Liggett: Armonvuosi

⏩ Tuuve Aro: Himokone

⏩ Sita Salminen: Lupa - Eroottisia novelleja

Yhteensä: 8

Joulukuu:

⏩ Kate Elizabeth Russell: Vanessa

⏩ Sofi Oksanen: Baby Jane

⏩ Annastiina Storm: Kerro, kerro

⏩ Venla Saalo: Maan alla

⏩ Gabriel Tallent: Minun ikioma kultani

⏩ Andrew Michael Hurley: Nälkänummi

⏩ Eeva Rohas: Raivo

⏩ Lina Bengtsdotter: Beatrice 

Yhteensä: 8

KAIKKIA YHTEENSÄ: 100

(Kursivoituna ne, jotka olen lukenut aiemminkin)

Annettu

Keittiöstä kantautuu astioiden kilinää ja matalaa hyräilyä. Arjen ääniä. Wilhelmillä on joulunpunainen mekko ja hiukset kauniilla kampauksella. Marian antama mekko, Victorian tekemä kampaus. He laittoivat rakkaani niin kauniiksi. Hän näyttää tyytyväiseltä tehdessään kaikessa rauhassa arkiaskareitaan. Menen lähemmäs, vien käteni hänen vyötäisilleen ja painan suudelman hänen ohimolleen.

”Rakas… Minulla on asiaa.”

Wilhelm säpsähtää kauemmas.

”Ei hätää. Ei mitään sellaista. Olen vain… ajatellut.” Tuijotan tiskejä hänen käsissään. Hän laskee ne pöydälle ja pyyhkii kätensä, mutta ei pysty peittämään hienoista vapinaansa.

”Olen miettinyt meitä. Meidän elämäämme.”

Silmät suurenevat. Pelko on käsinkosketeltava. En voi pyyhkiä sitä pois nyt, minun täytyy saada puhua loppuun.

”Kulta. Rakastan sinua. Rakastan elämäämme. Tahdoin tältä elämältä paljon ja sain vielä enemmän. Olen hirveän kiitollinen siskostani ja siitä, että olemme vihdoin jaloillamme. Siitä, että meidän ei tarvitse pelätä kaikkia. Meillä on ihana pieni perhe Barretien luona. Rakastan sitä. Kaikki on ensimmäistä kertaa koskaan hyvin. Mutta.” Nielaus. En kestä katsoa ilmettä hänen kasvoillaan. ”Mutta yhden asian minä muuttaisin.”

Wilhelm ottaa tukea pöydästä.

”Muistat varmasti, että minulle avioituminen on iso asia. On aina ollut. Siihen kulminoituu koko lapsuuden toivo.”

”Satamiljoonaa lasta ja huonetta, miten se menikään?” Wilhelm naurahtaa. Se saa minut hymyilemään, vaikka näen, että nauru on pelkkä keino peittää sisällä myllertävä pelko.

”Suunnilleen niin”, hymähdän. ”Minä halusin kovasti turvan. Sain sen. Mutta minä olen myös hyvin romanttinen ihminen. Tiedät sen, muru. Jos en saa olla oma itseni, en ole onnellinen.”

”Sinä saat olla. En haluaisi sinun olevan mitään muuta.”

”Tiedän sen, kulta. Tarkoitan vain, että koska olen hyvin romanttinen ja olen elänyt tiettyjen toiveiden varassa koko lapsuuteni, minä… minä haluaisin muuttaa erään kohdan elämässämme.”

Nyt pelko Wilhelmissä on jo sietämätöntä. Tahtoisin vain rutistaa häntä. En voi. En aivan vielä.

”Kosinta. Se… se ei ollut kovin ideaali, eihän?”

Pommi on pudotettu. Hän tuijottaa minua häkeltyneenä ja pudistaa päätään. Hymy nykii tiensä kasvoille, erotan syvää helpotusta hänen piirteistään.

”Se kuvasi meitä silloin. Emme olisi siinä elämäntilanteessa voineet muutakaan. Mutta se ei ollut terveen ihmisen kosinta. En voinut hyvin ja halusin vain pitää sinut rinnallani. Se ei ollut sitä, mistä lapsena haaveilin. Tiedän, on kenties väärin elää lapsen toiveille, mutta… mutta minulla ei ollut pitkään muutakaan. Ja olen tämän sille lapselle velkaa.”

Wilhelm nyökkää. Hän ymmärtää.

”Minä rakastan sinua. Annoin vain vähän aikaa sitten sinulle lupauksen. Minä aion myös pitää sen. En suostu kuolemaan ennen sinua, en suostu jättämään sinua enää koskaan yksin. Olen valinnut sinut monesti, ja aion valita sinut joka päivä uudelleen. Kulta, rakkaimpani, saanko pyytää sinulta jotakin? Voitko luvata minulle, että jaat kanssani tämän pienen ihmiselämän? Tehdään kuten suunnittelimmekin. Vanhetaan yhdessä. Katsotaan, kuinka maailma muuttuu. Rakastetaan niin lujaa, että voimme vanhoina sanoa eläneemme. Ja rakastetaan vielä senkin jälkeen.”

Vedän henkeä. Wilhelmin silmissä on kyyneliä. Polvistun hänen eteensä, tartun hänen käteensä.

”Anna minun tehdä sinut onnelliseksi joka päivä, aivan kuten sinäkin teet minut. Rakastan sinua. Pyydän sinulta vain yhtä. Ole aina vaimoni. Ole kanssani aina.”

Hetken näen koko eletyn elämämme Wilhelmin kasvoilta. Kaikki tunteet, kaikki kokemukset, ne ovat nyt tässä. Sitten hän murtuu. Jalat eivät kestä. Hän sortuu polvilleen, kietoo kätensä ympärilleni, rutistaa lujaa koko hajoilevan ruumiinsa voimalla.

”Kyllä… Kyllä…”

Kyyneleet löytävät omiin silmäkulmiinikin. Hän on tässä. Koko elämä on tässä. Ja kaikki se, mitä edessämme vielä olisi. Pidän kiinni valitsemastani ihmisestä, ja samassa ymmärrän, että tässä se vihdoin on, hetki, jota kohti olen kurottanut koko ikäni. Pieni lapsi on täällä, hän on kanssani, sisälläni, ja hän näkee kaiken. Vihdoin. Vihdoin minä teen hänelle kunniaa. Tämä riittää. Tule onnelliseksi. Ja minä päästän hänet pois.

Otan Wilhelmin kasvot käsiini, kuljetan käsiäni hänen piirteillään.

”Anna minä katson sinua oikein kunnolla…”

Rakkaat, tutut piirteet. Itku saa kasvot punottamaan, mutta minä suutelen hänessä kaikkea. Kaartuvia kulmia, raskaita luomia ja terävää nenänpäätä.

”Minun kaunis vaimoni… Kaunein kaikista.”

”Taas minä vain itken”, hän naurahtaa.

”Itkenhän minäkin. Tämä on hyvä hetki itkeä.”

”Julius, rakas, oletko sinä onnellinen?” hän kysyy, vaikka kyllähän hän näkee, että olen.

Nyökkään. Suutelen häntä pitkään.

”En ole koskaan ollut onnellisempi.”

Wilhelm silittää hellästi niskaani, pitelee poskeaan omaani vasten. Kyyneleemme sekoittuvat. Minua alkaa naurattaa. Häntäkin. Nousemme ylös kuin yhteisestä impulssista, halaamme pitkään, hymyilemme yhdessä. Sitten hän ottaa minua kädestä ja kuljettaa minut ulos. Meillä kummallakaan ei ole edes kenkiä jalassa.

”Katso”, Wilhelm kuiskaa ja osoittaa taivaalle. Lunta sataa. Tietenkin. Kiedon käteni hänen vyötäisilleen. Siinä me kävelemme, kengittä lumisateessa.

”Mieti, mitä muut sanovat, kun kerromme heille tästä. ’Hei, me olemme jo naimisissa, mutta halusimme vain kertoa, että menimme juuri kihloihin!’”

Alan nauraa.

”He ovat jo tottuneita! Anri keittää meille teetä ja tytöt antavat meille suukkoja poskille.”

”Ja sinun siskosi lyö sinua päähän jollain.”

”Ei lyö. Frida ymmärtää. Hän on kasvanut sen lapsen kanssa, jolle tein lupaukseni.”

Wilhelm hymyilee.

”Hyvä. Teidän pitäisi olla enemmän kaksin. Rakastan teitä.”

”Pitkien työpäivien jälkeen sitä ei tee mieli katsella toista yhtään pitempään…”

”Tiedät, mitä tarkoitan.”

”Tiedän, kulta. Kiitos. Olemme me.”

Samassa minä tiedän, että tässä on kaikki tarpeellinen. Perhe, josta puhua näin. Joku, jonka kanssa seistä lumisateessa vailla varsinaista syytä. Joku, jota rakastan niin paljon, että jokainen päivä hänen kanssaan tuntuu lahjalta. Lumisateessa olen erottavinani muotoja. Pieni lapsi, joka juoksee kohti jotakin. Hänet minä tunnen. Muistikuva juoksee ja juoksee, astelee sisälle taloon ja haihtuu. Päästän hänet pois. Kaikki on annettu ja saatu. Hymyilen hiljaa. Jää hyvästi, ystävä. Minun elämäni jatkuu.

Hamartia: epilogi

 Epilogi: Ensiaskeleet

Kahdeksan vuoden päästä

Hiekka polttaa Auran paljaita jalkoja, kun hän kävelee auringossa. Huppu on vedetty päähän, mutta kuumuus on silti häikäisevä. Siitä on kauan, kun Aura on viimeksi antanut auringon polttaa, jalkojen kävellä hiekalla. Aura tuntee luolat jo paremmin kuin itsensä. Hän, joka pelkäsi joskus kosteutta tihkuvaa pimeää, ahtaita käytäviä.

Raskas varjo raahautuu Auran mukana hänen kulkiessaan. Veli on hellittänyt, Aura kuuli uutiset jo kauan sitten. Mutta oman teon paino painaa Auraa yhä alas, tekee hänen askelistaan raskaat kulkea. Varjo ei lähtisi vielä pitkään aikaan, mutta sen hinnan hän on valmis kantamaan.

Aura ei koskaan tappanut Vennin perhettä. Hän etsi heidät käsiinsä, mutta ei löytänyt enää sisältään sitä vihaa, joka oli pesinyt hänessä niin pitkään. Se kuoli kaikki kerralla, hukkui kymmeniin veitseniskuihin. Sen sijaan hän vie edelleen Vennin pikkusisaruksille pieniä kukkasia takapihalle. Katsoo, kuinka nuorten venninkasvoisten lapsien kasvoille syttyy valo. Läpäisemätön ja kaunis. Se riittää Auralle.

Venni ymmärtäisi kyllä. Rakkaan muisto lämmittää Auraa niinä öinä, joina hän ei saa nukuttua. Silloin, kun isän korahtelut kiertävät mieltä, kun pikkusisarten veriset ruumiit palaavat verkkokalvoille. Silloin hän painautuu vasten kalliota ja muistaa, miltä tuntui koskea tyttöä, joka oli niin elossa, niin täynnä voimaa. Ja vihaa. Vihan Aura tahtoo unohtaa. Se ei kuulu hänelle enää. Se on haalistunut muisto.

Kaukana dyynien takana on pieni pilkku. Aura kulkee lähemmäs. Varttunut aavikkokettu. Suuret korvat, mutta iso, umpeutunut haava kyljessä.

”Ei voi olla…”

Pieni eläin kallistaa päätään. Aura tuntee kyynelien kohoavan silmäkulmiinsa. Hän ei ole nähnyt kettua vuosiin. Se on yhä hengissä. Se katsoo Auraa pitkään kuin vanhaa ystävää, jotakuta, jonka luokse palata näyttämään tietä.

Kettu lähtee juoksemaan. Odota, Aura haluaisi sanoa. Jalat toimivat jo. Varjo yrittää hidastaa, mutta Aura on raahannut sitä mukanaan jo tarpeeksi. Hän kiihdyttää tahtia, seuraa kettua hiekan pöllytessä vasten kasvoja. Kun kettu pysähtyy, Aura erottaa vihdoin, missä on. Aurinko helottaa kuumana, vanha kivimökki seisoo paikallaan. Aavikko kuljettaa elämän äänet Auran korviin.

Henkäys. Täällä jälleen. Tapahtumapaikalla, siellä, minne kaikki jäi. Missä tuutulaulu vaikeni. Joku tulee ulos. Nainen, jonka punainen tukka ulottuu pitkälle selkään. Yhä kaunis, luja. Auran sisintä korventaa. Tässä se nyt on. Hetki, jonka hän ei kuvitellut koskaan tapahtuvan. Kettu seisoo korkealla dyynillä, se tuntuu odottavan Auran päätöstä. Ensimmäinen askel on vaikein. Aura vetää syvään henkeä.

*

Kadut on koristeltu, Rashna seisoo ylimmällä parvekkeella katselemassa, kuinka kudelman mukaelma levittyy kaikkialle. Jälleen yhden kudelman juhlan aika. Rashna on järjestänyt jo niin monta, todistanut, kuinka kansan yhteinen rakkaus leimuaa vasten taivasta. Kaiken ei tarvitse enää koskaan mennä kuten silloin kerran. Siitä tuntuu olevan niin kauan.

”Isi! Isi! Eliya vei minun leluni!”

”Enkä vienyt, isi, älä kuuntele Ania!”

Tuttuja ääniä. Elämän ääniä. Rashna kääntyy hymyillen tyttäriensä puoleen. Hän kumartuu silittämään molempien syvänpunaisia tukkia.

”Kuulkaas, Eliya, Ani.” Rashna pudistaa teatraalisesti päätään. Eliya alkaa nauraa. ”Mitä, jos menisitte äidin kanssa katsomassa, kuinka alakerran valmistelut sujuvat?”

”Mutta kun…”

”Hmm? Eikö kuulosta hyvältä? Minusta kuulostaa. Ajatelkaa nyt. Ihana äiti, ihana alakerta. Paljon värejä ja ihmisiä. Te tykkäätte ihmisistä, kullat, menkää nyt vain.”

”Jassoo, vai sellaista sinä suunnittelet täällä? ’Ihana äiti’, ahaa, miksen minä koskaan kuule sitä sinulta suoraan?”

Punahiuksinen nainen kulkee Rashnan vierelle ja alkaa nauraa. Hän ottaa tytöt syliinsä ja suukottaa molempia otsalle.

”Minä vien tytöt. Jatka sinä vain…” Naisen otsa rytistyy. ”Mitä sinä olitkaan tekemässä? Ihmettelemässä kaunista kaupunkiasi? Laiskimus…”

Rashna sieppaa naisen syleilyynsä, rutistaa häntä lujaa.

”Neela, älä, saat minut kuulostamaan paljon pahemmalta ihmiseltä kuin olen”, Rashna nauraa vaimonsa hiuksiin. ”Tytöt alkavat pian uskoa sinua. Mitä minä sitten tekisin?”

Neela hymyilee leveästi.

”Niin, ajatella…” Nainen painaa nopean suukon Rashnan poskelle. Ei sen enempää. He tietävät, missä raja menee. On monenlaista rakkautta. Kaikki yhtä syviä. ”Minä pidän huolta tytöistä. Lepää sinä. Olet uurtanut juhlan eteen niin paljon.”

Rashna hymyilee kiitokseksi.

Rashna jää tuijottamaan kolmikon perään. Kaikki hänen rakkaat tyttönsä, joista yksikään ei jätä varjoa aurinkoiselle käytävälle. Hänen valintansa. Neela tietää, miksi Rashna katsoo syviin varjoihin kuin odottaisi jotakin. Hän valitsi vaimonsa hyvin. Kun he silittävät toisiaan iltaisin, he molemmat tietävät, mihin ovat ryhtyneet.

Vuodet ovat olleet lempeitä. Rakkaudentäyteisiä. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä. Rashna itkee edelleen paljon. Se on osa häntä, hän hyväksyy sen. Nyt hänen varjonsa ei enää tempoile seinille, täytä hänen ajatuksiaan mustalla. El Varinin suuressa holvihaudassa ei ole hautaa äidille. Rashna käy silloin tällöin rukoilemassa maan alla. Kutojattaret ovat pitäneet jo kauan huolta naisesta, joka petti kaikki. Rashna ajattelee äitiään kaukaisena muistona, jonakuna, jonka hän voi kaiken päätteksi kohdata pää pystyssä kaikkeudessa.

Rashna astelee takaisin makuuhuoneeseensa, on juuri aikeissa käydä hetkeksi makuulle, kun verhot liikahtavat. Aurinko paistaa yhä, mutta varjo nurkassa on syvempi kuin muut kaltaisensa. Se värisee. Sinä tulit. Sinä tulit vihdoin. Rashna kurottaa kohti varjoja. Kun varjo tarttuu varoen hänen käteensä, hän ei emmi. Hän ottaisi vastaan kaiken, mitä sillä olisi kerrottavanaan.

*

Keitosta on jäljellä pelkät rippeet, kun Lisanka yrittää hamuta viimeisiä pisaroita kulhoonsa.

”Minerva! Kutojattarien nimissä, sinäkö söit lopun keiton?”

Miehen kuuluva nauru kantautuu keittiöön saakka.

”Hitto sinun kanssasi! Rakas, minulle piti jättää jotakin! Me lähdemme ihan kohta kohti Varimeaa.”

Sira ja Elrin ovat seisseet lähtövalmiina eteisessä jo pitkään. Elrin ei jaksaisi kävellä, Rashna on lähettänyt palatsista kantovaunut, jotta vanha nainen pääsisi näkemään kaupungin valot ja väriloiston. Lisanka tahtoo sallia isoäidilleen kaiken lempeän ja valoisan vielä, kun tämä seisoo omilla jaloillaan.

Minerva palaa keittiöön ja heittää kokonaisen leivän Lisankan syliin.

”Ota tämä, kulta, säästelin sitä sinulle.”

”Sinä söit minun keittoni.”

”Rakastan sinua silti.”

”Minun tässä varmaan pitäisi sanoa noin, vaan enpä sano! Keittoylpeyteni estää minua tekemästä niin. Sinä senkin.”

Minerva kietoo vahvat kätensä Lisankan ympärille ja suutelee häntä lujaa.

”Hyvät jumalat, miksi te ette ole jo naimisissa?” Elrin tuhahtaa ulkoa. ”Poikani, miksi he eivät ole naimisissa?”

Sira nauraa. Isän nauru lämmittää Lisankan rintaa. Se on hänelle tutuinta, mitä on.

”Antaa heidän elää omalla tavallaan”, Sira hymähtää.

Lisanka ja Minerva vaihtavat katseita. Keskustelu on käyty jo monesti. Heille on hyvä näin. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, mutta he elävät yhä reunalla, juoksevat kaksin pitkin maita parantaen kontrolloituja. Se sopi heille. Tietämätön, uusi huominen.

”Ilira varmasti odottaa meitä jo”, Sira huomauttaa ovensuusta.

Niin, Ilira. Lisankaa hymyilyttää ajatella kouluttautunutta siskoaan, joka opettaa lapsia Varimeassa. Historiaa ja ruoanlaittoa. Rashna järjesti sen oitis, kun kuuli ystävänsä siskon haaveista.

”Vaan eipä näy kuninkaan vaunuja. Hidasta toimintaa jopa häneltä, etten sanoisi.”

”Noh, te puhutte nyt minun parhaasta ystävästäni!” Lisanka nauraa.

”Joillakin meistä on kuningas parhaana ystävänään…” Minerva mutisee, mutta tökkää lempeästi Lisankaa olkaan.

Lisankan kävellessä ulos aurinko on ehtinyt jo aavistuksen laskea. Tällaisina iltoina sen saattaa tuntea. Kaiken menneen painon, joka on vihdoin hieman hellittänyt. Juoksentelevat pikkusisarukset ja vanhempien kiivas keskustelu ovat yhä taustalla. Lisanka näkee ja kuulee ne yhä täällä, pehmeästi laskevassa auringossa, vanhan kotinsa seinissä. Mutta mennyt on mennyttä. Elämä on näyttänyt valonsa, ja voi, miten se onkaan paistanut.

Kun Lisanka kävelee rakkaittensa ympäröimän ulos talostaan ja Rashnan lähettämät vaunut siintävät dyynien takana, hän tietää, että huominen tulisi aina uudelleen. Hänen hiuksensa valuvat vapaina vasten selkää. Vielä joskus hän vie käden päälleen tarkistaakseen, onko huivi vielä siellä. Sitten hän muistaa ja hymyilee leveästi.

Hamartia: luku 51

 Luku 51: Ihan onnelliset ihmiset

Seuraavana aamuna aurinko paistaa niin kirkkaasti, että se sattuu silmiin. Sana tapahtuneesta on jo kiirinyt kaikkialle Laetaan. Kerrankin tieto liikkuu nopeasti. Lisanka herää raajat aristaen valoisaan aamuun. Satiinilakana on pehmeä hänen ihoaan vasten. Minervan pörröinen punainen tukka on vallannut puolet toisesta tyynystä. Lisanka hätkähtää, kun muistaa Minervan vain kaatuneen samaan sänkyyn jaksamatta enää nousta. He kaikki ovat nyt väsyneitä. Eilinen painaa tuhannen elämän voimalla, mutta se ei haittaa. He ovat hengissä edelleen.

Lisanka tuijottaa sikeästi nukkuvaa Minervaa. Uni sopii miehelle, se pehmentää hänen piirteitään. Hellyys leviää Lisankan rinnassa. Varoen hän koskettaa miehen olkaa saaden tämän säpsästämään. Minerva pomppaa istumaan hätä silmissään. Vasta, kun hän näkee Lisankan, ilme rauhoittuu, pulssi tasaantuu. Lisanka menee lähemmäs, sipaisee Minervan paljasta olkaa. Enää hän ei ajattele kutojattaria. Mikään näin lempeä ja kaunis ei voi olla väärin.

”Me selvisimme”, Lisanka kuiskaa silittäen Minervaa olalta solisluulle, koskien jokaista pisamaa kuin vanhaa tuttuaan.

”Olemmeko me… palatsissa? Muistikuvani ovat hataria.”

”Me tapoimme hurjan monta varjoa.”

”Sen minä muistan. Taisin vain nukahtaa heti, kun sain pääni tyynyyn.”

Lisanka hymähtää.

”Niin kävi. Muutkin ovat täällä.”

Minerva kohottaa punaisia kulmiaan.

”Varjontappajat, siis. Minun isäni myös – palatsissa, ajatella.”

Ensimmäinen kerta, kun Lisanka kutsuu Siraa isäkseen. Tämän hän muistaisi. Aamun kirkkaan, suoran valon, joka häikäisee pimeimmän yön jälkeen. Minervan valtoimenaan juoksevat punaiset hiukset ja sanat, jotka sitovat yhden miehen iäksi häneen, hänen isäkseen. Niin on hyvä. Lisanka antaa sen tapahtua. On mentävä eteenpäin.

”Entä sinun prinssisi? Onko hän kunnossa?”

”Toivon mukaan. Aion mennä katsomaan häntä heti.” Lisanka nyrpistää nenäänsä. ”Eikä hän ole minun prinssini, mitä sinä oikein selität? Tällaisella hetkellä…”

Minervan käsi jää Lisankan poskelle. Kosketus on lempeä. Lisanka muistaa suudelman kaiken keskellä. Se vain tapahtui, tuntui oikealta sillä hetkellä. Mitä pitempään Lisanka katsoo Minervan vihreitä silmiä, sitä selkeämmin hän tietää sisällään, ettei halua jättää suudelmaa sinne, keskelle pimeää kaaosta.

Lisanka vetää Minervan hellästi itseään vasten, kuljettaa kädet Minervan niskaan ja painaa huulensa miehen omille. Kaikki tapahtuu varovasti, kuin Lisanka olisi nuori korento ensi kertaa siivillään. Ilme Minervan kasvoilla on pohjattoman lempeä, kun he päästävät irti toisistaan. Sitten miehen kasvoille leviää poikamainen virnistys.

”Ah, punapää, sinä taidat tykätä minusta! Hahaa, tiesin!”

Lisanka mätkäisee Minervaa päähän tyynyllä, jonka päällyste näyttää kalliimmalta kuin hänen kotitalonsa.

”Nyt loppuu!” Lisanka älähtää ja nousee pukemaan päällysvaatteita ylleen. Poskia punottaa, kun Minerva ei voi lakata tuijottamasta hänen pukeutumistaan. Hän katsoo Minervaa takaisin, imee tämän piirteitä kuin toivoisi voivansa sulautua niihin.

Lisankan käsi etsii huivia, jotakin, jolla peittää sen, mitä hän on. Mutta ei huivi ole täällä. Se on edellisessä elämässä, tallottu ja unohdettu. Jää hyvästi, vanha ystävä. Häpeä on vihdoin poissa. Lisanka kampaa punaiset hiuksensa ja sallii niiden lainehtia selkään. Minerva pukee mustat vaatteensa ja astelee sitten käytävälle yhdessä Lisankan kanssa.

Palvelijoita katsellessaan Lisanka ei saata unohtaa niitä, jotka halusivat hänen kuolemaansa. Kuinka eri tavalla häntä katsotaankaan nyt, kun hän on pelastanut heidät. Lisanka ei tahdo tuntea ylpeyttä siitä. Hän ei suostu olemaan enempää kuin tyttö, joka ei kotoa lähtiessään tiennyt, kuka on. Ei hän tiedä vieläkään. Ei ole perhettä, jonka luo palata, mutta maailma on yhä auki. Koko kehoa sattuu ja korventaa, kuluisi vuosia, että Lisanka voisi antaa anteeksi ja päästää irti. Hän voi olla kansan silmissä varjoton, mutta hän tietää kantavansa näkymätöntä varjoaan vielä pitkään. On asioita, jotka eivät vielä kestä päivänvaloa. Kyyneliä, jotka eivät vielä tule. Hän sallii sen itselleen.

Sira ja muutamat varjontappajat ovat kokoontuneet suureen saliin. Rashna seisoo sinisessä kaavussaan. Hän on pukenut kaulalleen suuren korun, josta roikkuu kutojattarien silmä. Lisankaa hymyilyttää. Rashna on peseytynyt ja suittu, mutta pojan silmät ovat vielä verestävät ja katse maassa.

Lisanka halaa ensimmäisenä Rashnaa. Prinssiä, joka uskoi häneen. Ystävää. Siriuksen menetys näkyy kaikessa, mitä Rashna tekee, mutta Lisanka ei aio moittia prinssiä siitä, että tämä rakasti. Prinssillä on jo riittävästi taakkaa kannettavanaan. Sira tulee varovasti lähemmäs, pyytää hitain askelin lupaa tulla tyttärensä luo. Lisanka hymyilee isälleen ja halaa tätä lujasti. Sira silittää Lisankan hiuksia. Niiden ei tarvitsisi olla piilossa enää koskaan.

”Olen niin pahoillani, tytär rakas”, Sira kuiskaa Lisankan hiuksiin. Isä siis tietää. Lisanka huokaisee syvään. Enää häntä ei itketä. Häntä itkettäisi joskus paljon myöhemmin, silloin kun kaikki muukin tulisi kohinalla pintaan.

”Onneksi olet nyt siinä.” Lisanka tarkoittaa joka sanaa. Lanka hänen ja Siran välillä on vielä hauras, mutta vuodet vahvistaisivat sitä. Olisi annettava ajan virrata.

”Teidän korkeutenne, mitä te aiotte nyt?” Lisanka kysyy irrottauduttuaan isästään.

Rashna puristaa vaivalloisen hymyn kasvoilleen.

”On edettävä yksi askel kerrallaan. Nyt kansa tietää varjottomista. Se ei vielä riitä poistamaan vuosisatoja kestänyttä vihaa ja vainoa, mutta aion tehdä parhaani. Me käymme Siran kanssa vielä monia neuvotteluja. Palatsia tulee muuttaa sisältä käsin. Mätä on ehtinyt levitä pitkälle. Minun elinikäni ei riitä korjaamaan äitini aiheuttamia tuhoja. Ja…” Rashna vetää syvään henkeä. ”Ja kaikkea sitä, mitä sisaruskon nimissä on tehty jo vuosisatoja. Sen lopettaminen alkaa nyt. Minun hallintokaudellani.”

Rashna puhuu sellaista ylpeyttä äänessään, että Lisankan tekisi mieli rutistaa poikaa tiukasti.

”Kultti on yhä olemassa”, Rashna sanoo synkästi. ”Jos te varjottomat ette pidä sitä liian tekopyhänä, minä tahtoisin, että te auttaisitte meitä saamaan yhä useampia kultisteja kiinni. Minä en tahdo teloittaa ketään heppoisin perustein. Tahdon ymmärtää ja muuttaa rakenteita.”

Miltei aikuisen puhetta. Lisankasta Rashna on aina tuntunut pieneltä lapselta, joka itkien tarttuu kenen tahansa hihaan. Nyt hän puhuu kuin joku, joka on nähnyt enemmän. Lisankaa hymyilyttää.

”Entä te? Jäättekö te kaikki kruunajaisiini? Se olisi minulle suuri kunnia”, Rashna kysyy hymyillen varovasti. Äänessä lepää niin suuri toive, ettei Lisanka voi pudistaa päätään, vaikka oma elämä odottaa avautuvassa päivässä. Lisanka vilkaisee ensin Minervaa, sitten isäänsä. Hän nyökkää.

”Me jäämme. On vielä paljon korjattavaa, kaiken tämän siivoamista riittää vuosikymmeniksi. Mutta ennen sitä me juhlimme teitä, meidän kuningastamme.”

”Ja teitä, varjontappajia, jotka olette vihdoin siinä, näkyvissä kaikelle kansalle.”

Hymyjä vaihdetaan. Kun joukkio sekottuu, Rashna vetäisee Lisankan hihasta sivummalle. Prinssin syaaninsiniset silmät ovat täynnä odotusta.

”Lisanka… Tahdon kiittää sinua henkilökohtaisesti.”

Lisanka kohottaa kulmiaan.

”Tulen vasta hitaasti ymmärtämään, kuinka paljon olet tehnyt eteeni.”

”Teitä on manipuloitu kaikkien toimesta. Äitinne ja Sirius kontrolloivat teitä jo kauan ennen varjonne menetystä.”

Siriuksen nimen kuuleminen saa Rashnan sukemaan silmänsä. Kipua ei voi täysin piilottaa.

”Sinä uskoit minuun. Kiitos siitä. Ja…”

Rashna nielaisee.

”Ja kiitos, kun pidit pintasi hänen kanssaan. Siriuksen.”

Rashna ei enää katso suoraan Lisankaan. Prinssi ei pysty. Lisanka sipaisee hänen kättään hiljaa.

”Olen pahoillani hänestä. Ja kaikesta muustakin.”

”Minäkin olen. Kuulin, että sinun…”

Lisanka nielaisee. Niin. He ovat poissa nyt.

”En voi vielä antaa pikkusiskolleni anteeksi, mutta tahdon kohdata hänet joskus. Paljon, paljon myöhemmin. Haluan katsoa häntä silmiin ja ymmärtää.” Lisanka vetää syvään henkeä. ”Minä aion mennä isosiskoni luo teidän kruunajaistenne jälkeen. Kerron hänelle kaiken. Me elämme vastedes kaksin. Ellei Minerva halua…” Lisankan posket punehtuvat. ”Ei, liian aikaista. Onneksi Siralla on äiti. Minerva voi asua siellä. En tahdo, että kaikki varjottomat joutuvat yhä asumaan maan alla.”

”Onhan Laetassa tilaa. Minun valtakunnassani yhdenkään varjottoman ei tarvitse enää paeta maan alle.”

Lisanka hymyilee. Prinssi on niin kovin rohkea. Hän yrittää kovasti.

”Ja, Lis… Minä aion kertoa sinulle salaisuuden. Älä kerro tätä kenellekään. Se voisi kuulostaa monen korvaan hieman… väärältä.”

Rashna kurottaa kohti Lisankan korvaa.

”Minä aion vielä etsiä Siriuksen.”

”Mitä?” Lisanka hengähtää.

”Jumalat eivät kuole. Jos hän on vielä joskus olemassa jossain, minä etsin hänet ja pitelen häntä.”

”Rashna… te ette…”

”Anna minulle anteeksi. Olen syvän rakastunut häneen yhä edelleen.” Rashna huokaa. ”Mutta älä huoli, en anna sen vaikuttaa päätöksiini kuninkaana. Tahdon kultin vastuuseen kaikesta tästä. Olkoonkin, että he eivät tienneet Siriuksen olevan veli. Ja minä aion hankkia perheen. Lapsia.”

”Lapsia?”

”Kyllä. Lapsia. En vain yhtä lasta.”

Lisanka alkaa nauraa.

”No nyt kuulostaa paremmalta! Loistavaa. Pitäkää kiinni tuosta.” Uskonnon on aika muuttua. Kutojattaret eivät tahdo tämän menevän näin, Lisanka tietää sen nyt.

”Ja sinä voit vihdoin kutsua minua nimeltä. Ole kiltti, Lis, sinä pelastit henkeni.”

”Hyvä on… Rashna.”

Rashna pörröttää Lisankan punaista tukkaa.

”Sinä olet niin kaunis tukka vapaana. Olen iloinen puolestasi.”

”Minäkin sinun, prinssi rakas. Meistä tulee vielä ihan onnellisia ihmisiä. Vannon sen.”

Niin. Siihen on hyvä jäädä. Ikkunasta saliin paistavaan aurinkoon, hymyyn ystävien kasvoilla. Ihan onnellisiin ihmisiin. Sitä kohti Lisanka katsoo, kun hän kohottaa katseensa taivaalle.

Hamartia: luku 50

 Luku 50: Varjojen oma

Murtuvan kansan huudot täyttävät koko salin. Lisankan ei tarvitse katsoa ulos nähdäkseen, kuinka ihmiset putoavat polvilleen, hajoavat pimeään ja menettävät varjonsa veljelle. Olennolle, jonka musteiset silmät tuijottavat Lisankaa hymyillen. Sirius on voittanut. Ei, veli on voittanut. Siriusta ei ole koskaan ollutkaan. Sirius on pelkkä naamio, jonka alla kuhisee loputon pimeä.

”Tiesikö kukaan?” Lisanka kysyy kieltäen ääntään värisemästä.

”Ei ainutkaan ihminen”, Sirius nauraa. ”Ei edes Adrastea. Hän koski minuun ja rukoili veljeä samaan aikaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hän suuteli jumalaa.”

Lisankaa värisyttää. Niin paljon tuhoa kuin Adrastea aiheuttikin, Lisankaa hirvittää tietää, että nainen kuoli tietämättä totuutta.

”Adrastea ei tosin tiennyt monta muutakaan asiaa. Kuten sitä, että sinun isäsi ei koskaan tappanut hänen isäänsä, vaikka hän luuli niin. Sirasta tuli Tealle avohaava, eikä mies edes tehnyt mitään. Se oli pelkkä väärinkäsitys. Tean isän kuoleman takana oli kultti. Minä katselin kaikkea sitä varjoista. Ohjailin ihmisiä varjoineen. Sitä oli huvittavaa seurata. Kultti lavasti Siran ja sai tuplavoiton – sisaruskoinen hallitsija oli kuollut ja Sira saanut ikuiset vihat päälleen.”

Lisanka nielaisee. Tuntuu vaikealta kuulla puhetta Sirasta. Mies on nyt hänen lähin perheensä. Verisukulaisensa. Siriuksen sanat iskevät syvälle, koska Lisanka on päättänyt antaa mahdollisuuden isälleen.

”Siksikö sinä otit niin samankaltaisen nimen? Sirius. Se on lähellä Siraa.”

Siriuksen hymy levenee entisestään. Hampaita pilkistää keskeltä poskea. Eläin. Pelkkä eläin. Lisankaa puistattaa.

”Nokkela tyttö”, Sirius hymähtää. ”Minä tahdoin muistuttaa Adrasteaa joka päivä siitä, mitä hän ei kyennyt unohtamaan. Isänsä kuolemaa. Siraa, jota hän päätti vihata.”

”Melkoinen rakkaustarina”, Minerva sihahtaa väliin.

”Hajota ja hallitse.”

”Mitähän muuta sinä olet mahtanut tuhota? Leikittelet ihmiselämillä, koska sisaret eivät antaneet sinun luoda mitään omaa.”

”Ja siksi tämä maailma saa vajota varjoihin. Ihan vain, koska voin tehdä niin.”

”Kutojattaret eivät anna sinun tehdä sitä.”

”Paljonpa heitä on tähänkin saakka kiinnostanut pelastaa teidät pienet ihmiset. Te ette merkitse maailmankaikkeudelle tuon taivaallista.”

Lisanka puree hammasta. Melu ulkona kohoaa. Koko aukio on pimeänä. Lisanka katsoo ensin Rashnaa lattialla. Poika on poissa. Silmien takana on tuskin ketään. Sitten Lisanka vaihtaa Minervan kanssa tietäväisiä katseita. He eivät tarvitse muuta, he ovat jo oppineet toimimaan yhdessä.

”Merkitsemmepäs”, Lisanka sanoo. Samalla Minerva nappaa Rashnan lattialta selkäänsä. Prinssi on kuihtunut niin kevyeksi, että Minerva saa hänet helposti kyytiin. Samalla Lisanka vetää Minervan vyötäisiltä miekan ja rikkoo ikkunan säpäleiksi. Värikäs lasi sataa suoraan Siriuksen päälle, mies väistelee haavat savuten. Lisanka kapuaa Minervan syliin, mies kantaa heitä molempia.

”Oletko valmis?”

Lisanka nyökkää. Ja he hyppäävät.

Minervan koukut kirskuvat seinää vasten. Minkään sellaisen ei pitäisi olla mahdollista, mutta siinä he ovat, uhmaamassa luonnonlakeja, uhmaamassa koko maailmaa. Minerva pysähtyy alimmalle tasanteelle, kupolin muotoiselle kultakatolle. Lisanka irrottaa otteensa. Seuraavaksi olisi vain hypättävä hiekalle. Minerva kantaa yhä Rashnaa, yhdessä kaikki kolme tömähtävät maahan. Kipu kihelmöi jaloissa vain hetken, pudotus ei ole liian korkea.

Aukealla osa ihmisistä hajoaa itseensä, menettää varjonsa. Itkua. Huutoa. Pelkoa. Veli voimistuu kaikesta siitä. Ei enää. Lisanka koettaa Rashnan otsaa. Tulikuuma. Hän jättää prinssin aukion reunalle, korkean sisarpatsaan juurelle. Kutojattaret prinssiään suojatkoon.

Lisanka ja Minerva toimivat kuin yhtenä mielenä. Siraa ja muita varjontappajia ei näy. He ovat sittenkin livistäneet, pelänneet liikaa. Lisanka ei pelkää. Hän ei suostu enää roikkumaan kiinni vuosien pelossa ja piilottelussa. Yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla hän kiskoo huivinsa pois niin, että se repeää, tallaantuu panikoivien ihmisten jalkoihin. Punaiset hiukset leviävät valtoimenaan Lisankan selkään. Kaikki valo on hälvennyt, varjo peittää aukion, mutta Lisanka seisoo jaloillaan punaiset hiuksensa kruununaan.

Ei enää pelkoa. Se loppuisi tänään. Lisanka kohtaa Minervan katseen, mies vetää huivinsa pois ja tulee lähelle, vetää Lisankan rajuun, voimakkaaseen suudelmaan. Hetki on nopeasti ohi, mutta se jättää Lisankan varmaksi. Punaiset hiukset leimuten he käyvät varjojen kimppuun. Ilma täyttyy mustasta savusta. Koukerot tanssivat ilmassa, kun varjoja kuolee sitä mukaan kun niitä kontrolloidaan. Lisanka ei anna veljelle valtaa, ei koskaan enää.

Kaiken keskellä joku osoittaa kohti palatsin suuria portaita. Sirius kävelee niitä alas suuri laahus perässään raahaten. Miehen hiukset ovat vapaat ja kieppuvat hurjina kuin painovoimaa hylkien. Ihmiset alkavat jälleen huutaa. Painostava läsnäolo ei anna tilaa väärintulkinnoille. Veli on saapunut lunastamaan omansa, syöksemään kaiken mustuuteen. Lisanka ja Minerva pysähtyvät huohottaen paikalleen. Kontrolloituja on kaikkialla, ja heitä on vain kaksi. Prinssi makaa yhä puolihervottomana patsaan juurella.

”Hän on…! Hän…”

Ihmiset osoittelevat Siriusta. Kaikki on selvää. Siriuksen silmät ovat yönmustat. Mies ei enää liiku kuin ihminen. Varjoissakin Siriuksen hahmo piirtää maahan siluetin. Skorpioninmuotoisen.

”Hän on saapunut!”

Veljen matala, epäinhimillinen nauru kumpuaa syvältä maasta. On kuin varjot itse nauraisivat.

Lisanka saattaa miltei kuulla, kuinka syvällä maan alla kultti hurraa. Heidän toivomuksensa on toteutumassa. Lisanka pysyy kovana. Ihmisiä on polvillaan, he menettävät itsensä veljelle yksi kerrallaan. Mutta ei hän. Hän on anomalia, varjoton, hän ei taipuisi. Hän nostaa leukansa ja avaa kätensä.

”Katsokaa ympärillenne!”

Koko aukio on aivan hiljaa. Siriuksen nauru katkeaa keskeltä.

”Te olette yhä ihmisiä. Te kuvittelette menettäneenne kaiken, mutta olette yhä olemassa. Hän ei ole inhimillinen. Hän on se, jonka kuuluisi pelätä polvillaan, ei teidän!” Lisanka huutaa osoittaen silmiään siristelevää veljeä.

”On totta, että teidän hallitsijanne on poissa. Kuningatar Adrastea ei ollut koskaan teidän puolellanne, hän menetti itsensä varjoihin jo kauan sitten. Hän on korruptoinut tätä maata, mutta me voimme vielä nousta. Me emme voi antaa tämän miehen voittaa!”

Hetken hiljaisuus. Kaikki vaihtavat katseita, niin kontrolloidut kuin selvinneetkin.

”Sinä olet uskonvihollinen!”

”Varjoton!”

”Ei varjoton voi meitä auttaa!”

”Olet itse veljen puolella! Varjoton!”

Huutavia suita, suuria silmiä. Pelkkää mielettömyyttä. Lisanka ei erota ihmisyyttä sen keskeltä. Tältä hänen perheensä koitti häntä suojella. Mitä se auttaa? Piilottelu ei poista vihaa, jota ihmiset tuntevat nähdessään hänen punaisena leimuavan päänsä. Lisanka kohtaa ihmiset avoimin silmin. Kullanhoihtoisin, isältä perityin silmin.

”Minerva, toisitko Rashnan tänne?”

Sirius kallistaa päätään. Hetken Lisanka on varma, että mies kuristaisi Rashnan varjoillaan. Sirius antaa olla. Kenties pojalla ei ole enää merkitystä, kun ihmiset ovat jo nähneet Siriuksen todelliset kasvot.

Minerva kiskoo Rashnan polvilleen Lisankan eteen. Poika ei reagoi, vaikka Lisanka kumartuu silittämään prinssin likaisia hiuksia.

”Viekää hänet pois hänen korkeutensa luota!”

”Pelastakaa tuleva kuninkaamme!”

Lisanka ei sano mitään. Hän tuijottaa Rashnaa silmiin. Korua ei enää ole. Kansa jatkaa huutoaan. Kaiken kaaoksen keskellä luonnoton Lisanka pelottaa kansaa enemmän kuin veli, jonka he kruunasivat kuninkaakseen. Ilmiö pelottaa aina eniten. Huhut ja luulot. Lisanka näyttää heille kaikille. Hän tarttuu Rashnaa hellästi kauluksesta. Minerva varmistaa, että kukaan ei pääse lähemmäs.

”Minä pelastan sinut, ystäväni”, Lisanka kuiskaa. Hän puristaa piikkiä käsissään. Isän puukko tuskin on enää tallessa missään. Se saa jäädä taa. Koko edellinen elämä saa jäädä. Perhettä ei enää ole, vastedes Lisanka tekisi kaikkensa pitääkseen huolta niistä, jotka ovat yhä hänen sydämessään. Lisanka iskee piikkinsä maahan, mustaan siluettiin, joka värisee kuin nauraisi hänelle. Kuuluu sihahdus. Ihmiset tuijottavat kauhuissaan, kuinka Rashnan ruumis taittuu taaksepäin. Suu aukeaa. Suunnaton musta jana sinkoaa prinssin avonaisesta suusta. Savua sakeampaa. Musta pöly leijuu ilmassa, sihinä halkoo ilmaa. Lisanka pysyy vahvana, iskee piikkiään syvemmälle. Kutojattaret, nähkää minut nyt.

Rashna taittuu takaisin eteenpäin. Kuuluu suuri, halkeava ääni, ja sitten kaikki on hiljaista. Viimeiset mustat hiukkaset leijuvat ilmassa. Rashna alkaa yskiä. Se on ihmisen yskä. Elävän, hengittävän pojan ääni. Rashnan kasvot ovat hiestä märät, mutta Lisanka tunnistaa ystävänsä eloisat silmät niiden keskeltä.

”Tervetuloa takaisin, Rashna”, Lisanka kuiskaa. Rashna tipahtaa voipuneena Lisankan syliin. Vapiseva käsi puristaa Lisankan vaatteen selkämystä.

”Sinun tukkasi on auki…”

”Niin on”, Lisanka sanoo, ”niin on, ja se saa pysyä auki. Katsokaa meitä. Me emme ole pelkkiä varjottomia. Me olemme varjontappajia, ainoita, jotka pystyvät voittamaan hänet.” Lisanka osoittaa jälleen Siriusta. Miehen kasvot pysyvät omahyväisessä hymyssä.

”Me olemme hänen oma virheensä. Veli jätti varjoja luodessaan meidät varjottomiksi. Me emme kuitenkaan ole hänen luomuksensa, olemassa häntä varten. Me olemme onnellinen sattuma. Ansaitsemme elää siinä missä kuka tahansa muukin. Me emme elä enää piilossa! Katsokaa meitä!”

Pelokasta supinaa. Osa kansasta on yhä polvillaan varjonsa menettäneenä.

”Kontrolloidut, tulkaa luoksemme ja me näytämme, mihin pystymme.”

Hetken Lisanka on näkevinään toivoa ihmisten kasvoilla. Sitten Siriuksen musta nauru halkoo jälleen ilmaa. Kansa kaikkoaa, juoksee kauemmas portaista. Osa itkee hillittömästi tuntiessaan, miten veljen musta aura peittää koko tilan.

”Tekö? Te kaksi vain? Minä olen jumala. Mitä te minulle mahdatte, kaksi pientä ihmistä?”

Lisanka nousee ylös pidellen yhä tiukasti kiinni Rashnasta. Prinssi näkee nyt omin silmin, mikä hänen rakastamansa mies on. Lisanka ei päästä Rashnaa syöksymään kiinni Siriukseen.

”He eivät ole kaksin”, kuuluu kova ääni ihmisten takaa. Lisankakin säpsähtää. Tämän äänen hän tuntee. Sira saapuu suuri miekka käsissään, eikä mies saavu yksin. Kaikki varjontappajat kulkevat hänen perässään. Yhdelläkään ei ole suojaa päänsä päällä. Punaiset hiukset saavat näkyä kaikille. Varjontappajia ei ole paljon, mutta riittävästi nostattamaan toivoa Lisankan rinnassa.

”Sira!”

”Sen täytyy olla Sira!”

Miehen nimi kyllä tunnetaan, Adrastea on pitänyt siitä huolen. Pelätty Sira, pahamaineinen varjoton, joka kylvää tuhoa kuten kultti. Vaan kultti ei ole täällä. Sira on, ja ihmiset vihdoin kuuntelevat.

”Tämä nuori nainen on minun tyttäreni”, Sira sanoo osoittaen Lisankaa, ”ja minä olen hänestä tavattoman ylpeä. Hän on todistanut meille varjontappajien vahvuuden, mutta ei tavalla, jolla kuvittelin.”

Lisanka katsoo isäänsä suoraan tämän kullanruskeisiin silmiin. Ylpeys leimuaa niiden pohjassa.

”Me emme enää pakene. Me olemme tässä. Ja me voimme auttaa teitä, jos vain annatte meidän.”

Rashna Lisankan vierellä päästää vihdoin irti. Prinssin askeleet ovat yhä hataria, mutta hän kykenee kävelemään omilla jaloillaan.

”Minä uskon heitä”, Rashna sanoo. ”Minä tiesin Lisankasta. Tämä tyttö on minun ystäväni, ja hänen perheensä minun perheeni. Minä luotan näihin ihmisiin. Antakaa heidän auttaa.”

Varjot aukealla mustenevat. Lisanka erottaa pelon veljen liikkeissä. Varjojen jumala kiristää otettaan, Siran saapuminen ja kansan kasvava toivo pakottaa tämän ahtaalle. Ihmisiä putoilee edelleen polvilleen. Sumentuvia silmiä, kontrolloituja mieliä. Yksi kerrallaan varjontappajat ryhtyvät toimeen. Yötaivas peittyy mustasta savusta, kun varjot vapautuvat veljen vallasta. Veli ei voi tehdä mitään, vaikka hänen ilmeensä vaikeutuvat, piirteensä muuttuvat hetki hetkeltä epäinhimillisemmiksi. Pelko jumalassa voittaa. Ihmisten toivo puskee pintaan valon lailla. Se on ainoa valo, jonka he tarvitsevat selvitäkseen pimeimmästä yöstä.

Ihmisiä paranee nopeammin kuin sortuu. Veli ei pysy mukana. Vanha jumala ei mahda mitään niille, jotka ovat vihdoin saaneet äänensä kuuluviin. Ihmisiä nousee ylös, kohtaa silmästä silmään totuuden. Varjottomat ja veljen, jonka piirteet alkavat luhistua yhä vain epäinhimillisemmiksi.

Lisanka seisoo suorassa, kun hän astelee kohti Siriusta. Varjoja tempoilee kaikkialla hänen ympärillään, mutta hän on vahvempi kuin koskaan. Yksikään pimeys ei läpäise hänen kuortaan. Sirius vie kädet suojakseen, sormet ovat luonnottoman pitkät ja niiden päät terävät, mutta Lisankaa ei pelota.

”Lopettakaa. Lopettakaa.” Veljen ääni on enää pelkkä aave.

”Me olemme vasta aloittaneet. Tämä ei pääty tähän.” Lisanka kuulee, kuinka muut varjottomat seuraavat häntä. Siriuksen kasvot nykivät, ne ovat yhtä varjoa itsekin.

”Seis. Te ette voi kontrolloida varjojani, minä olen luonut ne!”

”Me emme tahdo kontrolloida yhtään mitään. Ihmisen kuuluu olla vapaa. Vapautta on päättää itse, miten elämänsä elää ja ketä kumartaa.” Sanat kumpuavat syvältä Lisankan sisältä. Hän tietää, että hänen perheensä olisi ylpeä. Jostakin kudelman takaa, syvältä kaikkeudesta he näkevät hänet nyt ja hymyilevät hänelle.

”Ei. Mahdotonta. Ihmiset ovat säälittäviä. Te olette pelkkiä leluja. Teette mitä tahansa pysyäksenne turvassa. Arvatkaa, kuka oli se, joka sai kansan vihaamaan varjottomia? Tajusin teidän uhkanne ja aloin kuiskia varjoista ihmisten korviin. Minä synnytin vihan, minä synnytin kultin. Ne tulevat elämään ikuisesti. Ette mahda mitään.”

”Ja silti sinä olet se, joka pelkää.”

Siriuksen mustat silmät laajenevat suuriksi. Poissa on aina yhtä rauhallinen ja hillitty mies. Lisanka näkee vain pelokkaan, yksinäisen jumalan.

”Minäkö? Älä naurata.”

”Kyllä sinä pelkäät.” Rashnan kuulas ääni. Prinssi seisoo aivan Lisankan vierellä ja katsoo miestä, jota on rakastanut koko ikänsä. Vääntyilevää ja vapisevaa jumalaa. ”Sirius… Minä tiesin, että sinä pelkäät. Vihdoin ymmärrän sinua.”

Lisanka ei tee mitään hellyydelle prinssin äänessä. Tämä tie Rashnan tulisi kulkea yksin loppuun.

”Sinä pelkäät, koska sinut kiellettiin. Koska kansa valitsi palvoa kaiken luoneita sisaria eikä sinua. Elit heidän varjoissaan. Olit heidän varjonsa. Minä ymmärrän sinua. On sietämätöntä elää aivan yksin vain pimeys seuranaan. Mutta sinun ei tarvitse tuhota kaikkea sen vuoksi. On muitakin keinoja.”

Varjot tihenevät Siriuksen ympärillä. Lisanka erottaa, kuinka ne kiertävät luojaansa. Niillä on oma tahto.

”Ehkä sinä oletkin se, joka ei voi enää kontrolloida varjojaan”, Lisanka kuiskaa. Varjot tiivistyvät. Osa niistä on jo Siriuksen kurkulla. Mies ei enää liiku.

Korvia vihlova huuto juoksee pitkin aukeaa. Sirius ei voi hallita itseään. Miehen piirteet jatkavat nykimistään, varjot piirtävät niitä uudelleen. Liikehdintä on epäinhimillistä. Irrallista. Varjot jatkavat kiertelyään, kunnes yksi niistä nykäisee Siriuksen polvilleen.

”Ei! Ei…” Epätoivoinen huuto. Lisää varjoja, toinen toistaan mustempia. ”Auttakaa. Ei… Minä en halua…”

Lisanka on lamaantunut. Ikivanha jumala, kaikki ajat nähnyt, kudelmaa hajottanut skorpioni on menettänyt voimansa. Pelko saavuttaa veljen, varjot nykivät häntä kohti pimeää. Lisanka vain tuijottaa.

”Rashna! Ole kiltti, auta…”

Polvillaan rukoileva jumala.

Rashna tempoilee kohti Siriusta, mutta Minerva ja Sira pitävät prinssistä kiinni. Mitään ei ole enää tehtävissä. Tämä loppuisi nyt. Rashna itkee ja huutaa, Sirius vain huutaa, jumalalla ei ole enää mitään, millä pitää kiinni. Kun varjot vetävät hänet pimeyteen, jäljelle jää pelkkää mustaa savua.

Varjot ovat saaneet omansa.