Vuosi 2024

Risteyksessä ollaan jälleen.

En tiedä, mistä aloittaa. Tämä on ollut vaiheikas vuosi. En tiedä mitä sanoa, olen monessa mielessä tosi sanaton. Mulla on ollut ihania hetkiä - olen rakastanut niin paljon, kun mun koko olemuksesta lähtee, olen juossut kesäyössä, olen ollut elossa. Mä olen enemmän itseni kuin koskaan, mutta olen silti niin kesken ja niin uskomattoman hajalla. Tänä vuonna mä en ole vihannut itseäni. Vuosiin en ole kantanut sellaista taakkaa. Se tuntuu tärkeältä. Mä olen itseni ja pidän itseni puolia, vaikka en ole voinut toimia täysin autenttisesti. Mä en ole voinut puolustaa itseäni, mä en ole voinut huutaa. Muhun sattuu niin paljon.

Mä vihaan, kun mut pakotetaan kasvamaan. Edelliset vuodet ovat tehneet sitä monella eri tavalla, monesta eri syystä. Joskus siitä riittää poetiikaksi asti, mutta nyt ihan vain sattuu. En anna kaiken tän kasvaa vinoon, en suostu siihen. Mä jaksan vielä uskoa hyvään.

Niin, hyvään. Sitä on. Jos ei olisi, mä en tiedä, kuka nyt olisin. Ihmisten aito hyvyys, vaihtuvat vuodenajat; kaikki tämä kaunis, joka mua ympäröi.

Olen kirjoittanut. Paljon, itse asiassa. En oo jakanut uusimpia kokonaisia tekstejäni tänne; näissäkin asioissa mulla puhaltaa uudet tuulet ja mulla on paljon pohdiskeltavaa. Olen kirjoittanut oodin elämän pienille iloille (Hetkiemme kudelma) ja kirjoitan nyt identiteetistä, perheestä ja mielenterveydestä (Siivetön). Mä olen rakastanut mun moderneja tekstejä enemmän kuin mitään. Kirjoitan ja kirjoitin niitä heille, joita olen rakastanut eniten. Myös itselleni. En ole enää ikinä mitään velkaa kenellekään, laulan mun lauluni niille, jotka kuulevat. Kiitos, rakastan teitä aina.

Niin paljon on tultu läpi ja paljon tullaan vielä menemään. En koskaan tee uudenvuodenlupauksia, mutta joka vuosi haluan tehdä enemmän valintoja oman hyvinvointini edistämiseksi. Mun kiltteys on kahlinnut mut aloilleni, multa on riistetty siivet.

Ja silti,

oon rakastanut niin paljon. Mä jaksan vielä uskoa maailmaan. Sitä multa ei voi ikinä viedä. Maailma on kaunis.

Kaikille menneille itselleni haluan vain sanoa, että me olemme jo melkein siellä. Sua mä pidän lähellä, sä et voinut valita. Sä olet mulle aina kallis. Rauhassa vaan, me ollaan täällä vastassa.

Olen kiitollinen.

Olen valmis.

S, 2024

Kirjat 2024

Suluissa olevat luettu aiemminkin

Tammikuu
⏩️ Delia Owens: Suon villi laulu
⏩️ Fernansa Melchor: Paratiisi
⏩️ Anne Swärd: Kesällä kerran
⏩️ Siiri Enoranta: Gisellen kuolema
⏩️ Miska Valos: Sisäsiisti
⏩️ Paul Auster: Näkymätön
Yhteensä: 6

Helmikuu
⏩️ Kirsti Kuronen: Seelanti
⏩️ Sara Mesa: Pullaposki
⏩️ Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi
⏩️ Riina Mattila: Järistyksiä
⏩️ Markku Haussila: Kaikki kauniit kukat
Yhteensä: 5

Maaliskuu
⏩️ S/S Urst: Kontakti
⏩️ Ian McEwan: Sementtipuutarha
⏩️ Akseli Heikkilä: Hiljainen vieras
Yhteensä: 3

Huhtikuu
⏩️ Riikka Pulkkinen: Raja
⏩️ John Topsell & Joseph Nigg: Lohikäärme - hoito ja kasvatus
⏩️ Maria Peura: On rakkautes ääretön
⏩️ Satu Lepistö: Hehku
⏩️ Irene Kajo: Yhdellä meistä on kokemusta epäasiallisesta kohtelusta
Yhteensä: 5

Toukokuu
⏩️ Maija Puska: Mustekala
⏩️ Erja Tulasalo: Oranssi puutarha
⏩️ Silja Liukkonen: Vippi-ihmisiä
Yhteensä: 3

Kesäkuu
⏩️ Tess Gerritsen: Jääkylmä
⏩️ Ai Yazawa: Nana
Yhteensä: 2

Heinäkuu
⏩️ Juha Matias Lehtonen: Sairaan kaunis
⏩️ Andrea Abreu: Pilvipeitto
⏩️ Elina Viinamäki: Käypä hoito
Yhteensä: 3

Elokuu
⏩️ Johanna Hasu: Ei hyvä hylätyn
⏩️ Shoko Iwami: Suzunari
⏩️ Daisuke Moriyama: Chrono Crusade
⏩️ Keiko Nobumoto: Wolf's rain
Yhteensä: 4

Syyskuu
⏩️ Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
⏩️ Siiri Enoranta: Keuhkopuiden uni
⏩️ Shuri Shiozu: Ghost!
Yhteensä: 3

Lokakuu
⏩️ Rose-Marie Peake & Outi Santavuori: Entiset heterot
⏩️ Douglas Stuart: Nuori Mungo
⏩️ Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä
⏩️ Dess Terentjeva: Zeno

Yhteensä: 4

Marraskuu
⏩️ Annukka Salama: Asioita joista en tiennyt pitäväni
⏩️ S. K. Rostedt: Kahden veren tytär

Yhteensä: 2

Joulukuu
⏩️ Hanya Yanagihara: Pieni elämä
⏩️ Pajtim Statovci: Bolla
⏩️ Matias Riikonen: Matara 

Yhteensä: 3

KOKO VUONNA YHTEENSÄ: 43

Taivaanrannan värit

Minä en enää tiedä, kuinka maailma toimii. Sinä olet vielä siinä, seisot edessäni, pyydät minua katsomaan laskevaa aurinkoa kanssasi. Kaikki on lakannut toimimasta jo kauan sitten, en ymmärrä muotoja ja värejä, joku muu väritti ne puolestani. Minä en ole nähnyt itseäni siitä kuvasta. Se en ole minä, se en koskaan ollut minä, en saa happea, tukehdun, tukehdun.

Silti sinä olet siinä.

Sinä hymyilet, sinun hymysi on minulle tuttu. Sinun kätesi. Tapasi kävellä, tuo askellus, jonka tunnistaisin missä tahansa. Sinun naurusi, sen puromainen sointi kesäillassa. Sinä olet viimeinen ihminen maailmassa, sinun ovat auringonlaskut ja nousut, sinusta minä löydän maailman silloin, kun värit ovat jo kauan sitten sekoittuneet.

Minä en tiedä, millainen maailma on, jos 

Minä en tiedä, miten on mahdollista hengittää keuhkoilla, jotka vuotavat tervaa

Minä en tiedä, miten kukaan voi koskaan olla miten kukaan koskaan

Sinä hymyilet,

ja sinun on kevät, sinun ovat kesän laineet ja syksyn viileät tuulet, sinä olet maailma, sinun kanssasi minä tiedän, kuka olen. Sinä tartut minua kädestä ja kuljetat minut katsomaan auringonlaskua. Katso, sinä sanot, katso kuinka aurinko maalaa maailman. Ja minä katson.

Silloin minä näen sen.

Välkehtivän taivaanrannan. Kullanpurppuran. Helmiäisen aalloilla. Värit. Hengitys. Sisään ulos sisään ulos, olen tässä, näen värejä, ne ovat todellisia, sinä olet todellinen. Sinä vedät minut takaisin maailmaan.

Minä olen todellinen ja

minä olen itseni oma.

Kanssasi

Kukaan maailmassa ei ole niin kuin sinä. Sinun valollesi ei ole vastinetta, sinä olet kauneinta, mitä on. Kun loistat kirkkaana, olet kaunis, kun valosi himmuu ja uuvut, olet kaunis.

En tiedä, mitä olen tehnyt oikein, kun olet yhä siinä. Värjöttelen valossasi ja toivon, että riitän.

Rakastan jokaista osaa sinussa kuin itseäni, vapisen sinun edessäsi,

sillä kukaan ei ole koskaan ennen,

eikä kukaan koskaan

Sisko

SV: mainintoja itsemurhayrityksestä

Pikkuveli istuu pöydän ääressä lusikka seisoen keittokulhossa. Hän ei katso minua silmiin. Tämä on ensimmäinen ilta sairaalan jälkeen, kun istumme kummatkin harmaassa keittiössä. Veli ei ole laittanut kattovaloa päälle. Tiskipöydän haalea valo tuntuu irvistävän minulle. Täällä taas. Mitä muuta sinä luulit?

”Haluatko sä, että mä sanon jotakin, vai pilaako se kaiken?” kysyn. En tiedä, mitä toiselle voi sanoa enää sen jälkeen, kun on jo kertaalleen jättänyt hyvästit. Veli ei katso minua silmiin. Hän sulkee omansa hetkeksi aivan kuin ei kykenisi kohtaamaan minua ollenkaan. ”Anteeksi.”

En haluaisi pyytää anteeksi. Eihän tämä minusta johdu. Eikä hänestä. Mikään täällä ei ole meistä lähtöisin. Jos lamppu räpsii, se on mennyt rikki ajat sitten.

Veli pudistaa päätään. Viimein hän katsoo minua silmiin. Minä en ole kääntänyt katsettani hänestä kertaakaan. Äiti aina sanoo, että veljen kasvotatuoinnit tekevät hänestä mahdottoman katsoa. Minusta hän näyttää itseltään vasta nyt.

”Ei sun tarvitse pyytää multa anteeksi sitä, että sä et jaksa olla täällä.” Veljestä lähtee vaimea naurahdus, jonka hän tietää sopimattomaksi, mutta sellaisia me olemme aina olleet. Olemme kumpikin aiheuttaneet pettymyksen vanhemmillemme, kumpikin omalla tavallaan. Joskus vitsailemme, että voisimme kilpailla lopun ikäämme siitä, kumpi ehtii tuottaa enemmän pettymyksiä. Pidän niistä ajatusleikeistä. Se sisältää ajatuksen siitä, että eläisin vanhaksi.

”Mä aiheutin sulle huolta, vaikka sä olet jaksanut mua tosi hienosti nämä kuukaudet.”

”Ei sussa ole mitään jaksamista.”

Minun vuoroni hymähtää.

”Saat nurkkiisi isoveljen, joka ei olekaan veli vaan sisko, ja sitten se pitää ruokkia kuin joku kissanpentu. Ja mitä se tekee kiitokseksi, no vittu tappaa itsensä tietenkin.”

”Hei, älä puhu tuolla tavalla. Okei?”

Olemme pitkään hiljaa. Kauhon keittoa suuhuni, mutta en muista ajatella sen makua ennen kuin sitä ei enää ole lautasellani.

”Etkä sä sitä paitsi ole koskaan ollut muuta kuin sisko. Piste.”

Hymyilen. Joskus pikkuveli tuntuu yhä siltä samalta teiniltä, joka luukutti My Chemical Romancea ja Black Veil Bridesia huoneessaan ja meikkasi silmänsä niin mustiksi, että meikkitahroja löytyi aina äidin vanhoilta valkoisilta tuoleilta.

”Oot kyllä just tommonen”, sanon ja tiedän, että hän saa kiinni äänestäni.

”Odile.” Näen, että hän nielee sanoja. Hänen ei ole koskaan ollut vaikea sanoa oikeaa nimeäni. ”Oon tosi iloinen, että sä olet siinä.”

Me emme ole hyviä ilmaisemaan välitystä. Meille ei ole koskaan opetettu, kuinka toiselle sanotaan minä rakastan sinua. Tuijotan lusikkaa, joka seisoo veljen lautasella.

”Se keitto syödään kitisemättä, hei”, nyökkään kohti lautasta. Veljestä lähtee vaivalloinen naurahdus. Tiedän, että hän tekee sen vuokseni. Yrittää. Hymy pysyy kasvoilla vielä hetken. Hän ryhtyy ääneti survomaan keittoa suuhunsa.

Hymy kasvoillani on ensimmäinen pitkään aikaan, jonka tunnen sydämessäni asti.

Sairaalassa

SV: itsemurhayritys

Liittyy hahmooni Odileen

Epämääräisiä välähdyksiä. Kuvia, jotka leijuvat ylläni. Valoa, niin kirkasta, etten saa pidettyä silmiä kiinni. Kliininen, tuttu haju, jonka muistan joka kerta ennen kuin vaivun takaisin tajuttomaan pimeyteen. Kallonaamaiset kasvot. Naaman irvikuva, josta en saa otetta. Se sekoittuu joka kerta valoon. Jos huudan, en kuule sitä. Olen syvällä pinnan alla eikä kukaan koskaan kertonut minulle, kuinka pidätetään hengitystä.

Kuulen nimeni. Sen väärän, jota en ole käyttänyt kuukausiin. Silti kehoni reagoi siihen kuin omaansa. Petturi. Puhuja on lääkäri. Kuulen lukemia. Hahmot sekoittuvat toisiinsa. Kallonaamaa ei ole enää täällä. Minun on täytynyt muistaa väärin. Ehkä näin kuoleman. Naurattaa. Vain satukirjoissa kuolemalla on kasvot.

Miksi te pidätte minua elossa? Kuka antoi teille sen oikeuden?

Jonain päivänä tuijotan letkuista roikkuvaa kättäni. Se ei ole omani, olen varma siitä. Sideharso peittää kummatkin käsivarteni. Minun kehoni ei ole koskaan kuulunut minulle. Naurattaa. Kaikki katoaa jälleen valoksi, en erota rajojani huoneessa.

Muistan luvanneeni itselleni, että en saa kuolla tässä ruumiissa. Tämä ruumis on hauta. Minä tarvitsen edes jotakin, joka muistuttaisi minua todellisesta itsestäni, kuka ikinä hän onkaan. Tähän asti minulla on ollut vain nimi. Kirottu ansio. Rooli, jota en koskaan saanut, mutta josta tulin minä. Olen osannut elää siitä käsin lähes uskottavasti. Yleisö raikaa mielessäni, olen varma, että olen lääkkeistä sekaisin. Mietin ruumistani. Olen luovuttaja. En odottanut siihen asti, että olisin oma itseni. Annoin periksi. Säälittävää.

Kallonaama palaa takaisin. Tänään erotan kasvot kasvoiksi. Veljeni, sittenkin. Tämä on ensimmäinen kerta kaiken jälkeen, kun tunnen ruumiissani aitoa kipua enkä lääkeaineiden turruttamaa etäistä kaikua. Hänen on täytynyt löytää minut. Yritän muodostaa sanoja, mutta niitä ei tule, koska niitä ei ole. Veli katsoo minuun. Se riittää. Äiti ei tule. Tietenkään ei.

En erota päivää yöstä, ne eivät tarkoita enää mitään.

Joskus minä mietin, millaista olisi ollut syntyä joksikuksi toiseksi. Keneksi tahansa, joka tyytyisi elämään sellaisena kuin se on. Kai minä olen vinoutunut, kun pullakahvit ja lempeä puheensorina pöydässä eivät koskaan riittäneet minulle.

Kai minulla on jokin syy olla tässä vielä.

Taivas

 Bethin tuumia

Minä rakastan tätä maailmaa. Rakastan nousevaa ja laskevaa aurinkoa kuin osaa itsessäni. Jokaisella hengenvedolla tulen osaksi ympärilläni heräilevää todellisuutta. Maailma on aina ollut minule hyvä. Olen pieni lapsi sen edessä, ihmettelen jokaista avautuvaa silmua ja sammaleen peittämää mätästä. On uskomatonta, että on olemassa avonainen taivas, jonka alla voin hengittää ilmaa vapaammin kuin koskaan.

Minä pelkään pimeää. Jokainen tähdetön yö muistuttaa minua luolastojen ainaisesta, rikkoutumattomasta pimeästä. Vain siniset valot kieppuivat yössä, joka ei loppunut. Minä pelkään uniani, sillä ne muistavat elämän, joka asuu yhä kehoni taitteissa ja muistuttaa itsestään niin valveilla kuin unissakin. Koskaan ei tulisi aikaa ilman miestä, jonka äänen jokaisen vivahteen osaisin ulkoa koska tahansa.

Ja silti on olemassa tämä maailma vailla tukehduttavaa kattoa. Vain ääretön taivas, jonka laidoista ei saa kiinni. Sen alla uskallan sulkea silmäni ja antaa yön tulla.

Pysähtynyt

Aika on pysähtynyt huoneessa. Mustepullo on kaatunut, tahra on kuivunut kauan sitten. Kirjepaperia on lattialla asti. Kävelen tahrojen ohi, ne eivät ole enää osa minua, kaikki täällä tuntuu keränneen pölyä ylleen. Mitä tuhlailevaa ylellisyyttä omistaa huoneita, joissa ei koskaan käy.

Nurkassa on yhä siteitä. Näen punaista.

Käännyn. Tiedän, että veri ei haise täällä enää, mutta sen pistävä muisto kieppuu kaikkialla ympärilläni. En saa henkeä. Tärisen hetken ennen kuin kerään siteet nurkasta. En saata koskea niihin. Muistutan itseäni, että minun ei tarvitse. Nämä kädet kuuluvat nyt jollekulle toiselle. Ihmiselle, joka ei tee sellaisia asioita.

”Wilhelm?”

Juliuksen ääni on aina yhtä pehmeä ja kirkas, yhä kuin nuoren pojan. Tällaisenakin hetkenä se on yhteyteni maailmaan. Hetken vain seison siinä vuosia vanhat sidetarpeet käsissäni ja tuijotan häntä avuttomana kuin lapsi.

”Voi, rakas.” Hän tulee lähelle, hän ei koskaan tiedä, missä raja menee. ”Anna minä.”

Pudistan päätäni.

”Olen pahoillani.”

Tämä minun on tehtävä itse.

”Wilhelm…” Hän kutsuu minua etunimeltä vain tietynlaisissa tilanteissa. Tämä on sellainen tilanne. Minä kävelen pois huoneesta, jätän Juliuksen keskelle repaleita ajassa. ”Wilhelm, ovatko ne viimeiset?”

Minä katson häntä pitkään.

Hän tietää vastauksen.

Meillä ei ole sanoja sille, minkä edessä olemme. Julius nyökkää hitaasti, eikä hänen katseessaan ole katkeruutta osakseni. Hän katsoo minua vuosia kestäneellä lämmöllään, joka ei ole haalistunut päivääkään.

Minä en vie pois meidän menneisyyttämme, en tee sitä tyhjäksi. Se elää yhä näissä huoneissa. Minä annan palan syyllisyyttäni pois voidakseni hengittää ilmaa edes hivenen vapaammin. Tulen lähemmäs sitä ihmistä, joka olen valinnut olla.

Aamulla

Wilhem & Julius

Sinun silmissäsi on avaruus. Se välkkyy ja spiraloi, kutsuu minua kohti. Sipaiset minua olasta, kuten teet usein kävellessäsi jääkaapille. Kosketuksessa säkenöivät kaikki ne vuodet, jotka olemme viettäneet yhdessä. Sama ele läpäisee kaikki ne ajat.

Ne vuodet, kun kynsiesi alla oli verta.

Ne hetket, kun meillä ei ollut sanoja, ainoastaan kosketus.

Naurussasi soi keväinen puro. Kysyt, otanko mangojogurttia vai päärynää, ja minä unohdun avaruuteen silmissäsi. Astun lähemmäs, vedän sinut vyötäisiltä minua vasten ja hengitän tuoksuasi niin, etten muista enää muuta. Toistat kysymyksesi, mutta minä painan pääni sinun kultaisiin kiharoihisi ja unohdun.

Äänettömät aamut

Wilhelmin silmät ovat suljetut. Hän näyttää täysin levolliselta maatessaan peitto vain puoliksi päällään. Minua hymyilyttää katsella hänen pörhistyneitä kiharoitaan, jotka käkkäräisinäkin ovat täydelliset. Suu on auki vain aavistuksen, edellisen päivän huulipunajäämiä on vielä hiven sisähuulilla. Huomaan muistelevani hänen huuliensa pehmeää tuntua kaulallani. Vatsallani.

Saan väristyksiä.

Wilhelm on levollinen vain unissaan. Kasvot ovat riisutut kaikista niistä murheista, jotka piirtävät juonteita hänen kasvoilleen hereillä. Painaudun hänen vierelleen sängylle, ja sängyn kevytkin tömähdys säpsäyttää Wilhelmin heti hereille.

”Anteeksi”, kuiskaan lempeästi, mutta hän vain kurottaa silittämään minua poskelle ja painaa huulensa omilleni. Wilhelm tekee niin usein aamuisin; suutelee ennen mitään muuta. Hän tekee sen miltei maanisella kiihkeydellä. Hän kiehnää minussa kuin pieni eläin, pysyttelee aivan lähellä, hengittää minua kuin happea.

Joskus se pelottaa minua. En tiedä, mitä sen takana on. Sille ei ole sanoja, sitä ei saa sanoittaa, koska se kuihtuu pois, jos sen tekee olevaksi. Näissä me olemme; auringon kultaamissa äänettömissä aamuissa.

Saunassa

Mikaelin ja Eliaksen ystävyyden alkuajoilta

Elias seisoo kylpytilassa näpräten limsapulloaan auki. Näen hänet pitkästä aikaa ilman pipoa. Hänen maantienvaaleat hiuksensa sojottavat joka suuntaan.

”Mikä kestää?”

”No en saa tätä auki. Saatana.”

”Joo, ok, venaa.” Ryöstän pullon häneltä. Se avautuu sihahtaen. Elias katsoo minua hetken ennen kuin näyttää minulle keskisormea.

”Come on, miten sä sait sen noilla sun rimppatassuilla auki ja mä en? Mitä piilotettuja voimia sulla oikein on?”

”Ehkä käynkin salaa salilla. Oisin horoin jätkä siellä.”

Eliasta naurattaa. Viskaan pullon takaisin hänelle. Hän juo kerralla puolet, vaikka emme ole vielä astuneet saunaan.

”Jätkä veti niinku yhdellä höräyksellä.”

”Kuuluu asiaan.”

”En kestä sua.”

”Mennäänkö?”

Olen vähällä kysyä, stressaako hän, mutta tajuan tekeväni niin itse ja vaikenen. Meidän perheemme ovat katselleet sekoilujamme jo vuoden, mutta emme ole koskaan vieneet ystävyyttämme siihen pisteeseen, että yöpyisimme toistemme luona kokonaista viikonloppua. Perheeni on tottunut Eliaksen naseviin kommentteihin TV-sarjoista, he ovat jo oppineet riitelemään tosi-TV:stä siskoni kanssa.

Elias kiskoo paitansa pois hetkessä. En uskalla kääntää katsettani heti, en tiedä, kuinka tällaiset tilanteet toimivat heteropoikien välisissä ystävyyssuhteissa. Eliaksella on isot käsivarret. Katseeni jää niihin jumiin ensimmäiseksi. Kaikki hänessä on pehmeää ja pyöreää. Tunnen poskieni helottavan, kiskon villapaidan äkkiä yltäni. Käännän katseeni Eliaksesta lattialaattoihin. En ole aikoihin ajatellut niiden sinisyyttä.

Minua harvemmin jännittää olla alasti muiden seurassa. Olemme sitä perheen kesken turhankin kasuaalisti, pyörimme milloin kukin ilman housuja olohuoneessa. Elias tekee tästä vaikeaa. Hän ei osoita ensimmäistäkään merkkiä ujostelusta, hän kantaa veden saunaan ja viskoo sitä antaumuksella löylyä. Silti minun on vaikea katsoa häneen päin. Annan hänelle tilaa, yritän sivusilmällä vilkaista, katsooko hän minuun, mutta hän ei katso. Hän on kuten kuka tahansa ystävä saunassa.

”Vittu, mä en kestä näitä sun löylyjä”, ähisen ja painun kyyryyn. ”Ihan periaatteesta en suostu olemaan eka, joka lähtee mun omasta saunasta.”

”Bro, sun kinda täytyy, koska mä en aio luovuttaa.”

”Vihaan sua. Saat sitten kerätä mut tuolta lattialta, kun pyörryn.”

”Niin varmaan”, Elias nauraa ja sihauttaa löylylle lisää vettä.

Minä olen ensimmäinen, joka poistuu saunasta. Elias nauraa minulle katketakseen seuratessaan perässä.

”Äähhähä, kukas nyt on luuseri, kuka!”

”Juon sun cokikset kohta kostoksi.”

”Sä et edes tykkää cokiksesta. Et ansaitse sen täydellistä aromia tulikuuman saunan jälkeen, koska et edes pidä siitä.”

”Fair, mutta sä et ansaitse voittaa mua saunakilpailussa mun omassa saunassa.”

”Vedän sua lempeesti turpaan kohta.”

”Vedä kuule vaan, ois eka kerta mulle.”

Eliaksen ilme vakavoituu. Hän hörppää juomastaan vain nopeasti ja pukkaa minua lempeästi olalle.

”Hyvin saunottu”, hän sanoo. ”Kumpi ottaa ekan suihkuvuoron?”

Jään tuijottamaan hänen saunasta punottavia käsivarsiaan ja kaulaa. Kaikki hänessä säkenöi juuri nyt liikaa.

”Mä otan ekan suihkuvuoron.”

Käännän hänelle selkäni.

Naurussasi

Mikaelin ja Eliaksen ensitapaaminen

Eliaksen nauru kaikuu luokan toiseen laitaan asti. Pörröinen pää on harmaan pipon peittämä. Hiivin luokan läpi hyppien takkien ja reppujen ohi päästäkseni hänen viereensä. Elias ei vilkuilekaan minuun päin, hän ei koskaan tee niin. Minun täytyy hilautua muiden poikien eteen saadakseni hänet katsomaan minuun.

”Öö, moi?” Elias mutisee nähdessään minut. Hän vetää pipoa kauemmas takaraivoon. ”Mitäs asiaa herralla?”

”No moi vaan sullekin. Sitä vain, että Mäkelä laittoi meidät pariksi bilsantunnilla. Meidän pitää tehdä esitelmä ensviikoksi. Sä et ollut bilsantunnilla.”

”Aijaa. Millanen esitelmä?”

”En mä enää muista, kirjotin johonkin ylös ne sen antamat ohjeet. Ollaanko me koskaan ees juteltu? Moro.”

”Moro äijälle. Kyllä mä sut tiiän.”

Naurahdan. Muut ovat kaikonneet ympäriltämme. Tunnin alkuun on vielä viitisen minuuttia.

”Famous as fuck”, nauran Eliakselle. ”Joo. Ei mulla varmaan muuta. Sulla on cool pipo.”

Eliaksesta pääsee epäuskoinen tyrskähdys.

”Hei kuule, feimi, missä sä haluat tehdä tota projektia? Kirjastossa? Jossain muualla? Mä oon meinaan maailman paskin muistamaan legit yhtään mitään, eli jos haluat saada sen tehtyä, tehdään se äkkiä. Sori. Mä oon aina tämmönen.”

Tujotan Eliasta hetken. Hänellä on räikeän keltainen huppari, sellainen, joita pidettiin ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Se ei tunnu haittaavan häntä pätkääkään. Hän istuu pulpetissaan sellaisella itsevarmuudella, että en ihmettele lainkaan hänen kanssaan nauravia porukoita. Silti välitunneilla Elias on enimmäkseen yksin. On Sakkea ja Jonia ja Mikoa tuntien alussa ja käytävillä, ja silti en erota onnea Eliaksen hymystä.

Sovimme näkevämme vartin yli neljä kaupunginkirjaston aulassa. Eliaksesta kuuluu ensimmäistä kertaa kaksikymmentä minuuttia sovitun ajan jälkeen.

”Soriiii, vittu, mä olen ihan mahdoton näissä aikatauluissa. Kauanko sä oot ootellut siinä? Onko sulla kylmä?”

Hänen katseensa on jämähtänyt villakangastakkiini, jonka olen jättänyt auki. Alla on vain keväänvihreä neulepusero ja muutama uusi koru.

”Ei saakeli, sulla on varmaan kylmä. Sori sori sori. Mä voin ostaa sulle jonkun jutun aulasta, mitä sä haluat?”

”Ei tässä ole mitään hätää, mä pukeudun aina näin.”

”Ei kai sulla ole kiire?”

”Mulla on kaikki ihan hyvin, rauhotu, ei tässä mitään. En mä tartte mitään, kiitti. Ota vaan itelles, jos haluat.”

”Saako tuolta cokista? En käy täällä ikinä…”

Tyrskähdän. Elias näyttää pojalta, joka ei ole koskaan koskenut ensimmäiseenkään kirjaan.

”Kai sieltä jotain limpparia saa. Mä voisin sittenkin ottaa smoothien.”

Elias nauraa. Hän vie teatraalisesti käden suulleen kuin ei osaisi olla aidon pahoillaan reaktiostaan.

”Sori, näytän mun parhaat puolet tällai heti kättelyssä. Sä vaan tiedätkö vaikutat just sellaiselta tyypiltä, joka tilaa smoothieta.”

”Toi ei varmaan ollut kehu.”

”Se taisi olla aika neutraali toteamus.”

”Jassoo.”

”Sä olet silti feimous ja silleen. Tai varmaan juuri siksi.”

”Siis mitä sä nyt selität…”

”Sulla on varmaan eniten kavereita, mitä olen kellään nähnyt.”

”Miksi sä kiinnität siihen huomiota…”

Minä en ole edes tiennyt, että Elias on koskaan katsonut minuun kahdesti. Minun kaltaiseni pojat eivät yleensä kiinnosta sitä joukkoa, joka puhuu uusimmista peleistä ja nukkuu takapulpetissa. Olen liian siloteltu ja muovinen Eliakselle, joka on aina ollut aito.

”Sä naurat ihan inasen liian iloisesti”, Elias sanoo yhtäkkiä. Hän on ostanut meille molemmille smoothiet minun keskittyessäni muuhun.

”Mitä?”

”Niin. Sä naurat paljon porukassa, mutta mulla ei ole hajuakaan, miltä sun oikea nauru kuulostaa. Olen miettinyt sitä monesti.”

Miettinyt. Monesti. Jään tuijottamaan Eliasta pitkään. Hän ojentaa minulle mangosmoothieta. En ole koskaan kertonut hänelle pitäväni siitä. Kuoren alla kipristelee. Jokin pyrkii pintaan ja minua tukehduttaa äkisti. Eliaksen ilme on vilpitön. Hänen silmänsä ovat häkellyttävän siniset. En ole koskaan katsonut niiden pohjalle. Poskillani tuntuu jotain kosteaa. Hän ojentaa minulle paperia nopeammin kuin tajuan itkeväni.

”Kaikki hyvin? Sori, Mikael, en mä tarkottanut… Enhän mä edes tunne sua. Ääh, anteeksi. Mä olen aina niin epähieno tällaisissa.”

”Ei, kun se oli tosi hyvin sanottu. Kukaan ei vain ole koskaan sanonut mulle noin. En tiennyt, että sen voi nähdä musta.”

Minun ei tarvitse kertoa hänelle, mitä se tarkoittaa.

”Kiitos.”

Siemaisen mangosmoothieta, mutta hän tietää, etten kiitä siitä. Istumme hiljaisessa nurkkauksessa viherkasvien takana ja hörpimme smoothieitamme. Näen, kuinka Elias irvistää mansikkasmoothielle muutamaan väliin ja hihitän.

”Aikamoista analyysia sulta näin ensitapaamisella. Onko herra joku psykoanalyytikko?”

”Mä vihaan Freudia, aidosti. Sillä oli legit joku fiksaatio sen mutsiin ja se teki siitä koko maailman ongelman. Ja sen teoriat on muka coolest shit on earth.”

Räjähdän nauruun.

”No nii-in!”

Nauramme aikamme. Elias katsoo minua pitkään. Pyyhin suupielieäni, olen varma, että naamaani on jäänyt keltaisia läikkiä.

”Ei sun naamassa mitään ole.” Eliaksella on rauhallinen hymy. ”Musta vaan tuntui, että kuulin sun naurun äsken ekaa kertaa.”

En sano mitään. Jokin tanssii rinnassani, tempoilee. Elias alkaa yskiä smoothieta, ja meitä molempia naurattaa jälleen. Otan valon hänen hymyssään ja painan sen rintaani. Jätän sen lämmittämään, vaikka en tiedä, mitä se tarkoittaa.

Aitta

 SV: seksuaalinen hyväksikäyttö

Voitin tällä novellilla kunniamaininnan J. H. Erkon kirjoituskilpailusta 2024. Kiitos! 🤍

Hän tulee joka yö. Mies, jonka haju peittää aitan kuivan kesäyöntuoksun ja jonka parta on karhea reisiä vasten. Raskas, nykivä hengitys ja ähkäisyt. Aina samassa rytmissä. Suu on vielä kostea, kun mies kurottaa suikkaamaan nopean suukon huulilleni. Sen jälkeen hän nousee ja vetää vyönsä kiinni, sanoja ei tarvita täällä. Vaatteita ei tarvitse riisua kokonaan, sillä hän ei jää. Hän on suuri mies, voimakas työläinen, jota tämän kylän naiset silmäilevät kahdesti, kolmestikin. Ja silti se olen minä, jonka aittaan hän tulee öisin, minä, jonka iholle hän kuiskii.

Armas oma tyttöni.

Seuraava päivä kuluu sumussa. En ole nukkunut silmäystäkään, kun nousen lypsylle. Päivä kuluu puhki, aurinko on pelkkä ohut, pingottunut kangas taivaan yllä. Ajattelen miestä, hänen hikensä tuoksua ja karheaa leukaansa. Taipuisia sanoja, jotka jäävät kiinni ihoon, merkitsevät. Katseeni etsii häntä jokaisesta pellonkulmasta ja pientareesta, mutta hän on tänään muualla, enkä minä ole se, joka saa kysyä.

Päivällisellä kuulen, kuinka rouva ystävättärineen puhuu hänestä. En istu samassa pöydässä, katselen heitä tuvan toiselta puolelta. Istun hiljaa ja kuuntelen. Vastaan odotuksia. Rouva ystävättärineen kehuu miestä asioista, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hän on kaikissa toimissaan niin kunniallinen, niin jalo. Sanoja, joita minun suvussani ei käytetä, sillä ne täytyy ansaita.

Kyllä sinulla on sitten hyvä mies.

Rouvan mies. Naisen, joka on kaunis tavalla, jolla naiset hänen asemassaan ovat. Talon emäntä, suoraryhtinen ja arvokas. Koko ruumiini on tulessa, kun tuijotan hänen rennon siloiteltua kampaustaan. Hänen hyvä miehensä kutsuu minua öisin omakseen, kertoisinko hänelle sen? Minä tiedän, miten nämä naiset vastaisivat. He katsoisivat kulmiensa alta ja nauraisivat kontrolloitua, hillittyä naurua, joka kertoisi minulle, missä paikkani on. Pidän suuni viivana, en voi lähteä täältä, en saa tehdä sitä perheelleni.

Auringon himmeä kalvo väistyy taivaalta, ilta on haalea, se tuntuu ihoa vasten tuskin miltään. Istun aitan portailla työmekossani ja katson, kuinka lapset juoksevat pellonreunalta sisälle tupaan. Miestä ei näy vieläkään, mutta en voi kysyä. Voin vain luottaa. Aitassa tuoksuu kesäyö, valvon kapealla sängylläni niin kauan, että auringosta on jälleen kuulas ajatus taivaanrannassa. Miestä ei kuulu. Mies ei koskaan tule auringon aikaan, hän saapuu yön sinisinä, pehmeinä tunteina puhkaisemaan uneni. Nukun aavistuksen, ja aavistukseen mahtuu haavekuva hänen karheista työmiehen käsistään ja leveistä harteistaan.

Seuraavana päivänä hän on jälleen täällä, näen unieni suuret kädet rouvan harteilla. Mies hymyilee vaimolleen, ei vilkaisekaan minuun. Kyllä sinulla on sitten hyvä mies. Sisälläni juoksee jotakin kuumaa. Minä vain tuijotan auringon polttamaa kuistia, jolla he seisovat yhdessä. Lapset juoksevat tuvassa nauraen. Perhe. Kaunis, hyvä perhe, jonka voisin tuhota avaamalla suuni. Mutta eivät he uskoisi minua. Häpeä kaadettaisiin minun osakseni. Minut tässä riisuttiin paljaaksi ja suudeltiin rikki. Minun ruumiini vietteli tämän hyvän miehen aittaani joka yö. Yhtäkkiä kesäkuinen helle porottaa liian korkealta, kiedon huivin tiukemmin suojakseni ja käännyn ympäri. Huivi ei suojaa minua itseltäni. Syyllisyys polttelee ihon alla ja pelkään, että se ryöpsähtää yli; että sen voi nähdä minusta, sen, mitä tein hänen kanssaan.

Sellaisena kesä kuluu kohti loppuaan, kuumana ja hengittämättömänä. Viimeiset linnut täplittävät vielä taivasta. Kukkien kuoleva näyttely täyttää penkat ja pellonreunat. Mies ei tule aittaani koko loppukesänä. Öiden pimetessä jaksan yhä toivoa, että hänen suuri siluettinsa ilmestyisi ovelle. Ajatus lävistää koko olemukseni. Häpeä ei ole minulle vieras, mutta tällaisina öinä en muista, kuka olin ennen sitä. Toisen mies saa koskea minuun, ja tässä minä olen, kaipaamassa kosketusta kuin koko henkeni riippuisi siitä.

Ääni. Rahinaa, kolahdus, siluetti yössä. En saa ponnahtaa ylös, en saa esittäytyä tarvitsevana, muuten hän lähtee pois eikä enää koskaan kutsu minua omakseen. Leveät hartiat ja pitkä varsi piirtyvät hämärään. Mies ei sano mitään. Hän kumartuu luokseni kuten aina, äänettömänä, vaativana.

”Armas tyttöni.” 

Rosoinen ääni. Se viiltää ihoani kuten pikkukivet lapsuuden kesinä, kun kaatui soraan. Hänen kouransa hapuilevat minua kaikkialta, nipistävät nännejä, puristavat reisiä, pysähtyvät vatsalle kuin etsisivät merkkejä jostakin, jota olemme yhdessä tehneet. Mutta minä olen yhä pieni ja tyhjä, hän ei ole täyttänyt minua. Sattuu.

”Pikkuiseni… Sinähän et voi vielä kantaa lasta, ethän? Sinun vuotosi ei ole vielä alkanut.”

Loppukesästä on jo viileää. Linnut eivät laula yössä. On niin hiljaista. Hiljaista ja kylmää. Mies ei toista kysymystään, hänen kätensä ovat avaamassa vyötään. Näen hänet kokonaisena, siitä on pitkä aika. Kaikki, mitä hänellä on antaa. Pelko minussa on miltei suurempi kuin hänen vaativa kehonsa.

”Et siis?” 

Varmistava kysymys. Nyökkään. 

”Sinä olet jo melkein siinä iässä. Oletko varma?”

Nyökkään uudelleen. En minä vielä vuoda. En pisaran pisaraa. En aiheuta sinulle harmia. Ilme hänen kasvoillaan muuttuu, kovuus pehmenee, hän vetää minut lujaa lähemmäs ja avaa reiteni. Suljen silmäni, valmistaudun sukeltamaan kesäyöhön.

Ovi käy uudelleen. Reiteni ovat auki, kaikki minusta näkyy, mies on edessäni suurena ja vahvana ja valmiina täyttämään minut. Rouva ei näytä enää rouvalta. Hämärässä erotan hänen hätäisen hahmonsa kuin hiekkaan piirretyn kuvan. Henkäys hänen huulillaan on ohut kalvo, se ei kerro mitään. Olen tuomittu. Nyt rouva näkee, mitä ihoni on kuiskinut hänen miehelleen.

”Lapsi”, kuuluu hämärässä. ”Luoja armias, hän on pelkkä lapsi…”

Ensin välähdys. Sitten korahdus, yksi ainoa, kun jokin iskeytyy miehen takaraivoon ja saa hänet jysähtämään vasten aitan lattiaa. Rouva ei ole enää rouva, se on ainoa ajatukseni. Rouva on joku muu. Hän on vihan sumentama täplä yössä. Hän hakkaa ja hakkaa, ja kun löydän itseni tekemästä samaa, huomaan kaiken tapahtuvan täysin ääneti. Kipuni ei ole enää omani, rouva ottaa osan siitä kannettavakseen, ja me iskemme niin kauan, että mitään ei ole jäljellä. On vain raato siitä rakkaudesta, jota kannoimme.

Huohotamme molemmat, kaksi naista, toinen valmis, toinen vielä vaiheessa. Kivun yhdistämät. Veren käsissämme. Minä katson häntä, en sano mitään, katson vain. Verinen käsi tarttuu toiseen, annan rouvan pitää minusta kiinni. Hiljaisuuden laskeutuessa aittaan me katsomme toisiamme ja tiedämme.

Pysy kanssani

Pysy kanssani.

Yöllä on terävät reunat. Jossain rahisee, en erota ääniä toisistaan. Kaikkialla on hämärää. Pelko kiertää minua kaikkialta, ei anna minulle tilaa hengittää.

Sinä hymyilet. Tartut kädestäni ja kerrot, että hätää ei olisi. Sinun äänesi säkenöi valoa tilaan. Erotan muotoja jälleen, piirrät hämärälle rajat.

Pysy kanssani, kunnes aamu maalaa meidät kultaansa.

Meissä on taivas

SV: seksin kuvaus

Liittyy tarinaani Hetkiemme kudelma

Alman katse on täynnä peittelemätöntä nälkää. Katseet, joita hän on kohdistanut minuun kaikki nämä kuukaudet, osoittautuvat tosiksi. En ole kuvitellut niitä mieleni laitamilla, ne ovat oikeita ja huutavat itseään julki hänen raukeissa silmissään. Hän ei enää pidättele itseään, hän antaa kaiken näkyä.

”Varpu…”

”Niin?”

”Sä olet täydellinen.”

Alma painaa minut hotellin sängylle eikä mikään voi estää universumia räjähtämästä kehooni. Tunnen, kuinka galaksit laulavat, kun Alma vie kätensä paitani kaulukselle.

”Saisinko mä…”

Nyökkään.

”Saat aina.”

Hänen kätensä kiskovat minut paidastani sekunneissa. Tärisen paljaana hänen katseensa alla, mutta katse ei polta, se on hellä ja janoinen ja täynnä meitä.

”Sä olet aivan uskomaton… Mistä sua saa koskettaa? Mistä sä pidät?”

”Saat tehdä ihan, mitä sä haluat.”

”Kerro mulle… Mä haluan olla sulle hyvä.”

Hänen äänensä on juoksevaa mahlaa. Minä kurotan hänen kaulalleen, painan helliä suudelmia ja kuiskin hiljaa hänen korvaansa. Alma naurahtaa pehmeästi ja painaa minut tiukemmin itseään vasten. Hän on yhä pukeissa, ja tunnen joka raajassani hänen katseensa. Hän rakastelee minua jo pelkällä katseellaan.

Alma saa minun kehoni laulamaan. Jokainen suudelma kertoo taitteilleni ja notkelmilleni, kuinka hän rakastaa. Älä lopeta, minä huohotan, vaikka tiedän, että hän ei lopettaisi, hän pysyisi siinä kaatamassa hunajaansa minuun. Alma on lämmin ja luja ja minussa sykkii kyltymätön jano, joka vaatii tulla täytetyksi. Älä lopeta.

Minä olen omille äännähdyksilleni vieras. Alman huulet saavat kehoni taipumaan ja ääneni kohoamaan, enkä minä estä. Minä en ole valmis vielä silloinkaan, kun olen, haluan lisää, haluan kaiken.

Huohotan Alman rintaa vasten, en saa henkeäni kasattua, ja silti olen jo silittämässä hänen lanteitaan.

”Onhan sulla kaikki hyvin?” Alma kuiskaa hellästi. Hänen mustat hiuksensa levittyvät tyynylle ja minä olen niin täynnä onnea, että säkenöin.

”On”, nyökkään, ”tuhatkertaisesti, on…”

Alma hymähtää ja painaa suudelman suulleni. Minä en tiedä, kuinka tulen koskaan tottumaan siihen, että hän voi suudella minua näin.

”Saanko…” Hivutan kättäni hänen hameensa reunalle. Pehmeä vatsa tulee vastaan, Alma päästää pehmeän ynähdyksen.

”Sinnekö… oi…” Hänestä pääsee kujertava naurahdus. ”Ahne tyttö…”

Se työntää minut yli rajan. Pujahdan helman sisään, silitän pehmeää vyötäröä. Hivuttaudun alemmas, en voi olla päästämättä hienoisia äännähdyksiä. Alma pitää katseensa minussa, hän tahtoo kokea tämän kaiken. En päästä häntä pakenemaan altani, hänen katseensa pysyy, kun löydän hänet lopulta.

Alma on täydellinen.

Kaikki hänessä on minulle kallista. Jokainen osa hänestä on arvokas ja kaunis. Tahdon koskea kaikkea sen ansaitsemalla arvokuudella, näyttää jokaiselle taitteelle ja kummulle, miten paljon rakastan.

Alman nautinto on kuin laulu minulle. Kun makaamme hikisinä vailla vaatteita toisissamme kiinni, minä tiedän, mitä kehomme ovat toisilleen kuiskineet. Meissä on taivas, ja sen taivaan lempeässä sinessä minä tahdon kellua.

Luomiesi takana

Suljetut silmäluomet. Kasvot nykivät, uni tempoilee jossain luomien takana. Minä katson untasi, katson kaikkea sitä herkkää ja peittelemätöntä, joka sinussa lepää. Uni pitää sinua pitempään kuin useimpina aamuina. Piirteesi ovat täysin kaikesta vapaat, päivän pelot eivät ole vielä piirtäneet niihin jälkiään.

En tohdi kutsua sinua valveen maailmaan, olet unessa kuin pieni suojaamaton eläin. Säpsähdät kerran ja silmäsi avautuvat uuteen päivään. Katsot minua samalla tavalla kuin aina herätessäsi. Hetken kauhu heijastuu katseestasi, kunnes näet minut ja painut lähemmäs.

Olet lämmin minua vasten. Sydämesi sykkii, sen rytmi sekoittuu omaani, kunnes en enää tiedä, mihin alamme ja lopumme. Tulet osaksi minua aamuauringon maalatessa meidät kultaansa.

Punainen

 SV: väkivallan kuvaus

Wilhelmin ja Juliuksen menneisyydestä

Koko huone on punainen.

En näe selkeästi. Maailma on punainen. Jokainen huonekalu huutaa, happi on tervaa keuhkoissa. Ruumiini ei ole enää täällä, on vain nykiviä muotoja, jotka kietoutuvat toisiinsa. Vääristynyt ouroboros. Jos joku nauraa, se en ole minä.

Minä halusin, että sinä kuolet.

Punaistapunaistapunaista.

Erotan sinut kaiken keskeltä. Sotku raajoja.

Älä sano enää mitään, sanat eivät kuulu tänne. Maailma huutaa ja minä halusin, että sinä kuolet.

Sinun kätesi

SV: parisuhdeväkivallan kuvaus

Wilhelmin ja Juliuksen menneisyydestä

Hänen kätensä, jotka vasta hetki sitten olivat kurkullani, suojaavat hänen hentoa ruumistaan kuin minä olisin se, joka iskee. Hän, joka on aina ollut minulle perhonen, pieni ja hauras, muuttuu sekunneissa joksikin pimeäksi.

”Älä sano mitään.”

”Mutta –”

”Älä. Sinä et rakasta minua.”

Rakkaus. Rakkausko hänet ajaa kiinni minun kurkkuuni? Hengitykseni rahisee, inhoan sen säälittävää rytmiä. Hän näyttää kauniimmalta kuin koskaan tullessaan lähemmäs. Purppuraa ja samettia. Hämärässä hehkuvat helmikorut.

”Sinä et rakasta minua, joten en tahdo sinua. Pysy kaukana minusta.” Vaikka hän tulee joka askeleella lähemmäs minua. Hän on aina yläpuolellani. Kattokruunun valo piirtää hänelle sädekehän.

”Minä…” Kehoni on turta. Huuleni eivät liiku. Ei ole mitään, mikä auttaisi. Minä en pelkää, en ole pelännyt aikoihin. Näiden huoneiden sisään ei ole enää vuosiin kuulunut mikään niin yksinkertainen.

Perhonen on kuollut.

Huone on täynnä mustaa.

Minä vedän henkeä, vaikka tiedän, että pinnan alla ei ole mitään.

Hänen armossaan

SV: väkivallan kuvailua

Wilhelmin ja Juliuksen menneisyydestä

”Älä koske.”

Kynsien alla on verta. Suussa maistuu metalli, päätä pistää. Hengitys ei tasaannu. Lattia pyörii, erotan vain vaivoin valkeat kutrit ja punaisen suun. Päässä hakkaa, en saa henkeä.

Sohvalle on liian pitkä matka. Jos ryömin, jos olen hänelle se koira, jona hän minut näkee, uusi isku vie minulta tajun. En pysty ottamaan sitä vastaan. Näkökenttäni sumenee, huone peittyy punaisista pilkuista. Ojennan kättäni. Haparoin sumua, etsin kiintopistettä, jota ei tule.

”Minä sanoin”, ääni kiertelee minua joka puolelta, ”älä koske.”

Turruttava kipu saa minut polvilleni. Ilma ei juokse keuhkoihini, en pysty haukkomaan henkeä. Hänen kiharansa kuuluvat enkelille. Minä en pelkää. Kun hän ottaa kasvoni käsiinsä, tahrii sormensa minun verelläni, minä hengitän hänen armoaan.

Gosulookkeja

Mätä

Syyssade vihmoo ikkunaan sellaisella rytmillä, että mökin ikkunat miltei helisevät. Sisko seisoo kattila kädessään ikkunan edessä ja pyörittelee liinaa sen sisuksissa hajamielisesti. Hänen ilmeensä on yhtä sulkeutunut kuin ensimmäisinä iltoina Urhon lähdön jälkeen. Kyllä hän vielä palaa, sisko jaksoi toistella viikkoja, kuukausiakin. Sanojen päälle on alkanut kertyä pölyä. Me molemmat tiedämme, että Urho ei enää palaa.

Tuvassa on niin hämärää, että kynttilänvalokin tuntuu pelkältä aaveelta huooneessa. Sellaisiksi päivämme ovat käyneet, aaveiksi entisistä. Sisko jatkaa kattilan hinkkaamista niin kauan, että harkitsen hakevani sen hänen kädestään.

Koneita ei ole lentänyt ylitse pitkiin aikoihin. Levottomuus metsissä on tasaantunut. Tunnistan kiväärin äänen sellaisen kuullessani. Maailma on ollut pelottavan hiljaa. Vain sade rummuttaa ikkunoita välivaltaisella rytmillään. Kynsien alla on multaa.

Kolahdus. Toinen. Sisko jättää kattilan tupaan ja säntää ovelle ennen kuin ehdin kieltää.

”Urho”, hänen suustaan pääsee, ja minä olen aikeissa sanoa, että hänen unelmastaan on jäljellä pelkkä kuiskaus. Hän on jo ovella, kolina lähestyy. Jokin sisälläni virittyy kireämmäksi. Kun oveen koputetaan, huomaan hakeutuneeni lähemmäs pöytää, jonne sisko on jättänyt veitsen.

Syyssade tuo tupaamme miehen. Rähjäisen ja repaleisen, puhki kuluneen. Multaa vaatteissaan. Silti kaiken keskeltä me erotamme samanaikaisesti tutut silmät, joiden tuiketta siskoni on täytynyt toistaa kaikki ne yöt, joina hän ei ole saanut unta. Sanaakaan vaihtamatta mies ja siskoni syleilevät. Minä en osaa olla katsomatta pois, en tiedä, kuinka olla häveliäs silloin, kun mahdottomuus huutaa itseään julki eteisessämme. Miehen lian tahrimat kasvot ovat ennallaan, hän on yhtä komea kuin muistin. Minä en sano mitään, mikä tarkoittaisi mitään todellista. Mies jää. Tietenkin hän jää. Syyssade saa vihmoa ikkunoissa, minun siskoni kasvoilla on jälleen hymy.

Kolmantena viikkona miehen saapumisesta huomaan hajun ensimmäistä kertaa. Makea mätä. Tuttu turpeinen tuoksu, joka täyttää tienpenkat syksyn viedessä kesän kukat matkaansa. Sisko ja mies eivät huomaa tuoksua, vaikka kysyn useampaan kertaan. Sisko ja mies käyvät metsällä ja valvovat myöhään. Heidän maailmansa kutistuu niihin katseisiin, joita he vaihtavat hämärän tullen.

Haju pinttyy huoneisiin. Unohdan sen, kun pysyttelen sisällä pirtissä, mutta joka kerta, kun haen pihamaan ansasta kaniinin tai käyn metsässä keräämässä yrttejä, mätä iskeytyy vasten kasvoja suoraan ovella.

Minä tiedän, että se johtuu miehestä.

Miehellä on liian pitkiä katseita, liian intensiivisiä. Miehellä on nauru, joka on vain hieman liian matala ollakseen sen ihmisen, joka syleili sisartani kevään ensimmäisinä päivinä. Miehessä on haju, joka on pesiytynyt kotimme hirsiin kiinni ja pitää minua valveilla aina, kun vain ajattelenkin sitä.

Siskoni ei huomaa. Hän ei puhu muusta kuin onnestaan. Siskollani on kaikki hyvin. Minä haistan mädän joka hetkessä ja pelkään, että minä olen se, joka ei näe.

Kun herään yöllä märkään ääneen, joka muistuttaa sadetta, mutta samalla ei mitään, mitä olisin koskaan kuullut, minä nousen ja kävelen paljasjaloin tupaan. Muoto, joka piirtyy yönkajoa vasten ei ole ihmisen eikä olennon. Se on epäpyhä ja vieras.

Mies ja sisko. Eittämättä mies ja sisko. Mies siskon yllä. Mädän läpäisemätön haju. Kaikki ne nesteet, jotka keho päästää kuoltuaan. Oksennan varpailleni, en saa henkeä. Miehen piirteet ovat tunnistamattomat. Jossain kaiken sen visvan ja kuonan alla ovat ne silmät, joita siskoni kerran niin kovin rakasti.

Siskon muotoa en enää erota ihmisen muodoksi. Se on kaukana siitä, mistä ihminen lähtee. Erotan vain märän äänen, kun leuat jauhavat sitä olentoa, joka joskus muodosti siskoni.

Välähdys yössä.

Kaikki on poissa, haju katoaa olennon mukana avonaisesta ovesta yönkajoon. Jäljet, jotka kostealle nurmelle jäävät, ovat ihmisenkaltaiset, mutta eivät ihmisen, eivät koskaan ihmisen.

Ilmassa haisee mätä.

Tähdet syttyvät

Älä pelkää.

Maailma odottaa. Se on tässä, hengittää kanssasi samaan rytmiin, tahtoo sinulle hyvää. Minä olen sinun kanssasi, kun illan hämärä taittuu yöhön eivätkä tähdet jaksa enää loistaa. Olen vierelläsi, kun kaikkeus sammuu ja muistat vain, miltä tuntuu, kun on kylmä.

Katso, kuinka tähdet syttyvät yksi kerrallaan.

Niiden laulu halkoo taivaita.

Katso, miten kaunista kaikki on.

Älä pelkää,

olen aina kanssasi,

olen aina sinun. Olen sinun valojen sammuessa, 

olen sinun, kun tähdet laulavat meille huomisen.

Kasvu

Rakastan katsella, kuinka kasvat. Kuinka jokainen päivä tuo hymyysi lisää.

Joskus olet hiljaa, painat pääsi. Vedät valosi pois niiden luota, jotka eivät osaa sitä nähdä. Silti minä näen, kuinka sinussa kasvaa joka päivä.

Sinun hymysi säkenöi lämpöä kaikille niille, jotka pysähtyvät sen äärelle.

Sinä olet aarre, jota kaikki eivät näe; jonka kasvua kaikki eivät tunnusta.

Minä näen sinut, kaiken sinussa, jokaisen eksyneen rihman ja oksan. Minä näen, kuinka hiljaisuuden keskellä kurotat kohti valoa ja tiedän, että jonain päivänä vielä onnistut.

Kukoistat

Sinun terälehtesi ovat pienet ja hennot. Ne ovat vasta puhjenneet ja aukovat itseään vasten aamun ensimmäisiä säteitä. Aurinko silittää niiden hentoja päitä antaen niille tilaa kasvaa. Joskus sateen tullen ne kipristyvät, kääntyvät kuoreensa, mutta aurinko maanittelee ne jälleen esiin.

Sinun vartesi on lyhyt, mutta suora. Se kantaa sinut, pitää sinut pystyssä. Sinä olet kaunis juuri sellaisena kun olet. Sinä kukoistat omassa loistossasi kauniimmin kuin viereisen pensaan kirkkaat ja korkeat kukat, sinä olet kaunein sille, joka pysähtyy hetkeksi ja näkee sinut. Sitä loistoa ei voi verrata mihinkään.

Sinä olet kaunein, koska olet.

Sinä

Minä rakastan sinua.

Se on muuttumaton totuus.

Minä rakastan sinua kuten tuuli rakastaa koivujen nuoria oksia. Kevään ensilehtiä, jotka keinuvat hellässä tanssissa.

Ruohoa, joka pitkän talven jälkeen helottaa vihreänä merenä joka penkereellä.

Minä rakastan sinua kuten ilta rakastaa öisen kuun lempeää kajoa ja tähtien lempeää peitettä. Rakastan sinua kuten aamua, joka sirottaa kasteen nurmeelle.

Minä rakastan sinua,

koska olet kauneinta, mitä on.

Minä rakastan sinua,

koska sinä olet.

Maailmojen laidalla

Maailmankaikkeuden reunalla leimuaa. Tuhannet tulet polttavat taivaankantta. Sinun tanssisi käy taivaiden halki ja laulaa vanhat jumalat unestaan. Jokainen askeleesi soittaa sävelmän. Maailmat aukovat silmiään, todellisuudet kääntyvät katsomaan kulkuasi. Minä olen pieni ihminen sinun edessäsi. Sinun olemuksesi leiskuu kaikki todellisuudet ylittävää lempeyttä, joka ei tunne rajoja tai muureja. Se hehkuu lämpöään jokaiseen olevaan, ja minun koko ruumiini kadottaa äärensä sinun loputtomaan lämpöösi. Silti tiedän, että olen todellisempi kuin koskaan, kun kurotat minuun ja meidän sydämemme laulavat samaa laulua.

Lauta-aita

Tuuli on hinkannut lautoja toisiaan vasten niin lujaa, että niiden pinta halkeilee. Puun säikeet repsottavat joka suuntaan. Kaikki täällä on kulunutta, jokainen eloton kappalekin tietää paikkansa osana ajan väsyttämää systeemiä. Tytön käsi hipaisee rispaantuneita laitoja. Hän ei ole aikoihin pelännyt saavansa tikkuja sormiinsa. Hän tietää, että on olemassa suurempiakin asioita.

Olennon silmät hehkuvat lauta-aidan takana kuin virvatulet. Tyttö tärisee kauttaaltaan, mutta ei pelosta. Kun hän avaa portin, jonka kitinä hukkuu alati vihmovan tuulen sointiin, hän tietää, mitä tekee. Olennon katse piirtää hänet omakseen ja pyyhkii pelon pois.

Valosi

Sinä nauroit, sen minä muistan. Ensimmäinen ääni, joka halkoi tiensä nimettömään hämärään. En muistanut värejä ennen kuin toit ne eteeni ja osoitit, kuinka ne värjäsivät taivaanrannan ja saivat koko maailman loimuamaan.

Sinun olivat soinnut maailmassa, jossa ei ollut ääntä.
Sinä toit värit sinne, missä ne uupuivat, missä hyhmäinen usva kertyi pelloille ja peitti muodot hämärään.
Sinä katsoit minuun ja näit.

Sinä jäit,
ja minä tunnen, kuinka suru väistyy ja sinä täytät kaiken valollasi.

Laulumme

Kun sinä katsoit minuun ensimmäistä kertaa, minä en tiennyt, mitä tuntea. Kaikki laulut alkoivat sinusta ja loppuivat sinuun, sinussa soivat kaikki sävelmät, joita sydämeni tiesi. Sinä katsoit minuun ja näit, eikä kukaan ennen,

eikä kukaan jälkeen.

Sinun silmäsi tavoittivat minussa soinnin. Laulusi yhtyi omaani, enkä tunnistanut, missä melodiamme ristesivät. Olimme yhtä, tulit osaksi minua ja sinun laulusi soi minussa niin kuin minun sinussa.

Sinä,

aina sinä,

iänkaikkisessa soinnissa.

Kukka

Naputan sormiani vasten pulpettia. Tunti ei ole vielä alkanut, muut tytöt eivät vilkuile suuntaani. Hyvä. Otan paperin ja piirtelen sen reunaan suttuisia kukkasia niin kauan, että opettaja tulee luokkaan. Syksystä asti ollut matematiikanopettaja on pitkä ja tummatukkainen, hänessä on ripaus nuoren pojan innostusta. Hän haroo tukkaansa ja naureskelee, mutta on samalla asiantunteva ja tehokas työssään. Me kaikki tiedämme, että hän on valmistunut viimevuonna ja on vielä tuore opettaja, mutta siihen nähden hän on saavuttanut jo huikean suosion.

Muut tytöt ovat aina aivan hiljaa, kun hän opettaa. Moni kutsuu häntä rohkeasti etunimeltä, mutta minulle hän on vain opettaja. Hänen etunimensä on Toni, mutta sen ajatteleminen tuntuu jotenkin laittomalta, liian arkiselta ja tutulta.

Opettajan luokassa istun aina keskellä. Sellaiseen paikkaan ei kiinnitetä huomiota. Veera ja Milja eivät ikinä istu keskelle. Ei siksi, että minä istun siinä, vaan lähinnä voidakseen mennä luokan taakse tuijottamaan läppäreitään. Aivan kuin opettaja ei muka huomaisi sitä. He ovat silti kiinnostuneempia tuijottamaan ruutujaan kuin minun rasvaista niskaani, ja se riittää minulle.

Opettaja on kova kysymään meiltä oppilailta vastauksia suoraan varoittamatta. Se on hänen tapansa testata, olemmeko hereillä. Minä osaan vastauksen suurimpaan osaan kysymyksistä, mutta en ole se, joka saa olla äänessä. Kun opettaja kysyy minulta, suuni on vahaa, en saa henkeä.

Vasta jälkikäteen tajuan, että minun on täytynyt jättää vastaamatta. Opettaja jää katsomaan perääni, hän tekee sitä usein. Tuijottaa, mutta ei samalla tavalla kuin Veera ja Milja, vaan pelkästään tavalla, joka yrittää tunnistaa ongelmaa. Haluaisin pahoitella. Jos tietäisin, mikä ongelmani on, olisin kirjoittanut sen jonnekin näkyville, josta kaikki voisivat sen aina tarkistaa. Sitten jokaisen ei tarvitsisi erikseen ihmetellä sitä kohdatessaan minut.

”Kukka.”

Opettajan sanomana nimeni ei kuulosta todelliselta. Sen sointi on kauniimpi kuin omassa suussani. Minä en ole koskaan muistuttanut vähääkään nimeäni, ja usein pohdin, mahtoiko nimi olla ironinen ennustus.

”Niin?”

”Onko kaikki hyvin?”

En tiedä, osaanko hymyillä riittävän uskottavaa kumista hymyä opettajalle.

”On.”

”Tiedätkö, Kukka… Voitko laittaa sen oven kiinni?” Opettaja viittoo minua sulkemaan luokan oven. ”Olen vähän miettinyt.”

”Ai jaa?”

”Olet vaikuttanut hieman vaisulta viimeaikoina. Onko kaikki varmasti hyvin?”

”On, on. Kiitti.”

Mietin Veeraa ja Miljaa, joiden on täytynyt nähdä minun jäävän tänne kahdestaan opettajan kanssa. Suussa maistuu sappi, jalat tahtoisivat jo johdattaa minut pois. Minne tahansa. Turvaa ei ole, olisi naiivia ajatella niin, mutta pois pitää päästä.

”Kukka?”

Säpsähdän niin, että opettaja näkee sen. En saa reaktioitani enää kuriin, paniikki tempoo sisälläni jo. Tämä on ensimmäinen kerta sitten yläasteen, kun se karkaa minusta niin, että joku todella näkee sen. Mielessäni välkkyy kuvia vertaissovittelijoiden tekaistusta empatiasta heidän silmissään. Luokanohjaajan keinottomuus sen edessä, kun tärvellyt tavarat voi aina korvata, mutta entä itsetunto, entä kaikki se kivulla rakennettu.

”Istu vaan rauhassa alas.”

Hymyni on epäonnistunut. Näen sen opettajan ilmeestä.

”Opettaja…”

”Sano vaan Toniksi, niin kaikki sanovat.”

En osaa vastata siihen mitään. Ei kukaan opettaja näyttäydy minulle ihmisenä, jota voi noin vain kutsua tuttavallisesti etunimeltä kuten ketä tahansa. Opettaja pysyttelee turvallisen etäisyyden päässä ja vain katsoo minuun tyynesti. Istun pulpetin päällä enkä puhu mitään. Katson vain vuoroin käsiäni, vuoroin opettajaa, ja viimein ymmärrän, että hätää ei ole. Mies ei kyselisi mitään. Saan hymyn takaisin kasvoilleni, ja tällä kertaa se on uskottavampi naamio.

”Kiitos.”

”Kukka… Saat aina puhua mulle. Kenelle tahansa täällä. Muista se.”

”Kiitos.” Nyökkään ja nousen ylös. Kävelen luokasta, katseeni on hysteerisen eläimen. Se ei vaistoa ketään lähettyvillä, mutta se ei vielä tarkoita mitään. Edes kaduilla se ei rauhoitu. Sydän lakkaa hakkaamasta rintaani vasta, kun oman huoneeni ovi on sulkeutunut. Tuijotan puhelimeni näyttöä, jonka toinen kulma on vieläkin korjaamatta. Muistan yhä, miltä sora tuntuu vasten poskea. Yksi hajonnut näyttö ei haittaa. Sen voi korjata. Tiedän, että en tee niin, mutta sen mahdollisuus on silti olemassa. Istuudun vaaleanlilalle päiväpeitolleni ja otan käteeni ensimmäisen romaanin, jonka näen yöpöydälläni. Vedän syvään henkeä ja sukellan.

Opettaja jatkaa perääni kyselemistä seuraavilla viikoillakin. Yritän olla viemättä liikaa huomiota, sillä Veera ja Milja ovat tarkkoja huomaamaan sellaiset asiat. Auktoriteettien osoittama kiltteys kostautuu aina.

En tiedä, milloin alan kiinnittää opettajaan tarkemmin huomiota. Hänen oma huolensa muodostaa kuplan ympärillemme. Sellaisen kuplan, josta käsin hänen tarkastelemisestaan tulee helpompaa. Yllättäen hän ei ole se komea nuori miesopettaja, josta moni kuiskii pukukopeissa liikuntatunneilla, vaan ihminen, joka on hetkeksi pysähtynyt katsomaan. Olin joskus hyvä kulissien kanssa, mutta minusta on täytynyt tulla huonompi, sillä hän näkee sen.

Mitä enemmän opettaja minusta huolehtii, sitä hankalampaa minun on ajatella hänestä vain opettajana. Hänestä tulee Toni. Toni kertoo minulle satunnaisia asioita itsestään, tekee itsensä tutuksi. Hän pitää hitaista sunnuntaiaamuista ja käy päivittäin pitkillä lenkeillä. Toni kuulostaa tavanomaiselta kaksikymmentäseitsemänvuotiaalta, joka asuu yksin ja nauttii liikunnasta ja säännöllisistä arkirytmeistä. Silti hänen tavassaan olla läsnä on jotakin kaikista poikkeavaa. Moni aikuinen elämässäni on ollut samanlainen, osoittanut huolta, mutta silti Toni tekee sen helläväraisemmin. Ikään kuin huomaamatta. Ohimennen.

Veeralta ja Miljalta kestää yllättävän pitkään pistää merkille saamani huomio, vaikka tavallisesti he ovat ensimmäisenä osoittamassa jokaisen muutoksen elämässäni. Uudet finnit kasvoilla, uusi tapa pitää tukkaa kiinni. Uusi nurkka, jossa sulautua massaan.

”Sulla on uusi poikaystävä, vai?” Milja nauraa välitunnilla, jonka olen viettänyt rauhassa tuijottaen matematiikan läksyjäni. Kirjoja ei voi lukea lukion käytävillä, ainoastaan vessoissa, sillä niitä en salli kenenkään katseen läpivalaista.

”En tiedä, mistä sä puhut.” Yleensä minun ei kannattaisi sanoa mitään, mutta tiedän, mitä tapahtuu, jos en sano. Tänään minusta ei ole ottamaan vastaan kipua.

”Tonista, tietty.”

Yskähdän.

”Anteeks?”

”Luuletko, että me ei olle nähty, kuinka sä jo nussit sitä mielessäsi? Tontsahan on ollut ihan lääpällään suhun, roikkuu sussa kokoajan. Onkohan sillä joku läskifetissi?”

Veera yhtyy Miljan raikuvaan nauruun. Seison hiljaa paikallani, tämä on vielä pientä. Nyin hupparin helmaa alemmas, vaikka tiedän, että he näkevät sen ja voivat myöhemmin käyttää sitä minua vastaan.

”Ehkä pitää kertoa Juuditille ja Mallulle, että Tontsa tykkää vaan läskeistä, niin ne ei turhaan mieti sitä joka tunti”, Veera nauraa.

”Joo, tai ehkä Kukan pitää jakaa niille sen dieetti.”

He eivät yleensä jaksa sitä pitkään. Pelkkään ulkonäköön puuttuminen on liian kuivaa, siinä ei ole heille mitään uutta. Mutta Toni. Saan väristyksiä. Milja ja Veera jättävät asian sikseen, mutta huomaan täriseväni hivenen vielä kotonakin. Toni ei ole kohdannut minua koko päivänä, enkä pystyisi katsomaan häntä silmiin juuri nyt.

Poikaystävä.

En ole ajatellut Tonista sellaisia ajatuksia. Minä en ajattele sellaista. Harmaa huppari ja collegehousut pitävät minut suojassa siltä maailmalta, se ei ole minua varten. Miljan ja Veeran kommentit hakkaavat silti sisälläni.

Olenko sittenkin ajatellut Tonista jotakin? Ei se ole kiellettyä, moni muukin tyttö on ajatellut. Mutta minä en ole sellainen. En ole osa sitä maailmaa, jossa muita ihmisiä katsotaan ja toivotaan jotakin. Minä en katso ihmisiä kahdesti, heidän katseensa saa ihoni kihelmöimään. En ole koskaan haaveillut olevani yksi niistä, jotka voivat jäädä S-Marketin kulmalle ja hymyillä juuri ajokorttinsa saaneille pojille.

Toni on aikuinen mies. Kaksissakymmenissä, mutta silti aikuinen mies. Se rauhoittaa minua. Hän on lempeä ja huomaavainen eikä tahdo mitään itselleen. Se on opettajissa parasta. Jos he kertovat jotakin itsestään, otan sen hymyillen vastaan ja mietin sitä pitkään, mutta mikään heidän asemassaan ei velvoita heitä tekemään niin. Siksi pidän Tonista. Hän on hyvä minulle, koska hän välittää opiskelijoistaan yksilöinä.

Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä selvemmin ymmärrän, että Toni on ensimmäinen ihminen vuosiin, jota uskallan katsoa pitempään. Yleensä katseeni vain pyyhkii ihmisten yli ja pakenee, mutta Tonin kohdalla en tee niin. Minä katson häntä pitempään ja huomaan pitäväni siitä, mitä näen. Tummat, kaarevat kulmat. Voimakkaat poskipäät, hallitsevat. Hän olisi komea kenen tahansa mielestä, mutta minusta etenkin hänen lempeytensä tekee hänen piirteistään vastustamattomat.

Häpeä ei tule aalloissa, se tulee paineella. Huomaan ajattelevani ensin Tonia, sitten vasta Miljaa ja Veeraa. Minä häpäisen Tonin näillä ajatuksilla. Sellaisilla, jotka ovat minulle vieraita ja epämukavia. Pisteleviä. Entä, jos Milja ja Veera todella tietävät, mitä ajattelen? Sittenhän Tonikin voisi nähdä sen minusta, eikä se sovi, se ei käy. Toni on vain hyvä ihminen. Hän juttelee minulle, koska hän on hyvä kaikille. Eivät lukion ensimmäisen luokan opiskelijan hatarat tunteet saa tulla hänen tietoisuuteensa. Sellaista on ja menee, hänen täytyy olla tottunut siihen, mutta minun tunteeni ovat taakka. Minun kaltaiseni ei koskaan saisi häpäistä niin hyvää miestä, vaikka hän takuulla osaisikin ottaa sen hyvin. Silti. Minä pidän epämääräisen olemukseni kaukana hänen loisteestaan.

Tonista tulee yhä vain aktiivisempi osa kouluarkeani.

”Kukka! Oletko sä menossa kotiin, vai onko sulla hypäri?”

”Kotiin.”

”Olisitko sä tarvinnut kyytiä?”

”Ai? No… En mä. Kiitos.” Hän saa minut nykyään hymyilemään. Hänen on täytynyt huomata se, sillä hän hymyilee itsekin eri tavalla takaisin.

”Oletko varma? Olen lähdössä kohta.”

”Joo, olen. Kiitos.”

”Okei. Pidä huolta. Nähdäänhän me huomenna?”

”Joo, mulla on mantsaa ja fysiikkaa iltapäivällä, vaikkei matikkaa olekaan.”

”Noni, hyvä juttu. Nähdään huomenna.”

”Huomiseen!”

Äiti ei ole vielä kotona, joten tiedän, että kotona ei ole sipsiä. Voisin odottaa äidin tuloa, mutta kaupassa käyminen veisi vain muutaman minuutin. Käteni hikoavat, suuni kuivaa. En voi mennä sinne. Kaupassa käyminen ei ole vaihtoehto. Jo kotimatka on liian pitkä. Hengenahdistukseni yltyy. Ajattelen Tonin hymyä. Mies haluaisi minun pystyvän siihen, vaikka hän ei tiedäkään mitään. En koskaan kerro Tonille Miljasta ja Veerasta enkä mistään muustakaan. Jos hän näkee, hän näkee, mutta yksikään sana ei ole koskaan livahtanut minusta ulos.

 Jo kaupan ovilla käteni tärisevät niin, etten pysty ajattelemaan mitään muuta. Päätän tuijottaa pelkästään niitä, kunnes löydän sipsit ja pääsen pikakassalle. Painelen täristen kassalaitteen nappuloita ja vihaan sen monotonista naisääntä, mutta en pysty keskittymään laittaakseni sen pois päältä.

”Ostatko sä sulle ja poikaystävälle vähän snäkkiä?”

En pysty nostamaan lompakkoa maksaakseni. Kaupan työntekijä valvoo pistettä kauempana, itku kaihertaa jo silmiä.

”Vai meinaatsä syödä noi kaikki itse?”

”Vittu, tietty se syö ne itse, kato tota sen kaksaria.”

Käteni eivät toimi. Kyyneliä ei tule, mutta mitään muutakaan ei tapahdu.

”Mikset sä vittu vastaa? Missä se sun boyfriend nyt on? Ettekö ookaan menossa treffeille?”

Tunnen, kuinka Milja tunkeutuu lähemmäs, aivan liian lähelle. Makea hajuvesi tukkii kaiken, en pysty toimimaan, en saa happea. Käteni eivät liiku.

”Et kai sä ihan oikeasti ole siihen ihastunut?”

”Ei vittu, Milja, se on. Se on!”

Kassalaitteen monotoninen ääni on kaikonnut. En ole maksanut ostoksiani, tuijotan sipsipussia ja sen kirkkaita värejä. Ohi kulkee ihmisiä.

”Sillä on ihan varmana tyttöystävä, ja vaikka ei oiskaan, oletko sä ihan vitun delusional? Millon sä olet viimeksi käynyt suihkussa tai vaihtanut vaatteet?”

”Kukalla on ihan omasta takaa hajuvettä”, Veera nauraa.

Tytöt ovat liian lähellä. Kehoni ei ole hetkeksikään unohtunut, miltä tuntuu tulla painetuksi asfaltiin. Reaktio käynnistyy heti, ja ensimmäinen ajatukseni ei ole se, että Milja ja Veera näkevät, vaan se, että sipsit jäävät maksamatta.

Kaupan valot ovat liian kirkkaat. Näen ne, kun makaan selälläni lattialla ja tärisen.

”Kukka? Kukka, oletko se sä?”

Miehen ääni on ainoa porttini todellisuuteen. Minun täytyy vain kuvitella se. Toni meni kotiin. Ei hän puhunut mitään kaupasta.

”Tarvitaanko siellä apua? Mitä tapahtui?”

”Kukka, katso mua. Onko kaikki hyvin?”

”Mä…”

Yllätyn siitä, että pystyn puhumaan. Toni on lähellä, hän on ottanut minut puoliksi syleilyynsä nostaakseen minut istumaan.

”Mitä tapahtui? Löitkö sä pääsi?”

”E-en”, soperran, ”mä vaan…”

”Pystytkö sä nousemaan? Tarvitaanko me apua tänne?”

Toni viittilöi kaupan henkilökunnalle, yhtäkkiä ympärilläni on niin monta ihmistä, että kasvot vilisevät silmissä. Ei Miljaa ja Veeraa. Minun on silti hankala saada henkeä. En tiedä, miten tilanne etenee. Toni saa minut mukaansa, en ole satuttanut itseäni, voin erinomaisesti. Miljan ja Veeran sanat ovat jo unohtuneet, mutta heidän läsnäolonsa tuntuu joka ruumiinosassani ja pistelee niin, että tukehdun.

Huomaan istuvani Tonin autossa. Toni ojentaa minulle sipsipussia.

”Maksoitko sä sen?”

”Ota.”

”Et kai sä maksanut sitä?”

”Kukka, sä säikäytit mut tosi pahasti. Ota nyt ne sipsit.”

”Anteeksi.”

”Haluatko sä puhua siitä?”

”Mä…”

Ajattelen kuraattoreita ja kouluterveydenhoitajia. Kiusaamiskyselyitä ja vertaissovitteluita. Tyhjiä sanoja, joista on jäänyt käteen vain tunne siitä, että mikään ei muutu. Ja sitten. Tonin katse luokkahuoneessa. Se ei koskaan vaatinut selityksiä, se vain oli ja tiesi.

En huomaa itkeväni ennen kuin Tonin lempeä koura laskeutuu olalleni.

”Kukka… Saat puhua mulle koska vain. Tahdotko, että ajan sut kotiin, vai haluatko tulla hetkeksi rauhoittumaan? Asun niissä Kangastien kerrostaloissa tässä lähellä.”

Hätkähdän. Tuijotan miestä silmät suurina.

”Ai että… tulisin käymään sun kotona?”

”Se, mitä tuolla kaupassa tapahtui, taisi olla aika iso juttu. Siitä voisi olla hyvä puhua ihan rauhassa. Jos vain haluat.”

En osaa sanoa mitään. Huomaan vain hymyileväni ja nyökkääväni. Kun löydän itseni pienestä valoisasta kaksiosta Kangastieltä, en todellakaan tiedä, miten sinne päädyin. Tonin sisustus on runsaampaa kuin kuvittelin. Vanhanajan opetustauluja kasveista ja maljakoita. Ne tuntuvat maadoittavilta.

”Sulla on kiva koti.”

”Istu vaan alas. Haluatko teetä? Kahvia? Keksejä?”

”Öö.. Lasi vettä. Ehkä teetä. Sori. Siis. Öm.”

”Tuon sulle ensin vettä ja keitän meille sitten teetä”, Toni naurahtaa. Minä silmäilen hänen kotiaan sillä välin. Jokainen asia täällä tuntuu sekä vieraalta että häkellyttävästi Tonilta. Kaikki se lämpö ja eloisuus, joka hänessä asuu, elää myös hänen kodissaan. Tee tuoksuu pelkästään aurinkoiselta. Jään hetkeksi turvaan kupin lämpöön.

”Haluatko sä puhua äskeisestä? Tai…”

Happi kulkee viimein. Vedän teen hedelmäistä tuoksua sisääni, annan sen asettua. Kaikki on hyvin. Keho tietää olevansa turvassa.

”Mä vaan… siis…”

Vasta nyt huomaan ajatella tyttöjen sanoja. Yhä harvemmin kiinnitän niihin huomiota, mutta nyt ne iskostuvat tajuntaani. Kyyneleet, jotka poskilleni vierivät, eivät ole enää paniikin ohjaamia. Olen rauhassa ja minuun saa sattua.

”He vain…”

”Ihan rauhassa. En pakota sua kertomaan mitään. Voidaan vain istua tässä ja juoda teetä, jos sä haluat.”

”Oot ihan liian kiltti mulle. Kukaan ei…”

”Kukka, sä ansaitset vain hyvää. Voit puhua mulle ihan kaikesta.”

”Mä en jaksa tätä enää”, sanon ja hengitän raskaammin, ”en enää yhtään päivää ja yötä tän jatkuvan pelon kanssa…”

”Mitä sä pelkäät?”

Haluaisin sanoa Miljaa ja Veeraa, mutta en tiedä, pelkäänkö heitä enemmän kuin itseäni. Pelkään sitä tyttöä, joka verhoilee itsensä harmaisiin isoihin vaatteisiin ja lukittautuu huoneeseensa, koska maailma on liian suuri ja satuttanut liian monta kertaa. Sen minä haluaisin sanoa. Se, mitä tulee ulos, on jotain muuta.

Minä kerron Veerasta ja Miljasta. Kerron yläasteesta, kerron pitkistä välitunneista vessakopissa ja pakonomaisista rutiineista kotimatkalla, jotta varmistin, ettei kukaan seuraa minua kotiin. Kerron poskesta vasten asfalttia.

Ja kun minä lopetan, Toni on aivan hiljaa.

 ”Kukka…”

En enää itke. Toni jättää teekuppinsa tarjottimelle ja nousee viereeni, istuu siihen ja kysyy katseellaan lupaa. Minä valun hänen syleilyynsä, sallin hänen pidellä minua siinä niin pitkään, että kumpaakaan meistä ei enää itketä. Sitten palaamme takaisin opettajaksi ja oppilaaksi, jotka istuvat turvallisen etäisyyden päässä toisistaan.

”Kiitos, kun kerroit.”

”Sulle on aina ollut turvallista kertoa.”

”Tahtoisitko, että veisin asiaa eteenpäin? Kyllähän tuollaiselle on pakko olla jotakin tehtävissä, meillä koululla on henkilökuntaa sitä varten. Kyllä me siellä ollaan tietoisia siitä, että sulla on historiaa, mutta mä en ollut ikinä kuullut, että…” Toni värähtää. ”Tuo on puhdasta väkivaltaa.”

”Niin.”

”Sellaiselle on pakko olla jotain tehtävissä.”

”Sä olet tehnyt mun eteen jo enemmän kuin kukaan aikoihin.”

”Enhän mä ole muuta kuin kuunnellut.”

Hymyilen pitkään. Toni ymmärtää viimein. Otan lämpöisen teekupin käteeni ja siemaisen pitkän kulauksen.

Sen jälkeen Toni ryhtyy yhä vain aktiivisemmaksi osaksi elämääni. Kauppavälikohtauksen jälkeen Milja ja Veera jättävät minut pitkäksi aikaa rauhaan, mutta Toni puolestaan pysyttelee jatkuvasti lähelläni. Hän on kuin vahtikoira, jolla on lempeä katse. Huomaan katsovani häntä yhä vain enemmän. Säännöllisen liikunnan vaikutus näkyy hänen jänteikkäässä vartalossaan. Hän herättää minussa ajatuksia, joita en voisi koskaan sanoa ääneen, mutta jotka jätän sisälleni lämmittämään.

Joskus sallin itseni haaveilla. Tiedän, että olen epärealistinen ja naiivi, mutta vain pieninä annoksina sallin itselleni unelmia miehestä vierelläni. Minua pelottaa, miten hyvin kykenen kuvittelemaan, millainen Toni olisi sellaiselle tytölle, josta pitää.

”Äiti”, minä kysyn istuessani iltapalapöydässä sanomalehteä lukevaa äitiä vastapäätä, ”millaista on olla treffeillä?”

Äidin katse nousee lehdestä. Kulmat kurtistuvat.

”Kuka sua on kysynyt treffeille?”

”Ei kukaan!” parahdan.

”Et kai sä ajatellut ketään kysyä?”

”En tietenkään.”

Äidin katse palaa sanomalehteen, kiinnostus on käytetty.

”No hyvä, ei kannata.” Vihaan, että edes avasin suuni. ”Ei kannata turhaan aiheuttaa itselleen pettymyksiä.”

Huoneessani ei ole peiliä, joten katson itseäni vessassa. Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi antanut ajatusta sille, miltä näytän. Maantienharmaa tukka roikkuu rasvaisina siivuina pitkin kasvoja niin, että hävettää. Finnit peittävät puolet kasvoistani. Maha ei mahdu enää piiloon hupparin alle. Äitikin aina sanoo, ettei minusta saisi kaunotarta. Jo ajatus siitä, että joku katsoisi minua ja haluaisi juuri minut, on naurettava. Ajattelen kaikkia niitä kymmeniä ellei satoja letkautuksia, joita Veera ja Milja ovat sanoneet. Silti eniten sivaltaa tiedostus siitä, että jopa oma äitini ajattelee oman lapsensa olevan ruma ja keskinkertainen. Kelvoton menemään treffeille, olemaan haluttu. En tiedä, miksi se sattuu juuri nyt niin paljon. Kenties olen antanut Tonin lempeyden tehdä liian tiukasti pesän itseeni.

Lopetan sen. Vastailen Tonin puheenvuoroihin lyhyemmin, välttelen sitä ainoaa katsetta, jonka haluan tuntea ihollani. En ole enää saavutettavissa hänelle ja annan hänen huomata sen. Tonin surua ei ole vaikea havaita. Se hätkähdyttää minut. Miehen aito hämmennys ja hätä sen edessä, että livun kauemmas, on täysin käsin kosketettavissa.

”Kukka… Kukka, eikö me voitaisi puhua? Voitko jäädä hetkeksi?”

Kaikki ovat jo poistuneet koululta, on koeviikko eikä kukaan ole enää täällä. Seisomme kaksin pitkällä käytävällä.

”Joo.”

Jäämme kahden hämärään matematiikanluokkaan. On kevät, valo on jo kaikkialla, silmut aukeavat pian.

”Olenko mä toiminut väärin sua kohtaan?”

Vaikenen.

”Voit sanoa sen suoraan. Mua on rehellisesti sanoen pelottanut se, miten läheiseksi tekeydyin yllättäen. Jos se on säikäyttänyt sut, ymmärrän sen täysin.”

”Ei se mua säikäyttänyt.”

”Onko jokin mun toiminnassa satuttanut tai ahdistanut sua?”

”Ei.”

Toni tulee aavistuksen lähemmäs. Huomaan vasta nyt ajatella, että hän tuoksuu hyvältä. Metsältä ja joltakin, jota en osaa nimetä, mutta joka tuntuu turvalta. Itkettää. Katson Tonia ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa eikä sydämeni ole rauhoittua rinnassani. Kaikki hänessä saa minut sanattomaksi.

”Mä olin itse asiassa ajatellut pyytää sua elokuviin, kun siellä pyörisi nyt sellaisia elokuvia, joiden alkuperäisteoksista me ollaan joskus puhuttu, mutta…”

Elokuviin. Minut. Niin kuin treffeille? Ei tietenkään.

”Säälitkö sä mua?” En tiedä, miksi se on ensimmäinen kysymykseni. Toni on pelkästään hyvä. Ei hän ole opiskelijoille tällainen vain säälistä.

”Kukka rakas, en tietenkään. Olen ollut tosi huolissani susta. Ja…” Hän vilkaisee suljettuun oveen päin. Katse on nopea, mutta ehdin huomata sen. ”Ja mulla on ollut ikävä sua.”

Minusta lähtee epämääräinen parahdus. Painan kasvot käsiini ja ennen kuin ehdin nyyhkyttää, Toni on jo kietonut kätensä ympärilleni. Olen aina saanut kuulla, kuinka rumalta itkuni kuulostaa, mutta Toni pitää minua niin lujaa, että hajoan hänen kosketukseensa. Minusta pääsee epämääräistä ulinaa, mutta hän ei hievahdakaan.

”Kukka… Anna anteeksi, mä itse tein tästä outoa. Olen uusi tässä virassa ja yritin kovasti säilyttää auktoriteetin, mutta en osannut.”

”Osasit sä. Aina.”

”Mä haluaisin sanoa, että mulla ei ole minkäänlaisia omia taka-ajatuksia tai toiveita, mutta mä en voi kieltää sitä. Mä olen täysin vastoin aikomuksiani kehittänyt tunteita sua kohtaan ja mulla on toiveena viedä niitä pitemmälle. En vain pysty siihen niin kauan, kun sä olet mun opiskelijani ja alaikäinen.”

Tunteita? Kyynelilleni ei tule loppua, tuijotan sanattomana miestä, joka pitää minua sylissä hellemmin kuin kukaan koskaan. Ei hän voi olla tosissaan. Mutta tekisikö Toni sellaista kiusallaan?

”Älä kiusaa mua”, soperran, ”mä en… mä…”

”Kukka, mä ajattelen sua ihan kokoajan. Joka sekunti. Älä tee mulle näin.”

”En voi uskoa sitä.”

 Tonin käsi jää poskelleni. Hän katsoo minua silmiin peittämättä mitään, ja hänen silmänsä kertovat minulle, ettei hän valehtele. Toni silittää kyyneliäni eikä kavahda mitään minussa.

”Olen halunnut kertoa sulle jo pitkään, mutta en ole voinut. En voi ottaa omatunnolleni alaikäisen kanssa seurustelua. En myöskään tahdo vaikuttaa siltä, että vaanin sua, kunnes täytät kahdeksantoista. Mutta…”

Tämä ei ole totta. Tämä ei voi olla.

”Mutta mä en pysty hillitsemään itseäni.”

”Toni…”

”Sano mulle, jos mun pitää lopettaa. Jos sä et tunne samoin ja koet tämän epäsopivana, mä peräännyn saman tien.”

”Mä haluan olla sun kanssa enemmän kuin mitään.” Sanat tulevat suustani ilman, että ajattelen niitä. ”Haluan olla sun kanssa…”

”Kukka… Oletko tosissasi?”

”Olen”, parahdan, ”mä… mä vaan…”

Painan pääni miehen rintaa vasten. Tonin kädet silittävät niskaani hellästi.

”Oon niin onnellinen. En uskonut, että sä tuntisit samoin.”

”Mä oon… alusta asti.”

”Oikeasti?”

”Joo.”

 Toni on katsonut minua monesti, mutta hän ei ole koskaan nähnyt minua näin. Hänen katseensa pysähtyy näkemään kaiken, mitä olen, eikä hän peräänny.

”Mä en missään nimessä kykene olemaan fyysisessä suhteessa omaan opiskelijaani. Mun moraalit ei vain taivu sellaiseen. Voitko sä odottaa siihen asti? En voi laittaa ketään odottamaan mua, mutta…”

”Oon pahoillani.”

”Tarkoitatko, että…”

”Ei, kun…” Nieleskelen loppuja kyyneliäni. ”Mä en oo…”

On monta asiaa, mitä en ole. Etenkään suhteessa Toniin. Muistutan itseäni, että olemme yhä luokkahuoneessa. Kaikki minussa tykyttää minulle tuntematonta nälkää. Tonin silmät ovat siniset, mutta eivät tavalla, joka saa hänet näyttämään kylmältä. Hänen silmissään palaa aina lämpö.

”Mä olen ihan hirveän ihastunut suhun, mutta en ole koskaan ollut suhteessa, ja mua pelottaa ihan kaikki”, soperran. ”Mä en voi…”

”Sä olet Kukka aivan ihana.” Tonin ääni pehmenee, ja samassa ymmärrän, että hänessä täytyy palaa sama nälkä kuin minussa. Kukaan ei ole koskaan kohdistanut sitä minuun. ”Sä olet kaunis.”

Purskahdan uudelleen itkuun. Toni ottaa minut yhä vain hellemmin syleilyynsä.

”Kukaan ei ole koskaan sanonut mulle noin.”

”Voi pieni… Sä ansaitsisit kuulla sen joka päivä.”

”Mutta kun mä en ole kaunis. Toni, kun… Mä en oikeasti pysty olemaan näin lähellä ketään. Mä pelkään mun vartaloa ja naamaa ja kaikkea, mitä mä olen.”

”Ei ole hätää. En ikinä tekisi mitään, mikä ahdistaa sua. Jos sä todella haluat olla mun kanssa, me voidaan ihan vaan olla ja tutustua toisiimme. Ihan rauhassa.”

Nyökkäilen.

”Entä, jos en koskaan pysty siihen?” Ääneni on pelkkä aave.

”Mihin?”

”Läheisyyteen.”

Toni huokaa lempeästi ja jättää kätensä poskelleni.

”Sulla ei ole mikään hätä tai kiire. Sua on traumatisoitu koko sun elämä, mutta sussa ei ole mitään vikaa, sä olet kaunis ja mä tahdon olla sulle hyvä.”

Vetäydyn aavistuksen kauemmas Tonista. En pysty hengittämään, kun hän pitelee minua niin hellästi, ettei ajatuksiini mahdu muuta kuin kasvava nälkä kehossani. Tältäkö se tuntuu? Se korventaa joka paikkaa.

”Kukka, mennäänkö pois täältä? Tule mun luokse.”

Nyökkään ujosti. Poistumme paikalta eri aikoihin. En ajattele hetkeäkään, näkeekö joku meidät. Ajattelen vain miestä, joka herättää sykkivän nälän syvällä ruumiissani. Kuvittelin, että sellainen on minulle mahdotonta.

Toni ei käy kimppuuni heti saavuttuamme perille. Hän säilyttää turvallisen etäisyyden minuun, vaikka olemme kahden. Toni kävelee tyynesti keittämään teetä.

”Toni.”

”Niin?”

”Kukaan ei ole koskaan ollut mun kanssa. Sanomattakin selvää.”

”Miten niin selvää? Sun ei pidä olettaa asioita sen perusteella, mitä sun kiusaajat ovat sanoneet. Sä olet uskomattoman valovoimainen ja ihana, sussa on kaikki se valo, mitä maailma tarvitsisi.”

En pysty sanomaan mitään. Toni pudottelee sellaisia sanoja ilman vaivaa syliini, enkä osaa reagoida niihin.

”Mä otan suhdeasiat tosi vakavasti. Aluksi ajattelin, että en olisi tuonut tätä sun tietoisuuteen, mutta en vain voinut lakata ajattelemasta sua.”

”Oletko sä ollut monesti suhteessa?”

”Aikuisiällä kahdesti. Edellisestä suhteesta on hieman yli kolme vuotta.”

”Aika monesti.”

”No, joo. Toisen suhteen aloitin seitsemäntoistavuotiaana, se kesti pitkään.”

”Mitä sä ajattelet tästä?”

”Haluan olla sun kanssasi, Kukka.”

”Miksi just mä?”

”Sä olet todella kaunis.” Toni laskee teekupit pöydälle ja vetää syvään henkeä. ”Kaikin tavoin. Sussa on sellaista herkkyyttä, jota rakastan enemmän kuin mitään. En kohtaa sitä enää maailmassa enää kovin usein, mutta sussa sitä on.”

Teekuppi ei ole koskaan ollut lämpöisempi.

”Sä olet kaikin tavoin kiinnostava keskustelukumppani ja mä arvostan sitä, miten pitkään pohdit asioita. Sussa on vaan niin paljon kaikkea ja haluaisin tietää, mitä ajattelet jokaisesta asiasta, jonka vain arjessani kohtaan. Arvostan sun näkemyksiä ja ajatuksia.”

”Toni…”

”Ja sä olet kaunis.” Miehen ääni taipuu päistään. ”Sussa on jotain, jota en voi selittää millään. Oon niin vihainen siitä, mitä sut on laitettu kokemaan, että se ei…”

Tonin kädet puristuvat nyrkkiin.

”Mä en voi hyväksyä sitä.”

”Toni… Mä en ymmärrä.”

”Olen ehkä idiootti ja riskeeraan uran, jonka olen viimein saamassa, mutta sä olet kaunis ja mä tahdon antaa meille aikaa.”

Kun purskahdan itkuun, kyyneleeni putoilevat teekuppiin. Annan niiden.

”Kukka kulta.”

Toni tulee lähelleni ja kietoo lempeän muodollisesti kädet harteilleni. Sen lähemmäs hän ei tule ilman lupaani, ja siitä tiedän, että voisin luottaa tälle miehelle kaikkeni. Katson häntä silmiin enkä enää käännä katsettani.

”En ymmärrä, missä välissä sä olet ehtinyt tuntea musta noin. Mä en…”

”Ssh”, Toni sanoo ja silittää leukaperiäni. Kasvoihini koskeminen herättää minussa väristyksiä. Kasvoni ovat aknen peitossa ja leukalinjani pehmeä, mutta Tonin kosketuksessa on sellaista hellyyttä, joka sitoo minut aloilleen. Jään hänen lempeään kosketukseensa.

Sillä tavalla me alamme. Toni on alusta asti minulle uskomattoman hellä. Me käymme pitkiä keskusteluita rajoista ja siitä, miten haluamme edetä. Olen täyttämässä seitsemäntoista, joten meillä on vuosi aikaa tutustua toisiimme kaikessa rauhassa. Tonille täysi-ikäisyys on ehdoton minimivaatimus, hän ei siedä ajatusta siitä, että tekisi mitään alaikäisen kanssa ja ymmärrän hänen päätöstään. Harva mies ajattelisi samoin. Minä puolestani panikoin kaiken fyysisen edessä. Olen pitkään vakuuttunut, että Toni valehtelee sekä itselleen että minulle.

Toni on tosissaan. Hän tahtoo pysyä rinnallani, vaikka emme edes suutele. En voi uskoa sellaiseen hyvyyteen. Olen vuoroin epäluuloinen, vuoroin suunnattoman rakastunut. Toni vie minua melko varomattomasti elokuviin ja pitää minua luonaan iltaisin. Äitini ei huomaa mitään. Veeran ja Miljan kuittailut ovat samanlaisia kuin aikaisemminkin.

Katsomme kyljetysten elokuvaa. Siihenkin on pitänyt tottua. Toni tykkää lepuuttaa päätään olallani. Hänen kätensä silittää minua hellästi kyljestä, kun hän yhtäkkiä painaa kevyesti huulensa paljaalle olkapäälleni. On vaatinut minulta paljon pitää toppia hänen seurassaan ja paljastaa niin paljon vartalostani, mutta Tonin katseet ovat piirtäneet minut uudelleen tähän maailmaan. Mitä pitempään hän on minua katsonut, sitä elävämmäksi olen tuntenut itseni. Toni painaa huulensa hellästi olalleni ja suukottaa.

”Kukka…”

”Niin?”

”Saisinko suudella sua?”

Hätkähdän. Toni sanoo sen sellaisella lempeällä itsevarmuudella, että veri pakkautuu päähäni. Nyökkään.

”Saat.”

Toni tulee lähemmäs ja silittää hellästi poskeani. Hän sipaisee karanneen suortuvan korvan taakse ja jättää kätensä niskaani. Hänen katseensa on lämmin iltainen nuotio, joka polttaa, kun sitä lähestyy. Toni raottaa toisella kädellään huuliani hellästi, ja minusta lähtee tahtomattanikin parahdus.

”Ei hätää”, Toni kuiskaa ja painaa huulensa pehmeästi omilleni. Hän ottaa minut mukaansa syvyyksiin. Kaikki maallinen on kaukana. Tämä on vierasta ja kummallista, koko kehoani kolottaa, mutta Toni on lämmin ja painuu päälleni hellänä aaltona. Uppoan yhä syvemmälle, annan hänen tehdä sen, koska hän on kanssani ja minulla ei ole hätää, kun se on hän, joka minut hukuttaa.

Toni suutelee minua pitkään ja pehmeästi, lopulta niin lujaa, että kiedon molemmat käteni hänen kaulalleen. Tuttu nälkä herää kehossani, ja vaikka tiedän, ettemme vie sitä pitemmälle, annan sen täyttää jokaisen ääreni.

”Kukka”, Toni henkäisee kuin vetäisi happea, ”mä…”

”Minäkin. Sinua.”

 Minäkin häntä kaikki ne kuukaudet, jotka vietämme yhdessä. Toni täyttää kaikki aistini. Hän ei vie pois sitä kalvavaa pelkoa, joka minua seuraa kaikkialle, mutta hän on silti kanssani ja hiljalleen huomaan, kuinka pelon rinnalle tulee muutakin. Tonin ansiosta uskallan joskus riisua hupparini tai pitää tukkaani ponnarilla, vaikka se on niin ohut, että sitä tuskin erottaa.

”Ei se musta johdu”, Toni sanoo, kun otan asian puheeksi. ”Et sä tarvitse mua ollaksesi kaunis. Sä olet sitä valmiiksi.”

Se on niin kauniisti sanottu, että menen hämilleni ja hiljenen. Hämmennän puuroa kattilassa ja odotan, että teevesi on keittynyt. Annan Tonin sanojen laskeutua tilaan.

”Musta on ollut ihanaa huomata, että sun trauma alkaa hiljalleen saada jotakin päälleen. En silti oleta, että pelkästään mun ansiosta voisi tapahtua mitään täysin mullistavaa. Sen kipinän pitää lähteä susta itsestäsi. Sä olet ihan hemmetin vahva ja sinnikäs tyttö.”

Toni tulee lähemmäs ja kietoo kätensä ympärilleni. Hän tietää, että voin saada paniikkikohtauksen, jos vatsaani koskee, joten hän jättää kätensä sen yläpuolelle. Päänsä hän painaa hellästi olalleni ja suukottaa kaulaani.

”Mä olen ajatellut pukeutumista ja meikkaamista viimeaikoina.”

”Oho? Okei. Haluaisitko sä sitten pukeutua eri tavalla?”

Huokaan syvään.

”Veera ja Milja ovat aina sanoneet, että mun läskit näkyy anyway, vaikka pukisin mitä.”

”Kulta, sä tiedät, mitä mä –”

”Niin mä itseni nään. Tai niin mut on nähty. Mä en pysty noin vaan lähestymään yhtään mitään osaa itsessäni. En varmaan olisi koskaan elämässäni edes kauheasti ajatellut, miltä mä näytän, jos mua ei oltaisi jatkuvasti muistutettu siitä. Mä haluaisin kokeilla, miltä tuntuu pitää söpöjä kesämekkoja ja laittaa vähän huulipunaa, mutta mua pyörryttää ajatuskin, että ne näkisivät mut sillä tavalla. En toipuisi siitä.”

Toni on pitkään hiljaa. Vesi on jo keittynyt.

”Haluatko, että käydään ostamassa sulle kivoja mekkoja? Me voitaisiin ensin pitää niitä täällä kotona ja testata, onko se sun juttu. Jos pidät siitä, mä vannon, että yksikään ihminen ei voi estää sua pitämästä sellaisia vaatteita myös ulkona.”

Käännyn ympäri vain valuakseni Tonin syleilyyn.

”Mitäs sanot, mennäänkö heti tänään?”

”Sopisiko sellaiset mulle? Mä en tiedä, mikä mua ahdistaa eniten. Mikään mussa ei ole millään mittapuulla nättiä. Ja ei, mä en muuta näkemystäni yhdessä yössä. Kiitos, kun kannustat mua. Oot oikeessa, mun on pakko taistella tää ihan itse.”

”Oon susta niin ylpeä.” Toni painaa kaulalleni lisää suudelmia. ”En ehkä sitten pysy nahoissani, jos nään sut mekossa. Anteeksi.”

”Höhlä, tottakai pysyt.”

”Niin pysynkin, kun en voi tehdä yhtään mitään vielä…” Toni huokailee. ”Kuulostaapa kamalalta. Ehkä olenkin joku predator, joka kyttää alaikäistä tyttöä.”

”Jos sä oisit, sä olisit jo jonkun oikeasti kauniin kimpussa.”

”Sä olet oikeasti kaunis.”

”Tiedätkö, mitä Milja ja Veera sanoivat?”

”Kukka…”

”Ne epäilivät, että sulla on läskifetissi. Joskus silloin, kun me ei seurusteltu vielä.”

Toni haukkoo henkeään.

”Fetissi! Jumankauta, niiden julmuudella ei ole mitään rajoja. Luulevatko ne, että mä en voisi rakastaa kaikkea sussa ilman, että mulla on joku fetissi?”

”No…”

”Olen niin vihainen.” Toni irrottaa otteensa minusta ja nojaa keittiötasoon niin, että hänen rystysensä hehkuvat valkeina. ”Joku päivä vielä haistatan paskat koko viralleni ja vaan annan mennä. Näytän noille kakaroille, mitä ajattelen tuollaisesta touhusta.”

”Älä. Riskeeraat jo ihan tarpeeksi tapailemalla mua.”

”Tiedän, mutta mä en vaan etenkään ammatistani käsin pysty hyväksymään tällaista. Ja sä et anna mun viedä tätä asiaa eteenpäin. On ihan kädetön olo, kun sellaiset väkivaltaiset paskapäät istuvat mun luokassani enkä voi muuta kuin kysellä niiltä neliöjuuresta.”

”Toni…”

”Anteeksi nyt vaan, mutta mä en pysty olemaan mikään hemmetin objektiivinen matikanopettaja kakaroille, jotka ovat tuhonneet mun naiseni elämää monta vuotta.”

”Mä olen samanikäinen kuin ne, höhlä.”

”Ei se siltä tunnu.”

”Kiitos, rakas. Kukaan ei koskaan sano tuollaisia asioita. Kukaan ei ole koskaan puolustanut mua kuten sä.”

”Olen valmis tekemään niin aina.”

”En silti anna sun riskeerata sun koko uraa, se ei ole sen arvoista. Tehdään mieluummin pieniä siirtoja.” Huokaan. ”Miten olisi ostosreissu?”

Toni hymyilee.

 Sovituskopeissa on kuuma. Hiukset liimautuvat kiinni niskaan, valo on liian kirkas ja näyttää kaiken. En pysty sovittamaan mitään, on aivan liian lämmintä ja minua heikottaa. En tahdo katsella vartaloani tällaisena, jokainen paikka minusta näkyy liian selvästi enkä kykene tänään kohtaamaan Miljan ja Veeran sanoja päässäni. Ne eivät anna minulle sijaa hengittää.

”Kukka? Onko sulla kaikki hyvin siellä?”

En saa sanoja suustani. Kasvoni ovat hikiset ja punaiset ja kaikki minussa on liian suurta. Pakotan hymyn kasvoilleni ja astun ulos sovituskopista.

”Joo”, sanon ja ojennan vaaleanlilakuvioista mekkoa Tonille, ”sovitin vaan tätä. Tää oli kiva.”

En tiedä, onko mekko kiva tai sovitinko sitä edes, päässäni pyörii ja minun on pakko päästä täältä pois. Tällä kertaa Toni ei huomaa paniikkia eleissäni. Kahvilan jälkeen olemme jälleen kotona ja minä joudun kohtaamaan sen tosiasian, että minulla ei ole aavistustakaan, sopiiko mekko minulle.

 ”Kukka, oletko sä varmasti kunnossa? Vaikutat vähän vaisulta.”

”Mä…”

Kyyneleet valuvat poskilleni. Jokainen vaate ylläni puristaa, vaikka minulla on kaikkein löysimmät vaatteet ylläni. Valun sohvannurkalle ja painan pään käsiini.

”Kulta.” Toni silittää hellästi, ja itken voimakkaammin, kun huomaan, kuinka hän välttelee kaikkia ahdistusalueitani. ”Sä selvisit tosi hienosti. Ei hätää. Oot niin rohkea. Rakastan sua.”

”Mä en edes tiedä, onko toi mekko hyvä mulle. Panikoin.”

”Haluatko, että kokeillaan? Jos se ei ole hyvä, sen voi aina palauttaa.”

”Kyllä mä ehkä pystyn täällä. Sun kanssa.”

”Voin mennä vessaan, jos haluat kokeilla rauhassa.”

”Tosi romanttista”, onnistun naurahtamaan.

”Mun oikeasti pitää mennä sinne.”

”Vielä romanttisempaa!”

Mätkäisen Tonia olkaan ja me nauramme molemmat. Tonin nauru saa minut rauhoittumaan, tunnen sykkeeni laskevan. Hän silittää olkaani poistuessaan. Mekko tuntuu edelleen muoviselta ja vaikealta, mutta yllätyksekseni se istuu hyvin. Se jättää kaulani ja etumukseni paljaiksi. Myös käsivarret näkyvät, mikä saa koko olemukseni kiristymään. En suostu ajattelemaan sitä nyt. Kommentit asuvat nahkani alla, mutta en salli niiden tulla pintaan.

”Toni, tää mekko on… Tuu kattoon!”

Toni ei ole koskaan nähnyt minua yhtä paljaana. Hänen katseensa kertoo kaiken. Mies jähmettyy tuijottamaan häpeättömästi minua kaikkialta, ja jokin siinä paljaudessa, jonka hänelle suon, vapauttaa minut hetkeksi kaikesta.

Toni asettaa kätensä varoen kyljelleni. Painaudun tiukemmin häntä vasten, tänään en kysy, nälkä minussa saa puhua.

”Sä olet vangitseva”, Toni henkäisee, ”mä en saa mun silmiä irti susta…”

”Sopiiko se mulle?”

”Sopiiko? Kukka, se on täydellinen.” Miehen otsa kurtistuu hänen sanoessaan sen. Hän pudistelee päätään ja tarttuu minusta tiukemmin. ”Sä näytät niin kauniilta. Saanko laittaa sun tukan kiinni?”

”Ei siinä ole paljon laitettavaa.”

”Testataanko?”

”Joo.”

Toni sipaisee tukkani hellästi nutturalle. En tiedä, missä hän on sellaista oppinut. Tuijotamme hetken minua peilistä yhdessä. Mekko paljastaa jokaisen muhkuran ja makkaran, mutta silti tunnen oloni paremmaksi kuin aikoihin. Kukaan ei ole täällä sanomassa mitään, ja Tonin onni on niin aitoa, että uskon siihen. Uskon tyttöön peilissä.

”Oota. Yksi juttu, jota olen aina halunnut testata.”

Käyn kaivamassa laukkujani ja löydän äidin vanhan huulikiillon, jonka olen laittanut talteen jo kaksitoistavuotiaana. Muistan, kuinka haaveilin salaa pukeutuvani vaaleanpunaisiin mekkoihin ja laittavani kiiltoa huuliini. Silti sanoja oli viskottu kasvoilleni jo riittävästi ymmärtääkseni olla haaveilematta miehen katseesta.

”Teet mut niin onnelliseksi juuri nyt”, Toni sanoo sulkiessaan minut syliinsä. ”Sä oot niin rohkea ja nätti. Oon susta tosi ylpeä. Ja…”

”No?”

”Sanon suoraan. Mussa herää tosi monenlaisia tunteita, kun mä katson sua.”

Istuudumme sohvalle. Huomaan, kuinka Toni pysyy erossa kosketuksestani. Hän vilkuilee minua pitkään ja hymähtää.

”Mä en pysty kauaa pysymään susta erossa.”

”Ootko varma?”

”Olen. Mä pidän sanani.”

”Mä en to be honest varmaan uskaltaisi vielä. Tämä koko… Kaikki tässä on niin vierasta.”

”Tottakai. En odottaisikaan. Miltä susta tuntuu nyt?”

”Siltä, että haluan mennä tässä mekossa kotiin.”

”Todellako?”

”Mä en ole varmaan ikinä lapsuuden jälkeen näyttäytynyt äidille mekossa. Pelottaa hitosti.”

Olen puhunut Tonille myös äitini lattean suojelevista kommenteista. Hän ei tarkoita pahaa, hän ei vain tahdo ainoan lapsensa pettyvän enempää kuin oln jo ehtinyt lyhyen elämäni aikana pettyä. Silti jokin karvas maistuu suussani joka kerta, kun äiti muistuttaa minua siitä, etten ole kaunis.

”Voin heittää sut autolla kotiin. Anna mä vähän aikaa… Jos mä vaan…” Toni painaa päänsä olalleni. Paljastettuna se saa kaikki hänen suudelmansa. Poskiani punottaa, kun Toni jää hellästi suukottelemaan olkaani ja kaulaani. Hänen suudelmissaan on tahtova rytmi, enkä voi hetken kuin toivoa, että hän hellittäisi periaatteistaan ja minä ahdistuksestani ja me voisimme vain olla niin liki toisiamme, etten erottaisi ihojamme toisistaan.

Toni ei tee niin. Hän kyyditsee minut kotiini samalla tavalla kuin aina. Vähän kauemmas kotipihasta, juuri sellaiselle etäisyydelle, ettei äidin tarvitse ihmetellä vierasta autoa pihassaan. Toni jää silittämään reittäni ennen kuin poistun. Hän tekee sen niin hellästi, että värisen. Joskus mietin, miten Toni voi olla todellinen. Uskaltaudumme suutelemaan autossa, mikä jättää koko kehoni leijuvaan tilaan. Hymyilen vielä sisälle kävellessänikin niin, etten huomaa, että äiti näkee minut.

”Mistäs sä tuut noin tällätyn näkösenä? Onko toi mekko?”

”Kävin vähän shoppailemassa.”

Äiti katsoo minua pitkään ja purskahtaa sitten nauruun.

”Ootko tosissasi?”

”Miksen ois?”

”Eihän tollanen sovi sulle yhtään.”

Häpeä iskeytyy vasten kasvoja liian lujaa, en ehdi väistää. En kykene muuhun kuin taapertamaan pois, mutta äidin sanat eivät ole vielä loppuneet.

”Mistä sä sait päähäs tollasen hankkia? Ja millä rahoilla? Älä tuhlaa lahjaksi saamias rahoja tollasiin. Ethän sä voi missään tuo päällä mennä, älä ainakaan kouluun laita.”

”Miksen?”

En ole aikoihin sanonut vastaan mihinkään. Kenties jokin rahtunen itsevarmuutta on sittenkin asettunut minuun, sillä vaikka tärisen ja tunnen paniikkikohtauksen tulevan, en lamaannu täysin.

”Ethän sä nyt tollasessa mekossa voi kulkea. Nehän nauravat sut suohon. Kukka… Älä näytä tolta, kyllä sä tiedät, että sun parastasi mä tässä vain ajattelen. Ne tytöt ovat niin ilkeitä, että.”

”Ja siksi, että ne on ilkeitä, mun pitää koko ikäni verhota mun kroppa ja olla käyttämättä meikkiä?”

”En mä niin sanonut. Ajattelin vain, että älä nyt ihan näin äkkiä. Se sattuu sitten, kun ne iskee kyntensä.”

”Kiitti vaan. En mä olisi tätä mihkään laittanutkaan, älä huoli.”

”Kulta… En mä pahalla. Nätti mekkohan se. Kyllä sä tiedät, että mä olen vain huolissani.”

Hädin tuskin jaksan sulkea huoneeni oven. Peili on huoneen nurkassa irvokkaana muistutuksena siitä, että olen yhä kaiken jälkeen silti vain minä. Uusi ulkomuoto ei ole tehnyt minusta kaunista. Äiti ei tarkoita pahaa, tiedän sen. En minä hänen vuokseen itke.

Minä annan periksi pitkäksi aikaa. Piilotan itseni, olen esittelemättä uutta mekkoani. Kahdeksantoistavuotispäiväni lähestyy. Tahtoisin laittaa mekon ylleni pienimuotoisiin juhliin, jotka äitini on järjestänyt sukulaisteni kesken. Minulla ei ole koskaan ollut läheisiä ystäviä, joita kutsua paikalle. Sukulaissynttäreillä keskustellaan politiikasta ja talouden romahtamisesta eikä koskaan siitä, miten minulla menee.

Puen mekon juhlapäivän aamuna silkasta tahdonvoimasta. Keskellä kesää ei ole koulua, Milja ja Veera ovat usein muualla kesäisin. Kaukana. En tiedä missä, mutta riittävän kaukana, että pystyn edes joskus kulkemaan keskustassa ilman, että minua oksettaa. Mekko kiristää ja puristaa joka puolelta, joudun vetämään pitkään henkeä, että hyväksyn sen tunnun ihollani. Olen kaunis. Olen päättänyt tänään olla.

Toni lähettää minulle kannustavia kuvia ja selfieitä, joissa hän hymyilee salipaita päällä. Tumma tukka on hiestä märkä, mutta hymy on sama pikkupojan virnistys kuin aina. Siihen hymyyn olen kaikessa rauhassa saanut rakentaa kotini. Ajattelen täysi-ikäistymistäni. Mekon ostamisesta on jo kauan. Nälkä on sykkinyt minussa pitkään. Puristan reisiäni yhteen ja mietin Tonia. Meistä kumpikaan ei kestäisi, jos syöksyisimme toisiimme juuri nyt. Mielikuva Tonista alaikäistä tyttöä kärkkyvänä saalistajana ei sovi siihen hellään mieheen, joka on pysynyt hievahtamatta rinnallani. Silti minun tekisi mieli vain mennä hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä.

Sukulaisten katseet merkitsevät minut heti. Kaikista näkee, että minun ulkomuotoni on heille vieras. Tänään äiti ei varoittele, tänään äiti antaa minun kokeilla, kantaako loisteeni muidenkin silmiin. Suurin osa vieraista on vain näennäisen kiinnostunut minusta ja keskittyy enemmän alkumaljan tuomaan lämpöön kuin täysi-ikäisyyttään hehkuvaan päivänsankariin.

”Sulla on uusi tyyli”, enoni hymähtää nyökätessään mekkooni päin.

”Joo”, sanon hiljaa ja pyörittelen lusikkaa kakkulautasella. Odotan, laskeutuuko tuomio ylleni, mutta eno vain hymyilee.

”Kiva väri. Sopii sulle. Susta on tullut sitten ihan aikuinen likka.”

Onnistun vain hymyilemään kuivasti. Sukulaiseni pitävät ajat sitten valitsemansa etäisyyden ja se sopii minulle. Juhlien lopussa tunnen oloni yhtä tyhjäksi kuin aamullakin. Mekko kiristää, mutta vain vähän, ja tiedän, että se johtuu vain siitä, mitä tunnen sisälläni.

”Äiti.”

”Niin?” Äiti pesee kakkulapiota keittiössä eikä käänny katsomaan minuun päin.

”Sopiiko, jos menen yöksi muualle?”

”Ai minne?”

”Yhdelle kaverille.”

”Jollekin niistä, joilla ravaat niin useasti?”

”Joo.”

Äiti huokailee vähän aikaa.

”Joo. Mikäs siinä. Toisit joskus tännekin näytille, kun sulla kerran kavereita on. Musta on hienoa, että sulla on kaikkien näiden vuosien jälkeen kavereita.”

Hymyilen äidin selälle. Mietin Tonin katsetta vartalollani ja saan väristyksiä. Ei vielä. Pitäisi odottaa vielä vähän, jotta voisin tuoda Tonin mukaani tänne.

”Kukka.”

”Niin?”

”Mä olen tosi pahoillani.”

Jokin kylmä istuu kurkunpäälläni.

”Äiti?”

”Kaikesta. Oon ollut sulle tosi huono äiti. En saanut sun koulukiusaamista loppumaan, en saanut sun isää pidettyä täällä meillä. Oon iloinen, että sä olet ihan itse saanut sellaisia ystäviä, jotka kannustaa sua pukeutumaan kivasti ja olemaan oma itsesi. Mä en ikinä saanut valettua suhun itsetuntoa.”

”Ei se ole sun vikasi”, tartun äidin syyllisyyteen, vaikka en tiedä, mitä ajattelen. ”Et sä yksin sellaiseen pysty. Eikä kukaan muukaan. Mun itseni tässä on ymmärrettävä, että kaikki se, mitä mulle on tehty, ei lopulta määritä musta mitään.”

”Musta on ollut aivan kamalaa todistaa sitä, mitä muut ihmiset ovat sussa saaneet aikaan. On hirveää nähdä oman lapsensa eristyvän koko maailmalta.”

”Tiedän. Anteeksi. Se ei ole sun vika. Mä yritin, mä aina yritin. Nyt musta on viimein alkanut tuntua enemmän siltä, että mä uskallan.”

Me jaamme pienen katseen. Nopean ja ohimenevän, mutta silti suuremman kuin vuosiin. Koskaan äitini ei ole pysähtynyt äärelleni tällä tavalla. Hän katsoo ja näkee, ja yhtäkkiä kaikki minussa onkin siinä. Aivan lähellä. Silitän omaa käsivarttani kuin olisin itse aikuinen, joka pitäisi huolta siitä tytöstä, jonka päätä painettiin asvalttiin.

Matkalla Tonille minä itken. Jokaisella askeleella oma voimani kasvaa, minä kukin, olen viimein täydessä kukassa. Ja minä itken. Itken jokaista pelontäyteistä koulumatkaa, jokaista hetkeä luokan perällä, jokaista liikuntatuntia sapen maku suussa ja pelko siitä, että muut katsovat. Itken jokaista ihooni iskettyä sanaa, joka on merkinnyt kaikkea olemistani aina tähän päivään saakka.

Ei enää.

Minä en anna sitä enää kenellekään. Tämä valta on minun, se kuuluu minulle. Pidän pääni pystyssä ja huomaan, että kukaan ei katso, kukaan ei pysähdy osoittamaan. Olen ihminen siinä missä kuka tahansa täällä. Saan olla.

Toni syöksyy heti ovella halaamaan minua tiukasti. Hän tuoksuu raikkaalta, tunnen vielä suihkun hänen ihollaan.

”Paljon onnea, Kukka”, hän kuiskaa ja painaa pehmeitä suudelmia tukkaani ja poskilleni. ”Sä näytät ihan syötävän upealta. Hei, rakas… Kuinka juhlat meni?”

Vasta silloin Toni huomaa kyyneleet kasvoillani.

”Kulta? Mikä on? Tapahtuiko jotain?”

Pudistan päätäni.

”Ei. Oon vain viimein tajunnut, että mun ei tarvitse kantaa kaikkea sitä enää.” Pyyhin silmiäni. ”Mä en suostu enää alistumaan. En tahdo sitä enää. Olen mä sitten verkkahousuissa tai mekossa, mä ansaitsen kunnioitusta. Ennen kaikkea itseltäni.”

”Voi, rakas…”

”Tää on nyt jonkinlainen askel. Johonkin suuntaan.”

”Kukka, saanko vaan…”

Mies ei ehdi kysyä kysymystään loppuun, kun olen jo hänen syleilyssään. Toni halaa minua tiukkaan ja minä painan hänet seinään, minä olen täynnä voimaa ja tulta ja hänen on tunnettava se.

”Toni… Toni, mä tiedän, että tää on typerää ja meidän pitäisi puhua, mutta…”

En haluaisi kysyä. Jokin osa minussa tietää tismalleen, mitä Veera ja Milja sanoisivat. Sitä ei tarvitse joutua kysymään. Tonin kädet lepäävät kyljilläni. Hän katsoo minua pitkään silmiin.

”Mä haluaisin sanoa, että ei vielä, että mä en ole mies, joka toimisi näin. Pitäisi odottaa, että sä et ole enää mun opiskelija.” Tonin toinen käsi hivuttautuu hiljalleen pakaralle. ”Mut mä en voi elää enää näin.”

”Ota mut”, kuiskaan. En tiennyt, että saan ääneni kuulostamaan tältä. Toni reagoi oitis. Hänen kätensä hivuttavat minut lähemmäs takapuolesta. Ensimmäistä kertaa koskaan hän koskee minua niin, että tunnen koko vartalossani hänen halunsa. Toni nappaa minut syliinsä niin nopeasti, etten ehdi protestoida. Hän kantaa minut sylissään sohvalle, ja minä vain vingun, sillä kukaan ei ole koskaan nostanut minua. En tiennyt sen olevan mahdollista.

Toni katsoo minua pitkään ja huokailee kuin tämä tuottaisi hänelle fyysistä kärsimystä. Hänen kätensä asettuu ensin vatsalleni. Se saa minut työntämään itseäni lähemmäs. Vatsaa on hädin tuskin saanut koskettaa tähän asti mutta nyt annan sen täysin hänen haltuunsa. Riisun mekkoa hitaasti, niin, että Tonin käsi seuraa mukanani ja koskettaa kaikkea sille vierasta. Rintaliivini ovat yksinkertaiset ja koruttomat. Ne ovat niin ohuet, että niiden läpi näkee. Poskeni kuumenevat, kun Toni painaa päänsä rintoihini ja näykkäisee rintaliivieni reunoja.

”Sä tunnut mulle ihan epätodelliselta. Olen rakastanut sua kaiken tän aikaa ja nyt sä olet siinä…”

Kun olen pikkuhoususillani, ensimmäinen pelon vihlaus kulkee kehoni halki. Vatsani ja kylkeni ovat täynnä helottavia venymäarpia ja kehoni kukkii finnejä. En ole koskaan nähnyt vartaloani seksuaalisena kohteena, se on suuri ja epämääräinen, mutta viimeaikoina minusta on tuntunut, että nyt, nyt. Viimein.

Tonin ilme on sekoitus tuttua hellyyttä ja uutta nälkää. Se asettuu hänen piirteisiinsä tehden niistä minulle tuntemattomat. En silti pelkää mitään, mitä se tuo tullessaan. Tonin sormet tapailevat vartaloni muotoja, tervehtivät niitä hellästi ja kunnioittaen. Ne piirtävät tulikuumia viivoja kaikkialle minuun. Toni jättää kätensä kupeiksi rinnoilleni, ja jokin minussa sykkii niin voimakkaana, että painaudun Tonin syliin tiukasti. Kun hänen kätensä tapailevat pikkuhousujani, minä sanon kyllä yhä vain uudelleen.

Kostea lämpö täyttää minut kaikkialta, kun Toni asettuu minuun. Hätää ei ole, vaikka kaikki on uutta ja hämmentävää eikä kukaan ole koskaan huokaissut ihooni näin. Jätän käteni Tonin niskaan ja löydän ne siitä silloinkin, kun Toni on valmis ja huohottaa kaulaani vasten raskaasti. Koko kehoni on hiestä märkä ja uupunut, hengitän Tonia ja hän hengittää minua.

”Kukka, onko kaikki hyvin?”

”On”, minä huohotan.

Toni nostaa päätään ja suukottaa minua hellästi. Hän näyttää pikkupojalta, joka ei kykene peittämään onnellista virnistystään. Tunnen oloni kauttaaltaan märäksi ja tahmeaksi, mutta hänen kätensä silittävät kylkeäni niin hellästi, että kaikki ajatukset sulavat pois.

”Kiitos, kun varmistelit kokoajan. Se tuntui hyvältä”, sanon.

”Tottakai. En tahdo tehdä mitään, minkä koet epämukavana. Oletko ok? Sattuiko suhun?”

”Aluksi vähän, mutta se meni ohi. Anteeksi, mä en kyennyt vielä…”

Hän tietää, mitä tarkoitan. Keholleni kaikki on vielä niin uutta, ettei se pysty rentoutumaan hänen allaan ja antautumaan kaikelle, mitä se saa.

”Ei hätää, aika harva ekalla kerralla. Sussa ei oo mitään vikaa. Oliko mitään, mistä et tykännyt?”

Pudistan päätäni. Hänen painonsa päälläni tuntuu hyvältä.

”En voi uskoa, että sä halusit mua.”

Toni painaa päänsä rinnoilleni ja virnistää taas kuin pikkupoika. Hänen suunsa jää hetkeksi hyväilemään paikkoja, joita en ole vuosiin edes näyttänyt kenellekään.

”Mun kaunis kulta.” Lisää suudelmia. ”Hyvää syntymäpäivää, Kukka.”

”Kiitos”, naurahdan, koska ehdin jo unohtaa.

”Oli mulla sulle lahjojakin.”

”Voi Toni…”

Minä jään asumaan tähän lämpöön, jonka valitsin. Se tuntuu hyvältä joka raajassani. Tätä minä päätän vaalia, tämä lämpö on minun omaani.

Lämpö jää minuun. Minä pidän siitä kiinni läpi talven, läpi ylioppilaskirjoitusten ja kaikkien niiden hetkien, kun tuntuu, että minun pitäisi jälleen piiloutua. Tuon arkipukeutumiseeni hiljalleen lisää pieniä elementtejä, jotka tuntuvat siltä, miltä olen alkanut itselleni tuntua. Miljan ja Veeran keskittyminen on enemmän ylioppilaskirjoituksissa kuin minun rasvaisessa tukassani ja uudessa huulikiillossani. Ja kun minä lopulta saan tiedon, että valmistun, istun keittiössä syömässä kanapastaa ja alan itkeä onnesta. Arvosanani eivät ole mahtavimmat mahdolliset, mutta en tarvitse muuta kuin tiedon siitä, että onnistuin.

Äiti halaa minua ja sanoo heti laittavansa sukulaisille viestiä. Hymyilyttää. Kaikkien katseissa on alkanut viimeaikoina olla uutta lempeyttä. Minä aikuistun, tulen enemmän omaksi itsekseni. Aivan yllättäen huuliltani putoaa se, jota olen pitänyt kauniina salaisuutena piilossa katseilta.

”Äiti, mä olen rakastunut.”

Haarukka seisahtuu hetkeksi lautaselle. Sitten äiti hymyilee.

”Tiesin sen.”

”Tiesitkö?”

”Sen näkee susta. Et ole ollut kavereilla yötä, eikö niin?”

Punastun rajusti.

”En. Anteeksi, että valehtelin.”

”Niin mäkin tein sun ikäsenä.” Äidin hymyssä on uutta lämpöä. Se kertoo, että olen viimein tulossa aikuiseksi, jota hän voi katsoa silmiin kuin vertaista. ”No, millainen mies se on? Jos haluat kertoa. Ei ole pakko.”

”Sen nimi on Toni ja se on maailman rakastavin mies.” Enempää minä en osaa kertoa, en vielä. Tiedän, että jonakin päivänä toisin Tonin kotiin ja kaikki menisi hyvin, mutta sen aika ei ole vielä. Äiti hymyilee.

”No sepä on hyvä kuulla.” Äiti ei kysy enempää, hän tietää, milloin en tahdo jatkaa. Olemme hiljalleen rakentaneet välillemme kunnioitusta, jonka tahdon säilyttää aina.

Valmistujaisista menee kuukausi, että kävelemme Tonin kanssa kahdestaan kaupungilla. Emme pidä vielä käsistä, julkinen hellyys saisi tulla myöhemmin. Lukiosta on liian vähän aikaa. Minä sanon Tonille usein, että ei vielä, tutut ihmiset saattavat asua täällä yhä, mutta Toni ei tahdo enää elää pelossa.

Kun Veera ja Milja sitten osuvat kohdalle, minä lamaannun sittenkin. Happi pakenee keuhkoista, kasvoni tuntuvat vahalta enkä pysty liikuttamaan niitä. Mekko ylläni on pelkästään pieni. Tonin käsi asettuu vyötäisilleni ja ymmärrän vain vaivoin, että hän todella tekee niin. Hän tarttuu kiinni minusta tyttöjen nähden, vaikka hän tietää, millainen riski se on edelleen. Silti hän on valmis ottamaan sen.

”Kukka”, Toni kuiskaa ja tarttuu minua hellästi leuasta. Tyttöjen kulkiessa ohi hän painaa merkitsevän suudelman huulilleni. Minä tuijotan miestä silmät suurina, mutta Toni ei värähdäkään. Ehdin erottaa häkellyksen Miljan ja Veeran kasvoilta, kun he kulkevat ohi, mutta mitään ei tapahdu. He eivät sano sanaakaan eivätkä jää huutamaan perään. Tonin hellä ote minusta on hiljentänyt heidät täysin. Paniikki kehossani laantuu hiljalleen, kun sydämeni ymmärtää, että hätää ei ole. Sitä ei tulisi enää ikinä olemaan. Nämä ihmiset eivät ole pysyvä osa elämääni ja olen astumassa elämään, jonka halusin.

Aurinko loistaa repaleisten pilvien takaa. Toni pitää kätensä yhä vyötäisilläni. Nojaan hänen olkaansa hiljaa ja tunnen, kuinka jokin sisälläni muuttuu. Aurinko tulee enemmän esiin pilvien takaa, katson taivaalle hymyillen. Suljen hetkeksi silmäni, annan valon lämmittää. Kurotan oksiani ujosti kohti avautuvaa päivää ja olen valmis siihen, mitä se toisi tullessaan.