Kirkkain tähti: luku 64

Luku 64: Laulu sinulle

Osa metsästäjistä on jäänyt pukemaan kuolleita asianmukaisiin vaatteisiin hautajaisten lähestyessä. Tänään kaikkialla maailmassa muistettaisiin niitä, jotka antoivat sielunsa taistelussa. Jokaisen keho palaisi tuhkaksi, liekit nuolisivat taivasta ja savu menisi sinne, minne sielu on jo lähtenyt. Sielun matkalle laulettaisiin lauluja ja sanottaisiin kauniita sanoja, jotta matkasta tulisi mahdollisimman kivuton kulkea.

Frejstä ei tunnu pätkääkään juhlalliselta tai kyvykkäältä pitämään hautajaisia, kun hän astelee päärakennukseen, jonka huoneisiin ruumiit on tuotu. Niitä on aivan liikaa mahtuakseen koko rakennukseen, joten osa on jätetty ulos. Kuura on piirtänyt kuvioitaan kuolleiden hiuksiin.

Ian ja Veronika ovat kunniasyistä aseteltu erikseen muista. He makaavat suurilla puupöydillä kädet rinnan päälle aseteltuna, päät takakenossa ja uudet vaatteet yllään. Frej ei uskalla katsoa vielä siskoaan. Hän astelee Ianin luokse ja tuntee jälleen pienen värähdyksen kehossaan, kun hän muistaa, miten levolliselta mies näyttääkään. Kapeat kasvot ovat kenties ensimmäistä kertaa rennot ja rauhalliset.

Keho on toista maata. Sen elämänsä aikana saaduista haavoista veri on pakkautunut violetihtaviksi läiskiksi, jotka yhdessä muodostavat kukkameren kalmanharmaalle iholle. Ianin kehossa oli elämänsä aikana tuskin yhtään rasvaa, pelkkää lihasta ja kireää ihoa. Nyt kaikki se iho verhoaa sisäelimiä ja luita kalpeana, ohuena verkkona. Silmäluomien verisuonikartat erottuvat luomien ollessa ikiuneen suljetut. Ei enää kauaa. Sielustaan irti päästänyt ruumis ei joutuisi kestämään mädäntymisen häpeää, se on siistitty ja puettu arvokkaasti. Pian se päästettäisi viimeiselle matkalleen. Laulut ja toiveet saattelisivat viimeisetkin atomit savuna tähtikuvioihin saakka.

Frej ei kykene katsomaan kauempaa. Hän kääntyy pois ja sipaisee Ianin kättä kääntyessään vain havaitakseen, että ruumis todella on vain ruumis. Se ei ole enää mitään muuta kuin kylmää, haavoittunutta ihoa.

Frejn on pakko kulkea eteenpäin sisarensa ruumiin luokse. Veronika makaa läheisen puupöydän päällä. Frej ei ehdi kiinnittää huomiota itse ruumiiseen, kun hän havaitsee sen ylle puetut vaatteet. Merensinistä ja kultaa. Älähdys pakenee Frejstä ennen kuin hän ehtii edes huomata.

Hän huutaa paikalle jotakuta, joka on vastuussa tästä. Paikalle saapuu nuori metsästäjänainen, joka katsoo Frejtä varovasti kulmiensa alta. Frej katsoo yhä tyrmistyneenä sisartaan silkkisessä mekossa. Suuret raivon ja surun aallot kulkevat hänen ruumiissaan, kun hän ajattelee, mitä tämä maa on tehnyt hänen sisarelleen. Sillä ei ole oikeutta haudata häntä näin.

”Mitä nämä vaatteet merkitsevät?” Frej yllättyy kovuudesta äänessään.

”Hän oli Laygold”, nainen huomauttaa, mutta hänen tietävä äänensävynsä raivostuttaa Frejtä entisestään.

”Minun sisareni oli Darehawk.” Veronikaa ei haudattaisi silkin ja kullan valheeseen. Kyyneleet polttelevat silmien takana, kun Frej ajatteleekin sitä häpeää, joka väärissä vaatteissa pidettävästä seremoniasta seuraisi. ”Hän oli Darehawk, ja hänet haudataan meidän sukumme väreihin ja kankaisiin.”

”Frej, sinä itket.” Nainen tuntuu empivän, aivan kuin hän ei uskaltaisi sanoa sitä, mitä seuraavaksi aikoo. ”Sinut nimetään pian johtajaksi, sinun ei pitäisi näyttää tunteitasi alaistesi edessä.”

Frej katsoo hämmennyksen vallassa naista, joka sanoo sanansa hänelle täysin tosissaan. Metsästäjien tai jopa kaikkien ihmisten keskuudessa vallitseva mielikuva siitä, mitkä tunteet ovat kiellettyjä, on tehnyt pesänsä jo liian moniin sydämiin. Helpotuksen aalto kirvoittaa lisää kyyneliä, kun Frej ymmärtää vihdoin, etteivät hänen kyyneleensä tee hänestä heikkoa. Kukaan ei ole enää sanomassa hänelle niin.

”Kyllä, minut nimetään pian metsästäjien johtajaksi, eikä yksikään kyynelistäni ole häpeäksi”, Frej sanoo kylmän rauhallisesti. Pieni hymy käväisee hänen kasvoillaan, ylpeys leiskuu sydämessä. Taivas hänen yläpuolellaan osoittautuu hetki hetkeltä suopeammaksi. ”Ja minun sisareni haudataan kuten Darehawkit kuuluu haudata. Vihreään, harmaaseen ja ruskeaan, tavallisiin housuihin ja vöihin. Tiedät, mitä tehdä.”

Frej kääntää selkänsä Veronikan ruumiille, mutta ei sisarelle itselleen. Ei koskaan niin. Hän tuntee jokaisen askeleen myötä ylpeyttä siitä, että on vihdoin seissyt paitsi sisarensa, myös itsensä takana.

Iltaan on vielä pitkä matka, hautajaisjärjestelyjä tehdään koko päivä. Frej tietää myös kaikkialla muualla tehtävän suunnilleen samoja asioita kuin Altairissa. Koko päivän he kokoavat rakennuksista löytyvien polttopuiden ja suurempien tukkien voimin tasoja, joille kuolleet asetetaan. Yön saapuessa puu sytytettäisiin palamaan ja ruumiit palaisivat niiden mukana. Koko leirin keskus täyttyy puista, kuolleita on useita.

Moni on menettänyt läheisensä. Frej tunnistaa kuolleiden metsästäjien keskuudesta henkilöitä, jotka ovat kasvaneet hänen kanssaan samaa tahtia, varttuneet metsästäjiksi pitkällä polulla. Emil itse ei ole kuollut, mutta kaksi hänen joukkiostaan on menettänyt henkensä. Frej ei tunne sen puoleen vahingoniloa kuin myötätuntoaan. Hänen sinisten silmiensä katse lipuu häntä polkeneiden miesten ohi yhtä nopeasti kuin muidenkin. Muistot eivät koskaan palaisi pois, mutta näiden miesten kehot eivät enää koskaan sortaisi hänen omaansa.

Emil itse ei ole tullut puhumaan Frejlle mitään. Ehkä hän ei ole uskaltanut, ehkä häpeä on ottanut liian tiukan otteen hänestä. Frej on nähnyt nuoren miehen kulkevan ympäri leiriä ja raahaavan puita järkyttävän suuri arpi kasvoissaan. Ianin potku todella teki tehtävänsä, Emilin kasvot näyttäisivät aina rujoilta. Se ei itsessään olisi riittävän suuri rangaistus. Se, että Emil joutuu aina katselemaan Frejtä johdossa, on tarpeeksi iso maksu kaikista niistä kivistä, jotka raapivat Frejn ihoa rikki Emilin kengän painaessa hänen päätään soraan.

Emilin ohella monet muut tuntuvat karttavan Frejtä. Nuori mies uskoo heidän vierastavan ajatusta siitä, että hänestä tulisi näin nopealla varoitusajalla heidän uusi johtajansa. Hän ei tiedä, mitä sotatantereella on kuultu. Frej ei ole ollut kuulemassa Veronikan ennen kuolemaansa lausumaa tunnustusta eikä näkemässä, kenen nuoli lävisti hänen sisarensa rintakehän. Moni leirissä tietää nyt Frejtä paremmin Hayes Darehawkin kohtalosta. Arra on tiennyt siitä muita ennen, mutta hän ei ole uskaltanut ajatellakaan Frejlle kertomista. Ei vielä. Toistaiseksi Frejn on saatava surra surunsa pois, vasta sitten hän olisi kykenevä ottamaan vastaan sen, mitä Veronika oli tehnyt.

Lopulta päivän työ alkaa olla lopussaan. Metsästäjät ovat kokoontuneet ravitsemaan itseään sisätiloihin, vain Arra ja muutama muu vievät yhä kuolleita puiden päälle. Veronikan ja Ianin ympärille on aseteltu neilikoita. Kukat toisivat lohtua eläville, kuolleita ne eivät enää auta.

”Pian se alkaa”, Arra kuiskaa puurakennelman toiselta puolelta. Hän katsoo surumielisesti Veronikan uudelleen puettua kehoa, tummia housuja ja kiinni painettuja silmäluomia. Kun näkyvin veri on pesty pois ja keho puettu uudelleen, vammoja ei ole näkyvissä. Nuori nainen ei silti näytä nukkuvalta, kuolema on kalventanut hänen pisamaisia kasvojaan ja saanut koko ihon näyttämään kiillottomalta.

”Pelottaako sinua yhtä paljon kuin minua?” Frej kysyy.

”Taitaa pelottaa.” Arra huokaisee. ”Me muurin takana emme koskaan järjestäneet kuolleillemme hautajaisia, heidän ruumiitaan ei pidetty enää minään.” Surumielinen hymy leviää hänen kauniille kasvoilleen. ”Minusta tämä on paljon kauniimpaa.” Kuolleiden joukossa on myös villejä.

Frej pyyhkii silmiään. ”Muistan isäni hautajaiset vielä minuutintarkasti. Näen vielä hänen vihreän kaapunsa, ristityt kätensä ja sen, miten jostakin elävästä tuli vain sekunneissa kasa oransseja liekkejä.” Syvä huokaus pakenee Frejstä, kyyneliäkään ei enää tule. ”Ja nyt minä hautaan loputkin suvustani.” Käsi hakeutuu haukkakaulakorulle. Päivällä pilkistänyt ylpeys palaa takaisin ja sekottuu suruun siitä, että hän seisoo sukunsa ainoana jäljelle jääneenä hautaamassa ne, jotka eivät enää kyenneet jatkamaan. Jos hän lapsena kuvitteli vastuun painavan, nyt hän tuntee sen miellyttävän taakan kaikkialla ympärillään. Se ei enää satu. Hän on päästänyt irti sen kivuliaasta puolesta, nyt hän on valmis vastaanottamaan kaiken, mitä se mukanaan tuo. Hän on oppinut rakastamaan tähtitaivasta yllään.

Pian kynttilät sytytetään ja kaikki kokoontuvat ympyrässä puurakennelmien ja ruumiiden ympärille. Frej asettuu heidän keskuuteensa soihtu kädessään, valmiina sytyttämään puut tuleen. Sitä ennen hän kuitenkin puhuu, kuten asiaan kuuluu.

”Me olemme kokoontuneet tänne kunnioittamaan niitä, jotka keskuudestamme ovat tähtiin siirtyneet”, hän aloittaa vakaalla äänellä. ”Nämä sielut antoivat ruumiinsa pois voidakseen tehdä meille tien, jota kulkea. Minä, Frej Darehawk, teidän tuleva johtajanne, päästän meidän tiemme silottaneet ihmiset maallisista vankiloistaan. Kehot pääsevät vihdoin sinne, minne kuuluvat, mutta meidän muistomme säilyttävät heidät sellaisina kuin he olivat.” Frej laskee soihdun puita vasten. Tuli tarttuu kiinni ja alkaa levitä, kunnes se nuolee jo ensimmäisiä kehoja. ”Ohjatkoon rakkautemme valo teitä matkallanne tähtiin.”

Sanat eivät itsessään tarkoita mitään, mutta kun ne yhdistyvät ruumiit pois polttaviin liekkeihin, yhdetkään silmät eivät välty kyyneliltä. Metsästäjät seisovat ympyrässä ja katsovat, kuinka liekit nuolevat pois heidän rakastamiensa ihmisten piirteet. Veronika ja Ian syttyvät ensimmäisten joukossa, liekit kohoavat yhä vain korkeammalle. Heidän piirteitään ei voisi enää erottaa vahvoina kohoavan tulen keskeltä, kaikki merkittävä palaa pois.

Laulu lähtee ulos ensimmäisistä ihmisistä, loput yhtyvät siihen. Tasainen hyminä täyttää metsän. Kipinät tanssahtelevat puiden latvoihin asti, yötaivas hohkaa liekkien kuumuuden ja valon edessä. Kun kansa kohottaa laulavat päänsä ylös, jokainen heistä näkee, miten heidän rakkaansa valaisevat taivasta tähtiäkin kirkkaammin.

Ääni ei kuole vielä useaan tuntiin, lauluja lauletaan niin pitkään, kun seuraava aurinko nousee ja korkeista liekeistä on jäljellä enää vain muutama kipunoiva jäänne. Ruumiista ja vaatteista jääneet tuhkat ovat polttavan kuumia, mutta silti ensimmäiset koskettavat tuhkaa saadakseen pitää mukanaan edes osan siitä, mitä he ovat menettäneet. Talviyö on ollut kylmä, mutta tulen lämpö on pitänyt heidät tiiviisti toisissaan kiinni. Sodan huudot ja pauhu ovat jääneet taakse, sen ovat korvanneet laulu ja kaikki ääneen lausutut toiveet, joita kuolleiden matkaan on lähetetty. Yksikään suu ei avaudu solvatakseen tai satuttaakseen, jokainen näkee tilanteen sellaisena kuin se on.

Laulut loppuvat vasta kun viimeiset liekit ovat sammuneet. Lauluja ei koskaan lauleta eläville. Ne eivät kuulu niille, jotka selvisivät.

Kirkkain tähti: luku 63

Luku 63: Uuteen huomiseen

Yö ei ole vielä ehtinyt kulua loppuunsa. Ennen kuin viestinviejä on päässyt Kolmivirtaan Richardin luo, toiset matkaajat ratsastavat kotiinsa. Elisabeth antaa metsästäjien palata viemään kuolleensa Altairiin ennen kruunajaisseremoniaa. Hautajaiset pidettäisiin kunkin itse haluamalla tavalla.

Arra ja Ramona ovat lähteneet metsästäjien mukaan leiriin. Osa metsästäjistä, ne, jotka eivät varsinaisesti tiedä koko tapahtumaketjusta, luovat heihin epäuskoisia katseita. Arraa ei kuitenkaan kiinnosta. Hän palaa yhteen kodeistaan mukanaan Veronikan ruumis, jota hän ei ole jättänyt hetkeksikään yksin palattuaan sen luo. Keho on vain keho, se ei ole enää Veronika. Silti Arraan sattuu, kun hän ratsastaa muiden kanssa Altairiin Veronikan ruumis matkassaan.

Altairin metsään on jälleen jätetty kynttilöitä palamaan. Frej on jättänyt ne sinne niitä varten, jotka vielä palaisivat hänen luokseen elävinä. Yksi kynttilä yhtä toivonkipinää kohden, yhtä mahdollisesti yhä kotiin palaavaa sielua. Metsä hukkuu valoon.

Frej itse on asettunut istumaan nuotion äärelle. Hän ei tahdo mennä sisälle. Muut metsästäjät ovat sisällä joko nukkumassa tai puhdistamassa haavojaan. Frej ei liiku. Nuotio tanssii hänen silmissään, liekit puhuttelevat häntä. Kuiskauksia leijuu ilmassa lumikiteiden lailla. Frej ei paina päätään alas, hän vain huokaisee ja ristii kätensä. Odottavan osa on kovin.

Kun ääniä vihdoin alkaa kuulua, Frej nousee ylös. Vaistonomaisesti käsi hakeutuu veitselle, koskaan ei voi olla varma. Metsästäjät ovat jättäneet hevosensa Mizariin ja kävelleet kuolleittensa kanssa koko matkan sieltä Altairiin. Frej erottaa paljon tuttuja kasvoja, jotka kuolema on tyhjentänyt tunteista. Monet saapuvat toisten olkapäillä, monet harteilla. Muutama kuu sitten Frej olisi painanut päänsä alas ja itkenyt omiensa kohtaloa. Nyt hän on kohdannut kuoleman henkilökohtaisesti ja ymmärtänyt sen merkityksen. Hän vain katsoo, kuinka hänen urheat, vahvat taistelijansa palaavat takaisin. Se, ovatko he elossa vai eivät, ei ole olennaista silloin, kun he ovat antaneet kaikkensa.

Ja sitten, viimeisten joukossa, Arra kävelee ryhdikkäästi kantaen henkilöä, jonka Frej tunnistaisi koska tahansa. Juuri kuoleman kohdannut Frej joutuu hetkeksi pysäyttämään maailmansa. Kynttilöiden liekit eivät enää lepata, lunta ei tipu puista. Liike lakkaa, eleet pysähtyvät, Arran suunnattoman myötätuntoinen katse lasittuu. Maailma pysähtyy. Tämä hetki ei voi tapahtua. Se ei saa tapahtua. Frej puristaa kätensä nyrkkiin, se on ainoa asia, joka yhä kykenee liikkumaan hänen pysähtyneessä maailmassaan.

Arra kantaa Veronikaa. Hervotonta, kalpeaa ja täysin liikkumatonta Veronikaa. Ei Frejn sisko tule sillä tavalla kotiin, kuoleman sormet eivät ylety hänen upeaan, täydelliseen siskoonsa. Veronikan pitää tulla takaisin haavoittuneena, mutta hymyillen. Hän astelee muiden seasta ja toteaa Frejlle, ettei häneen sattunut ja iskee sen jälkeen veljeään kylkeen ja irvistää kivusta. Veronika ei tule takaisin toisen kantamana, hengettömänä. Sen hymyn piti kestää ikuisesti.

Mutta maailma jatkaa silti menoaan, sekunnit kirivät toisiaan kiinni. Armoton kilpajuoksu ei pääty. Frej näkee, miten ihmiset kulkevat hänen ohitseen. Arra tulee lähemmäs, Veronika lepää kuolleena hänen käsissään. He vaihtavat katseita, Frej ja Arra. Ymmärtäväisiä, saman menetyksen kokeneita katseita. Arran näkevä silmä on yötäkin tummempi, se ei jaa turhaa sääliä. Sen takana sielu kokee saman repivän tuskan kuin Frejkin.

Frej ei voi liikkua. Hän tuijottaa siskonsa hervotonta ruumista toisen ihmisen käsivarsilla. Veronika näyttää levolliselta nyt, kun hänen silmänsä ovat suljetut. Frej kääntää katseensa pois ja vie toisen käden otsalleen. Hampaat vääntyvät irveen, keho kohtaa hienoisen tärinän.

”Sota on ohi”, Arra sanoo. Hänen äänensä jää pelkäksi helinäksi ympärille, siinä ei ole kunnollista sointia. Frej ei osaa sanoa mitään. Hänen siskonsa on kuollut. ”Minä kerron sinulle kaiken hänen kuolemastaan, jos sinä haluat. Ota aikasi.”

”Ei”, Frej kuiskaa oitis tuskansa takaa, ”ei ole aikaa.”

Arra tulkitsee sen väärin. ”Elisabeth Wainwrightin kruunajaiset ovat aamulla, mutta me voimme kyllä jättäytyä –”

”Ei. Me menemme sinne ja hautaamme omamme sen jälkeen.”

Kyllähän Frej tietää, ettei voi antaa surulleen valtaa. Ianin kuollessa hänestä on tullut metsästäjien mestari, vastuu on nyt hänen. Hautajaisten jälkeen hänen olisi kestettävä nimitysseremoniansa. Kipu lähtee jalasta ja päätyy aivan päähän asti, kun Frej ymmärtää, ettei Veronika ole näkemässä hänen nimitysseremoniaansa. Veronika, joka teki niin monta uhrausta heidän lapsuudessaan, jotta se hetki koittaisi vielä joskus Frejlle.

Elämän epäreiluus pakottaa Frejn polvilleen. Hän kyykistyy aivan Arran edessä, painaa päänsä lunta vasten ja itkee. Edes kuolema, toisten tappaminen ja tappamisen todistaminen ei ole saanut häntä pitämään kyyneliään sisällä. Niitä ei tarvitse säästellä. Ei nyt, kun Veronika ei palannutkaan kotiin.

Arra ei lähde Frejn viereltä. Hän ei anna kenenkään muun viedä Veronikaa muiden kuolleiden luo. Hän seisoo siinä kuollut Veronika sylissään ja odottaa, että Frej itkee itkunsa loppuun ja saa itsensä nostettua. Frejn itku loppuu nopeasti, mutta sen aiheuttanut tunne ei poistuisi koskaan. Hän tulisi näkemään vielä vuosia unia siitä, kuinka Arra palaa hänen luokseen kuollut Veronika mukanaan.

Kun he molemmat seisovat lopulta vastakkain, he kohtaavat jälleen toistensa katseet.

”Olen iloinen, että sinä palasit”, Frej huomaa lopulta sanoa. ”Tule, meidän täytyy viedä hänet muiden luo.” Ajatus siitä, että Veronikan ruumis lojuisi muiden seassa siihen asti, että kruunajaiset olisivat ohi, tuntuu hirvittävältä. Frej pakottaa itsensä kestämään sen, sillä eihän Veronika ole enää täällä. Hänen edessään on vain siskon ruumis.

Veronikan ruumis asetetaan muiden vierelle. Heidät vaatetettaisiin asianmukaisesti odottamaan Frejn ja muiden paluuta. Kun Frej alkaa yhä kyyneleet silmissään koota ryhmää kruunajaisia, vaatetusta ja vartiota varten, Arra huomaa osoittaa kysymyksen.

”Frej… Missä Ian on?”

Frejn suu loksahtaa auki. Hän on jo koonnut ryhmät. Nyt hän voi tarttua Arraa tämän kapeista harteista ja johdattaa tämän leirinuotion äärelle. ”Tule. Minusta tuntuu, että meillä on vielä paljon keskusteltavaa ennen kuin lähdemme Lyraan.” Eihän Frej edes tiedä, miten maa onkin yhtäkkiä tekemässä Elisabeth Wainwrightista kuningatartaan.

Kaksi nuorta ihmistä istuvat lähekkäin ja keskustelevat pikkutunneille asti kaikesta siitä, mitä on tapahtunut. Heille ei jää aikaa surra. Sekuntien on kuluttava eteenpäin. Se, mitä heille jää, on toisen käsi omallaan. Tuki on ainoa, johon he voivat enää nojata yhteisen menetyksensä äärellä.

* * *

Marmorisilla alustoilla lepääviä kruunuja on rivillinen. On Lirin kruunua lukuunottamatta jokaisen Laygoldien valtakaudella hallinneen kruunuja sekä hieman alle kymmenen sitä ennen hallinneiden Wainwrightien hopean eri sävyissä kiiltäviä kruunuja. Sitä enempää ei ole säilynyt, tuskin monet historiankirjatkaan tietävät ajoista ennen Wainwrightien monta sataa vuotta kestänyttä valtakautta. Nyt alkaisi Elisabethin tietojen mukaan toinen Wainwrightien hallintakausi. Hän aikoo kuningattarena kerätä käsiinsä kaikki mahdolliset kirjat ja tekstit, jotka voisivat paljastaa jotakin maasta heidän jalkojensa alla.

Täytyy olla muutakin kuin uskomukset ja se, mitä maalataan seinille ripustettaviksi. Veronikan sanat villeistä eivät lähde Elisabethin päästä. Elisabeth ei uskonut villien vaarallisuuteen ennen kuin kohtasi sen kasvotusten, mutta hän uskoo heidän taustoihinsa ja aikoo kaivaa ne esiin. Täytyyhän jonkun olla kirjoittanut orjista, yhdenkin sanan viittaus siihen, että Veronikan sanat olivat totta, riittäisi Elisabethille.

Tämä hetki on kuitenkin vasta ensimmäistä askelta edeltävä teko. Elisabeth tarttuu kunnioittavin, varovaisin ottein esi-isänsä kruunuun ja nostaa sen suortuvilleen. Hän hengittää hitaasti sisään ja ulos, kun hopeakruunu rubiinikoristein koskettaa hänen tummia hiuksiaan. Rubiineja on louhittu pohjoisessa aina. Nyt jalokivet jouduttaisiin kuljettamaan jälleen etelään, Wainwrightien todelliseen kotiin.

Kruunu, jonka Elisabeth laskee kutreilleen, on aikanaan kuulunut kuningas Richard kolmannelle, Wainwrightien viimeiselle kuninkaalle. Koskaan aiemmin kukaan ei ole laskenut päähänsä toiselle kuulunutta kruunua, jokaiselle on taottu oma. Elisabeth ei kuitenkaan päästä irti Wainwrightien kunniasta, hän asettaa sen omille hiuksilleen kuin se olisi aina siellä ollutkin.

Sen jälkeen on aika kavuta suuren maanalaisen varaston portaat ylös ja valmistautua auringonnousuun. Kruunajaiset ovat Annorlundassa tapahtuma, johon ei jaeta kutsuja ja joista ei tiedoteta etukäteen. Niistä vain tiedetään. Uusi hallitsija astelee suurille portaille huppu päässään yön ja päivän rajamailla, auringon kurottaessa ensimmäisiä säteitään. Silloin hallitsija vetää viittansa hupun pois päänsä päältä ja paljastaa kruunatun päänsä.

Aamuaurinko alkaa pilkottaa kaupungin runnottujen rakennusten takaa. Elisabeth ei ole vuosiin viettänyt Sea’s Endissä kokonaista yötä, eikä koskaan yhtäkään yötä voiden kutsua paikkaa kodikseen. Ajatus siitä, että Anesidora ei ole nyt täällä hänen vierellään jakamassa samaa kokemusta, saa Elisabethin astelemaan rivakammin. Kansa odottaa häntä.

Elisabethin hiukset on punottu taakse monimutkaiselle, osan hiuksista auki jättävälle kampaukselle. Kruunu on vähäeleinen, kansa tunnistaisi sen heti ja ihmettelisi, miksi kuningatar ei anna valattaa itselleen omaa. Joskus he ymmärtäisivät. Elisabethin mekko on tummanpunainen ja täynnä pieniä yksityiskohtia. Sifonkinen viitta, jonka hupun hän vetää syvälle päähänsä on kuin tähtien verho hänen yllään.

Kun Elisabeth lopulta astelee pitkältä, merenpuoleiselta käytävältä ovelle ja suurille portaille, hän näkee kansalaisten joukossa tuttuja kasvoja. Metsästäjiä, Frej Darehawk heidän eturintamassaan. Monia vanhoja tuttuja, monia uusia. Villejäkin. Elisabethin sydän miltei jättää kierroksen välistä, kun hän ei ole havaita poikansa ja viestinviejänsä kasvoja ihmismassan joukosta. Jos Richard ei ole täällä, kaikki valuu tyhjiin. Puolet tämän hetken merkityksestä katoaisi tuulen mukaan, se kuljettaisi sen kauas pois.

Sitten, katkenneen tienviitan kohdalla Elisabeth erottaa pitkän miehen ja pojan hevosen selässä. Hänen jalkansa miltei pettävät, kun hän erottaa pojan katseen tähtiviittansa alta. Richard on yhä elossa, Elisabeth voi jälleen hengittää vapaasti. Kylmä pakkasilma ei ole koskaan tuntunut helpommalta hengittää. Se virtaa kauniisti ulos ja sisään.

Elisabeth astelee keskelle portaiden ylätasannetta ja riisuu hupun hitaasti päästään paljastaen hopeisen, punakoristeisen kruununsa. Suurin osa paikalle saapuneista katsoo ihastunein silmin kuningattarensa kruunattua päätä. Osan kasvoilla näkyy selkeitä vastahakoisuuden merkkejä, osa ei näytä tunteitaan lainkaan. Kaikkien ilmeiden keskeltä Elisabeth erottaa vain Richardin leveästi hymyilevän suun.

Sitten kansa alkaa osoittaa yön taivaalle jättämiä tähtiä. Auringon vielä noustessa muutamat tähdet ovat yhä jääneet kirkastuvalle taivaalle. Niiden määrästä kansa ennustaa uuden hallitsijansa hallintovuosien määrän. Lir Laygold sai aikanaan seitsemän, mutta neljä niistä hänelle todella suotiin. Elisabeth itse ei katso taivaalle, hänen tehtävänsä ei ole tietää, montako tähteä on jäänyt hyväksymään hänen tulevan hallintokautensa. On kansan tehtävä ennustaa merkit korkealta. Elisabethille riittää se, että hän tietää tähdistä ainakin Anesidoran katselevan hyväksyvänä hänen kirkkainta hetkeään.

”Yön väistyessä päivän tieltä tähdet ovat nähneet minun riisuvan suojani heidän edessään, he ovat valaisseet viimeisellä valollaan tietäni. Ne, jotka vastustavat tätä tapahtumaa, vastustavat tähtien tahtoa. Olkoon päiväni öiden varjelemat hallintokauteni ensimmäisestä päivästä sen viimeiseen”, Elisabeth lausuu ihmiseltä ihmiselle siirtyneet, vanhat nimityssanat. Kansan yhä katsoessa hän polvistuu painaen päänsä alas. Oikea käsi on sydämellä, silmät suljettuina. Vanhan tradition mukaan uusi hallitsija osoittaa kunniaansa omilleen, esiintyy viimeistä kertaa tasavertaisena heidän keskuudessaan laskemalla kruunatun päänsä heidän edessään.

Kansa ei ala vielä taputtaa. He tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pieni Richard katsoo silmät jännityksestä ja innosta kiiltäen, kun hänen äitinsä nousee polviltaan ja seisoo ryhdikkäänä heidän edessään. Sitten Elisabeth laulaa. Ulos tulee vanhoja, useita sukupolvia kestäneitä sanoja, joiden tarkat merkitykset ovat haipuneet vuosien saatossa. Niiden mukaelmia on historiankirjoissa, mutta todelliset sanat eivät elä paperilla. Ne elävät kertojiensa äänessä. Nyt Elisabeth laulaa hallitsijakautensa alulle, menetetyille sieluille ja kaikelle sille, jonka uusi huominen toisi tullessaan.

Kaikki kuuntelevat. Vanhempien ihmisten, niiden, jotka ovat nähneet elinaikanaan jo aiempia kruunajaisia, silmät alkavat täyttyä kyynelistä. Sodan uhka ei ole kokonaan poissa, mutta edellisten päivien taistelu on kaikonnut. Elisabethin kirkas ja kuulas ääni saattelee heidät muistoihin. Aamu kirkastuu, lumikiteet kimaltelevat ilmassa. Kaikki on hetken aikaa lumenvalkoista, puhdasta.

Kirkkain tähti: luku 62

Luku 62: Koti

Suuren salin ja käytävien ylenpalttinen kultaisuus ja sinisen eri sävyt eivät ole ensimmäisiä asioita, jotka Elisabeth tulisi muuttamaan. Häntä ei olla vielä edes virallisesti kruunattu kuningattareksi, mutta hän on jo lähettänyt ensimmäiset metsästäjät tiedustelemaan maanosiin, mikä niiden tilanne on. Ennen sotaa on tapahtunut paljon, suunnattomia kuolinlukemia olisi luvassa. Elisabethin mielessä on kuitenkin vain yksi: hänen poikansa Richard. Heti Elisabethin asteltua sisään linnaansa hänen oli saatava lähettää joku Cassiopeiaan tarkistamaan, onhan hänen poikansa kunnossa.

Toinen asia, jonka hän havaitsi, oli se, ettei hänen rakas pikkusiskonsa ollut selvinnyt sodasta hengissä. Elisabeth ei ole vielä uskaltanut tarkastella Anesidoran ruumista tarkemmin. Menetys on suuri, hän oli olettanut sisarensa selviävän siinä missä hänkin. Silmät painuvat kiinni menetyksen voimasta, mutta avautuvat pian uudelleen. Vasta huomenna olisi aika ajatella kaikkia niitä, jotka kuolivat tämän sodan aikana.

Päivä ei ole vielä ehtinyt kulua loppuunsa, aurinko kultaa suuren salin. Elisabeth istuu hopeaistuimella ja odottaa ensimmäistä viestinviejää palaamaan ja kertomaan hänelle uutisia. Hän on jo saanut tietää siitä, että kaikki Altairiin päätyneet villit kuolivat. Metsästäjien kokemat tappiot olivat pienemmät, mutta he menettivät mestarinsa Ian Darehawkin. Elisabethin täytyisi tavata nuori Frej Darehawk tämän nimeämisseremonian jälkeen. Sekä metsästäjät että koko maa ovat saaneet uuden johtajan, totuttelemista olisi. Myös johtajien täytyy tottua toisiinsa. Ian Darehawkilla oli vuosien kokemus Laygoldien hallitsijoiden kanssa, ja nyt Frej saisi tottua Wainwrighteihin.

Uutinen Lysander Laygoldin kuolemasta saapuu viimeisten ilta-auringon säteiden matkassa. Elisabeth puristaa kätensä tiukemmin valtaistuimensa hopeisiin reunoihin. Tämä paikka kuuluu virallisesti hänelle. Nuorempikin Aron kolmannen poika on kuollut, valta ei siirtyisi hänelle. Elisabethin kuuluu istua siinä, missä hän istuu.

Ja silti hänellä on yhä haarniskansa yllään. Hän ei ole vielä uskaltanut riisua sitä tai viedä Kreiniä viereltään. Hän nosti sen jälleen mukaansa siirtyessään sisälle linnaansa.

Kun yö saapuu Lyraan, Elisabeth nousee valtaistuimeltaan ja astelee suuren ikkunan viereen. Jospa hän olisi vain saanut nähdä kaupunkinsa aidoimmillaan yöaikaan. Nyt savu kohoaa edelleen ilmaan, uudistamistöitä ei olla vielä aloitettu. Huomenna aamunkoitteessa Elisabeth kruunattaisiin virallisesti Annorlundan kuningattareksi. Sen jälkeen pidettäisiin suuret hautajaiset kaikille niille, jotka kuolivat tämän maailman saavuttamiseksi. Elisabethilla olisi hirvittävä työ kunnostaa kaupunkeja ja järjestellä poliittista tilannetta. Hänen olisi oltava kokoajan valmiina siihen, ettei joku hyväksyisikään häntä vallan kapulassa.

Huomisesta tulisi raskas, mutta nyt ei ole huominen. Nyt on Lyran tähtien aika, kaunein, kirkkain yö. Kaduilla on sodan aiheuttamista vaurioista huolimatta valoja, ne peilaavat tähtien hohdetta. Elisabeth lausuu äänettömän kiitoksen tähdille, jotka johdattivat hänet kotiin. Täysin huoleton hän ei voi olla, ei niin kauan, kun hänen poikansa ei ole hänen luonaan. Helpottunut hän silti on. Helpottunut ja syyllinen. Sota ei koskaan ole sitä, mitä sen teoriassa olettaisi olevan. Hän kantaisi näitä haavoja sisällään ikuisesti, kuulisi kuolevien huudot silloinkin, kun niiden synnyttämä uhka olisi pysynyt varjoissa vuosia.

Epätoivo ei enää lepää hänen harteillaan, se on laskeutunut maahan ja astelee nyt kauemmas hänestä.

”Et tule olemaan koskaan vapaa minusta”, se kihertää kääntäessään Elisabethille selkänsä. Naisen ei tarvitse vastata, hän kohottaa päätään kaupunkiaan päin ja antaa mielensä rauhoittua kaupungin ja taivaan valoissa. Epätoivo ei kenties koskaan jättäisi häntä, se on totta. Maailman raskas paino tulisi aina palaamaan hänen kannettavakseen, eikä hän koskaan ymmärtäisi, mitä se todella merkitsee. Juuri nyt se ei haittaa. Maailma on niin kaunis, sen valot niin lohdulliset. Ne tuudittavat Elisabethin autuaaseen rauhan tilaan, hän uskaltaa sulkea silmänsä ja hellentää otettaan rubiinein koristellusta miekasta.

”Teidän korkeutenne, olette saaneet vieraan”, kuuluu salin toisesta päästä. Elisabethin sotilas johdattaa sisään pitkän miehen ilmoittamatta vieraan henkilöllisyyttä. Pelkästään se paljastaa Elisabethille, että hänen suosikkinsa laululintujen joukosta on palannut hänen luokseen.

Elisabeth unohtaa hetkeksi, että hänet kruunataan pian kuningattareksi. Hän unohtaa arvokkuutensa ja asemansa, vallan ja kunnian viitta hylätään kiiltävälle lattialle. Elisabeth juoksee haarniska kilisten Lintua vastaan salin toiseen päähän ja kietoo kätensä tämän ympärille. Lintu ei ehdi reagoida, hän taputtaa kevyesti Elisabethin metallista selkää.

”Hei jälleen”, Lintu sanoo, ”siitä ei ole kauaa aikaa, mutta siitä on satoja muutoksia.”

Elisabeth hymyilee, mutta hymy sattuu. Lintu on oikeassa. ”Minä en ole ollut koskaan elämässäni näin onnellinen sinun näkemisestäsi”, Elisabeth sanoo. Lintu ei ole muuttunut, hänen partansa ja hiuksensa kasvavat edelleen pitkinä ja lainehtivina. Nuoret, kauniinsiniset silmät eivät ole menettäneet iloisuuttaan.

”Minun ilmeisesti pitää alkaa kohta puhutella sinua teidän korkeutenanne.”

”Vasta aamuauringon paistaessa”, Elisabeth kuiskaa ja taputtaa miestä olkapäälle, ”siihen asti minä olen sinulle Elisabeth. Ja vielä sen jälkeenkin olen sinulle tuhansia anteeksipyyntöjä velkaa.”

Nyt on Linnun vuoro hymyillä. Mies ei ole ehtinyt taisteluun, mutta hän on nähnyt jokaisen sen vaiheen ennalta. Hän tietää tilanteesta enemmän kuin kukaan. Yhä edelleen hän voisi kertoa nimensä ja synnyinoikeutensa. Sen sijaan, että hän tekisi niin, hän vain hymyilee Elisabethille kaikkien niiden puolesta, jotka eivät päässeet siihen hetkeen asti.

”Yksikään ihminen ei ole mitään velkaa minulle”, Lintu sanoo, ”mutta moni on velkaa tälle maalle. Annorlunda on saanut kokea kovia jo vuosia, ja tämä sota varmasti kulutti sitä.”

Elisabeth nyökkää. ”Minä jatkan sen kunnostamista ja poikani jatkaa minun jälkeeni.”

Vielä vuosia, kenties kuukausiakin sitten Lintu ei olisi kuvitellut sanovansa sitä, mitä hän seuraavaksi aikoo sanoa. ”Elisabeth, sinusta tulee parempi hallitsija kuin yhdestäkään Laygoldista. Tämä olkoon ainoa kannanottoni.”

Kuukausia sitten Lintu kuvitteli Elisabethin sortuvan raivonsa alle ja tuhoavan liian monta asiaa ennen pääsyään valtaistuimelle. Nyt hän näkee Elisabethin kohdanneen maailman painon, kannatelleen sitä onnistuneesti ja jatkaneen elämäänsä. Seuraava auringonnousu toisi mukanaan todellisen kuningattaren, ja Lintu uskoo sen nyt. Elisabeth on kenties impulsiivinen ja paikoitellen sokeakin, mutta hän osaa myös olla oikeamielinen, kun sille on tarvetta. Lintu uskaltaa luottaa tähän naiseen johtajana.

Lintu ei olisi nähnyt tarvetta muutokselle, mutta koska se on tullut, hän ottaa sen avoimena vastaan. Mieluummin Elisabeth kuin ruumiskasa, jota villien johtaja johtaisi. Lintu on kuullut, mitä kyseiselle johtajalle on käynyt. Hän aikoo vielä etsiä Ramonan käsiinsä ja puhua tälle. Ramona ansaitsisi hänen kiitoksensa, sillä nainen ehti sittenkin ajoissa.

”En voi puhua yhden yön aikana kaikesta siitä, mistä tahtoisin”, Lintu jatkaa. Elisabeth nyökkää. Sanoja on liikaa sanottavaksi, aamu tulisi kuitenkin. ”Aion ilmestyä kruunajaisiisi ja suuriin hautajaisiin, mutta sen jälkeisistä liikkeistäni en voi luvata mitään.”

Elisabeth kurtistaa kulmiaan. ”Aiotko sinä lähteä?”

”En ole käynyt merillä vuosiin, ja tiedäthän sinä, miten paljon inhoan osallistumista mihinkään, mikä vaatii minua pysymään kontaktissa ihmisiin pitempiä aikoja...” Lintu pyöräyttää huvittuneena silmiään, mutta Elisabeth näyttää järkyttyneeltä. Hän oli ollut aikeissa pyytää Lintua jäämään linnaan hänen neuvonantajakseen. Se paikka hänellä on aina ollut, siinä hänen kuuluisi olla.

Mutta kyllähän Elisabeth tietää, millainen Lintu on. Hän ei olisi oma itsensä, jos ei vaeltaisi paikasta toiseen. Lintua ei mikään side sitoisi tähän maahan tai seuraavaankaan, hän lentäisi aina ihmisistä ja paikoista toiseen. Ja juuri sellaisena Elisabeth häntä arvostaa.

Lopulta Elisabeth päätyy vain nyökkäämään. ”Lähdetkö sinä heti huomisen jälkeen?”

”En, minun on vielä mentävä Sadevuorille ja kohdattava vanhempani.” Sanat kuulostavat hetken vierailta Linnun suusta. Sitten Elisabeth muistaa, että tämäkin mies on tosiaan vain ihminen, jolla on samanlaisia tarpeita kuin kenellä tahansa muullakin. ”Sitä paitsi taidat tarvita minua vielä muutaman päivän ajan. Sen jälkeen oletan löytäväni valmiit purret minua odottamasta.”

Elisabeth virnistää. ”Satamani ovat aina käytettävissäsi.”

Lintu kurottautuu halaamaan Elisabethia. Hän rutistaa naista vielä kerran ystävänään. Missään maailman tilanteessa Lintu ei usko voivansa kohdella Elisabethia täysin kuningattarena, sillä hän on aina tottunut puhuttelemaan tätä hyvin tuttavalliseen sävyyn. Nyt hän kuitenkin antaa kylmän panssarin painua ihoaan vasten. Hän hengittää ystävänsä tuoksua ja yrittää antaa tälle anteeksi kaiken sen, mitä he ovat yhdessä kokeneet. He menisivät eteenpäin. Lintu voi hyväksyä sen tosiasian, ettei hän koskaan haluaisi kruunua kiharoilleen. Se kruunu kuuluu Elisabethille, Wainwrightien oikeutetulle hallitsijalle. Hänen ystävälleen.

* * *

Ensimmäinen elävä sielu astelee Cassiopeian Kolmivirtaan vasta myöhään aamuyöstä. Hevosellakin kulkien matka vie pitkään, mutta yön viimeisillä pikkutunneilla viestinviejä vihdoin pääsee Kolmivirtaan. Hän huomaa heti, ettei Kolmivirrassa ole ihmisiä. Pihamaalla koristeiden seassa lojuu kasoittain vartijoita. Kauhu hiipii sisälle, mutta viestinviejä pakottautuu jatkamaan matkaansa.

Sisällä sama kaaos jatkuu. Pitkät käytävät ovat elävistä sieluista tyhjennetyt, vain palvelijoita ja vartijoita lojuu hengettöminä veren kastelemilla matoilla. Viestinviejä valaisee kynttilällä käytäviä, mutta ainoat, jotka kohdistavat häneen katseensa, ovat muotokuvien kolkot esi-isät.

Sota on päässyt tännekin. Viestinviejä ymmärtää villien tuhonneen matkallaan järjestelmällisesti kaikkien maanosien keskukset. Kelmeässä valossa ei erotu eläviä ihmisiä, Kolmivirta on aavemaisen tyhjä. Vasta, kun viestinviejä pääsee saliin asti, hän erottaa pienen, seisovan hahmon. Hahmolla on lyhyt, kihara tukka ja yllään kalliista kankaista valmistetut vaatteet. Lapsi. Nuori herra Richard. Viestinviejä menee lähemmäs, lapsi säpsähtää. Tämä kääntyy viestinviejään päin. Ilme on sekoitus surua ja hämmennystä. Hän todella on Richard.

Nuori herra juoksee päin puolituttua miestä, kietoo kätensä viestinviejän ympärille ja alkaa huutaa. Huuto on lohdutonta itkun ja kiljumisen sekasotkua. Viestinviejä ymmärtää, että Richardin on täytynyt piiloutua ja selviytyä hyökkäyksestä ainoana. Hänen on ollut pakko seistä kuolleiden keskellä pelkässä pimeydessä voimatta astua ulos. Pelko on vanginnut Richardin hänen omaan kotiinsa.

Viestinviejä silittää nuoren pojan päätä mahdollisimman hellästi. ”Ssh, ei enää mitään hätää”, hän kuiskaa ja rakastaa sitä tosiasiaa, ettei valehtele. ”Me menemme nyt äidin luo.”

”Äiti...” Richard parahtaa ja takertuu mieheen tiukemmin. Mitään muuta hän ei sano, pelko on liian suurta. Viestinviejä ymmärtää. Tämän nuoren pojan suunnattomaan kauhuun kiteytyy kaikki se, mitä taistelukentillä tapahtui. Jos jokainen vanhempikin ihminen kykenisi, hekin itkisivät ja huutaisivat yhtä lohduttomasti pelkoaan ja avuttomuuttaan kuin kahdeksanvuotias poika.

Kestää hetki saada Richard rahoittumaan. Viestinviejä saa pian talutettua pojan ulos. Jos he olisivat nopeita, he saattaisivat hyvinkin ehtiä pojan äidin kruunajaisiin ja niiden jälkeisiin kuninkaallisiin hautajaismenoihin. Richard istuu miehen edessä ja pitää kiinni hevosen valkeasta harjasta.

Richard mumisee jotakin, josta viestinviejä ei erota sanoja. ”Mitä te sanoitte, nuori herra?”

Richard kääntää tumman päänsä mieheen päin ja kysyy: ”Olemmeko me nyt menossa kotiin vai lähdössä kotoa?” Kyyneleet ovat jo kuivuneet hänen kasvoiltaan, silmät ovat suuret ja heijastavat yllä loistavia tähtiä.

Mies ei osaa vastata kysymykseen.

Kirkkain tähti: luku 61

Luku 61: Armosta

Osa katseista kääntyy suoraan Elisabethiin, osa pysyy yhä vihollisessa. Muurintakainen kansa on ollut liian kauan poissa täältä voidakseen katsoa suopeasti niitä, jotka on saapunut tappamaan. Villit kuitenkin ymmärtävät, ettei vastarinnassa olisi järkeä juuri nyt. Elisabeth Wainwright kohoaa kaikkia muita korkeammalle, hän asettuu johtamaan sortuneita ja vahingoittuneita.

”Kansalaiset!” Elisabeth aloittaa kohottamalla äänensä korkealle. Hän nostaa oikean kätensä ylös ja puristaa sen nyrkkiin. Haarniska kilahtelee. Aurinko piirtää kuvioitaan savupilven takaa, säteet tanssivat vaaleilla kasvoilla ja pitkillä mustilla hiuksilla. Elisabeth näyttää todelliselta johtajalta loiste ympärilleen kietoutuneena.

”Kansani, te olette tulleet pitkän matkan! Jo sukupolvia olette kärsineet väärän vallan alla, jo sukupolvia kullan paino on painanut harteitanne. Ei enää! Minä, Elisabeth Wainwright, sukuni päähaaran vanhin, otan nyt syntymässä minulle suoduin valtuuksin tämän kuningaskunnan omistukseeni. Kohottakaa kätenne uudelle hallitsijallenne!” Elisabeth nostaa päänsä ylös, ja vain hetken ajan näyttää siltä, että aurinko piirtäisi kruunun hänen suortuvilleen.

Osa nostaa kätensä oitis ylös ja alkaa huutaa uuden kuningattarensa nimeä. Wainwrightin soturit tuntuvat halkeavan liitoksistaan, heidän onnensa kukoistaa. Myös kaupunkilaisia liittyy huutoon, sillä villejen jälkeen mikä tahansa kelpaa heille. Linnan yhdellä parvekkeella Ramonan vierellä seisova Arra muistaa Envyn kanssa käyneensä keskustelun. Hän muistaa Envyn sanat siitä, että sortunut kansa ottaa kenet tahansa uudeksi jumalakseen. Kätensä kohottaneet ihmiset kumartuvat alas, vaikenevat, antavat hiljaisen kunnioituksensa tai pelkonsa pyhittää hetken Elisabethille. Valitettavasti Arra muistaa myös omat sanansa Envyn kanssa käymässään keskustelussa.

Entä ne, jotka eivät kumarra?

Envy oli peloton ja raukkamainen ihminen, mutta hän oli oikeassa. Yhden ihmisryhmän sisällä on eroavaisuuksia, saati sitten useiden eri ryhmien. Kaikki eivät voi asettua samalle viivalle, osa perääntyy ja osa talloo viivan pois. Arra katsoo, kuinka osa ihmisistä kohottaa aseensa yhä ylemmäs kuitenkaan käyttämättä niitä. Elisabethin vihreiden silmien katse pyyhkiytyy ihmisten yli, mutta silti osa pysyy uhmaavana.

”Ensimmäinen tekoni Annorlundan hallitsijana ei mieluusti ole kapinoivien sielujen niittäminen, mutta jos tilanne sitä vaatii, niin on tapahtuva”, Elisabeth julistaa. Tavalliset kansalaiset tai metsästäjät eivät enää jaksa kohottaa käsiään, osa metsästäjistä kumartaa jo nöyrästi. Metsästäjien työvalaan kuuluu noudattaa Annorlundan ylimmän hallitsijan tahtoa, ja Lir Laygoldin kuollessa tilanne näyttää siltä, että uudella vallananastajalla on ylin sana. Monikaan ei vielä tiedä seuraavan Laygoldin perillisen, Lysanderin kuolemasta, mutta uskovat samaan periaatteeseen kuin vuosikymmeniä sitten eläneet ihmiset uskoivat: se, joka vallan taistelee itselleen, on hallitsija. Sukupolvien takainen vääryys on korjattu, kuningassuku Wainwright on saanut paikkansa vallan kahvassa.

Villejen reaktiot ovat monimuotoisimmat. Osa pysyy yhä tikkusuorana pystyssä, osa on kumartanut jo ensimmäisten joukossa. Muutamat Arran ja Ramonan vanhat toverit luovat heihin vihaisia katseita, muutamat silmäilevät Envyn ruumista tyytyväisyyttä ilmeessään. Osa puolestaan näyttää siltä, ettei tiedä, miten päin heidän tulisi kääntyä. Minuuttien hiljaisuuden jälkeen tietty osa villeistä vaihtaa kiivaita katseita ja alkaa juosta. He juoksevat pois ihmismassan keskuudesta, poltettujen kankaiden ja torien yli aina Sea’s Endin sortuneen portin yli ja sen taakse. He juoksevat pois. Elisabethin soturit vetävät miekkoja huotristaan, mutta Elisabeth nostaa kätensä sen merkiksi, etteivät sotilaat saisi lähteä perään.

”Antaa heidän mennä”, Elisabeth lausuu tyynesti, ”heitä ei ole paljoa. He vastaavat teoistaan myöhemmin. Te muut sen sijaan...” Elisabethin sanojen myötä jokainen paikalle jäänyt villi kohoaa täyteen pituuteensa. Arra ja Ramona erottavat korkealta Alexanderin seisovan aivan lähellä linnan portaita. Isolta mieheltä on lähtenyt toinen korva irti, vasen puolisko päästä on täynnä veristä sohjoa.

Tässä vaiheessa naiset tietävät, että heitäkin tarvitaan. He juoksevat linnasta alas, kiertelevät useita kerroksia ja käytäviä päätyen lopulta ulos suurten portaiden luo. Elisabeth kääntää katseensa nuoriin naisiin. Ilme on sekoitus kunnioitusta ja hiljaista hyväksyntää. Arra ja Ramona tekevät kumarruksen tapaisen eleen ja siirtyvät pian pois portailta, omiensa joukkoon. Omiensa, jotka he ovat pettäneet, mutta jotka ottavat heidät vastaan edelleen.

Kukaan ei suojaa Elisabethia, vaikka kaksi villinaista juuri käveleekin hänen ohitseen. Kuka tahansa saattaisi koska vain ampua jousella Elisabethin alas kuten he tekivät Veronikalle. Elisabeth kuitenkin luottaa siihen, että nämä ihmiset pysyvät hänen ympärillään eivätkä tee hänelle mitään. Siihen hän aikoo hallintonsa perustaa; syvään luottamukseen.

Villit kokoontuvat muiden kansalaisten keskelle yhdeksi suureksi riviksi. Ramona, joka seisoo joukon kärjessä, katsoo asiakseen puhua kansalaistensa puolesta. Jopa Alexander katsoo häneen luottavaisesti.

”Me emme kumarra sinua, kuningatar Elisabeth, sillä kansamme ei ole syntynyt sitä tarkoitusta varten”, Ramona aloittaa. Elisabethin ilme pysyy muuttumattomana. ”Mutta me annamme henkemme käsiisi, me, jotka emme paenneet sanojasi. Olemme sinun kansalaisiasi, osa tätä kuningaskuntaa.” Arra nyökkää hyväksyvästi vierellä.

Hetken aikaa kuninkaanlinnan edessä vallitsee täysi hiljaisuus. Lumikiteitä leijailee likaisen ilman keskellä, ne kieppuvat auringonvaloa vasten saaden sodan tuhot näyttämään hetken ajan kauniimmilta. Elisabethin katse kiertää jälleen kaikkea, joka hänen eteensä avautuu. On luonnottoman kaunis päivä päättää sota. Aurinko paistaa hänen hallintokautensa alulle, se kannustaa häntä avaamaan suunsa ja tekemään sen, mikä on oikein. Elisabeth tietää, että yksikään hänen isoäitinsä tai -isänsä ei olisi kenties tehnyt niin kuin hän nyt aikoo tehdä. Hän on kuitenkin oppinut jo ymmärtämään, ettei hänen sukunsa kunnia tarkoita kaiken sen toistamista, mitä suku on vuosisatojen ajan tehnyt. Elisabeth tekisi oman lukunsa Wainwrightien historiaan.

”Kenenkään muun kohtalosta minä en päätä tässä, en nyt, mutta te, jotka olette henkenne minun käsiini laskeneet, te saatte tuomionne tässä hetkessä.” Elisabethin ääni pysyy kirkkaana ja riittävän kuuluvana. Katseet kerääntyvät, muutama villeistä vapisee. ”Te olette tulleet tänne aikeenanne tuhota tämä yhteiskunnan muoto. Te olette vuosikymmenten ajan tuhonneet paikkojamme ja tappaneet ihmisiämme.” Villien hengitys hidastuu, tuskin kuuluu. ”En kuitenkaan voi tuomita teitä esi-isienne teoista kuten ette tekään meidän.” Elisabeth muistelee Veronikan sanoja ja sitä suunnatonta vihaa ja oikeudenmukaisuutta, joka naisessa oli ollut. Hän oli ollut niin kirkas, niin hohtava. ”Minä aion tuomita teidät siitä, että olette hyökänneet Lyraan aikeenanne tuhota nykyinen kuningaskunta. Koska teidän joukostanne osa on kohonnut myös päättämään sotamme, ja olette nyt rehellisinä edessäni, ette tule maksamaan teoistanne hengellänne.”

Huokauksia. Osa putoaa polvilleen. Alexander ottaa vierellään seisovan pojan kiinni ennen kuin tämä ehtii tippua. Arra huokaisee syvään ja katkonaisesti, kyyneliä putoilee hänen silmistään. Ramona vie nopeasti kätensä tämän olkapäälle ja taputtaa kevyesti. He selviäisivät hengissä seuraavaankin aamunkoittoon.

”Minä tuomitsen teidät rakentamaan uudelleen kaiken sen, mitä olette tuhonneet”, Elisabeth jatkaa, tällä kertaa jyrkemmin, ”te ette ole enää orjia, tässä maassa ei olla enää moniin vuosiin sallittu orjuutta. Ei ole syytä pelkoon. Kun Lyrasta on jälleen kasvanut loistokas ja menestyvä kaupunki, teidän ruumiinne ja sielunne ovat velasta vapaat ja valmiita kouluttautumaan ja hankkimaan työtä. Sen jälkeen yksikään kansalaisenne ei ole enää villi tai epätoivottu omiemme silmissä.”

Ramona nyökkää. Pieni hymy kohoaa hänen kauniille kasvoilleen. ”Kansamme kiittää, teidän korkeutenne.”

”Entä ne, jotka pakenivat? Täältä lähti moni sellainen, joka ei aio kumartaa teidän korkeuttanne.” Huomion tekee nuori poika.

”Vastuutaan pakeneville älkäämme osoittako vähintäkään myötätuntoa”, Elisabeth sanoo. Pojan ilme murtuu. Arra ja Ramona tietävät, että toinen tämän vanhemmista on juossut pois. Sellaisia kohtaloita ei nyt voida välttää.

”Ja te kaksi”, Elisabeth sanoo vielä osoittaen Arraa ja Ramonaa, ”te kaksi olette vapaita päättämään, miten menettelette velkanne kanssa. Te nousitte avoimeen kapinaan johtajaanne vastaan ja päätitte tämän sodan.” Elisabeth siristää silmiään Ramonan kohdalla. ”Tahdon keskustella teidän kanssanne henkilökohtaisesti. Sen aika ei kuitenkaan ole nyt. Nyt te kaikki olette vapaita hyvästelemään ne, jotka olemme menettäneet. Metsästäjät, palatkaa leiriinne ja viekää kuolleenne mukananne. Myös muut maanosat täytyy tarkistaa, en tahdo yhdenkään kuolleen jäävän ilman kunniakkaita hautajaisia.” Hän ei aio antaa edes Lir Laygoldin tai Envyn ruumiin jäädä makaamaan kylmään maahan.

”Kun kuolleemme on hyvästelty asianmukaisella tavalla, me palaamme asioihin. Me palaamme tämän maan tilanteeseen.” Elisabeth vie kädet rinnalleen ja kumartaa nöyrästi kansalaistensa edessä. Ylpeys saa väistyä, hän kumartaa puolestaan sotineille ja kaikille niille, joiden hengellä rauhasta on maksettu. Hänen olemuksensa hukkuu auringonvaloon ja suosionosoituksiin. Uusi hallintokausi on alkanut.

Kirkkain tähti: luku 60

Luku 60: Savupilvet kohoavat

Miten valon saa vangittua? Voiko sitä tallettaa silmäkulmien kiiltoon, vapiseviin käsiin, lasipurkkeihin? Jos se vain käpertyisi kokoon ja löytyisi lasipurkin pohjalta muuttumattomana ja puhtaana?

Arra huomaa puristavansa Veronikan kylmää kättä. Käsi ei ole vielä kuoleman kylmentämä, kylmyyttä aiheuttaa ainoastaan talvinen ilma heidän ympärillään. Arra on jo sulkenut Veronikan suuret, vaaleansiniset silmät. Ripsiin tarttuu lumihiutaleita. Arra kääntää päänsä pois, Veronika ei ole enää täällä.

Ruumiit eivät ole enää niitä, keinä ihmiset haluavat heitä muistella. Ne ovat vain ruumiita. Sitä ajatusta ylläpitäen Arra lähtee juoksemaan kohti linnaa, jättää taakseen sen tyhjän, sieluttoman kehdon, jossa Veronikan sielu oli vielä hetki sitten levännyt. Tämä ei kuitenkaan ole enää täällä ja Arralla on vielä tehtävää. Hänen on pakko lakata ajattelemasta väistämätöntä.

Valoa ei saa vangittua lasipurkkiin, elämää ei saa pysymään ruumiissa. Arra juoksee vartioimattomia käytäviä eikä edes pysähdy ihmettelemään niiden loistokkuutta. Hän loikkii kuolleiden yli ajattelematta, että näilläkin ihmisillä on täytynyt olla tarkoitus, oma syynsä elää. Arran syy elää on tällä hetkellä se, että hän saa tämän kirotun maan toimimaan kuten sen kuuluisi. Sodan on loputtava, Veronikan henki ei saanut valua pois turhaan.

Vaikka kyllähän Arra tietää jo kokemuksesta, että jokainen kuolema on aina turha. Monikaan kuolema ei ole ansaittu ja sitäkin vähempi toivottu. Arra ei voi tehdä enää mitään auttaakseen Veronikaa, hän ei saa takaisin naista, johon olisi voinut rakastua. Eikä Frej saa takaisin siskoaan. Arra kieltäytyy ajattelemasta Frejtä nyt. Hän loikkii viimeisten tiellään olevien ruhojen yli ja päätyy suureen saliin.

Salin loistokkuus pysäyttää hänet hetkeksi. Korkeita pylväitä, joiden pinnalla kimaltelee kultainen köynnöskuvio. Hopeanhohtoiset valtaistuimet eivät tunnu sopivan kokokuvaan, Arra ymmärtää heti, että niiden on täytynyt olla sellaiset Wainwrightien hallintoajoista asti. Elisabeth Wainwrightin ei tarvitsisi vaihtaa niitä. Muutoin kultaan ja sinisen sävyihin hukkuva linna tuntuu tarvitsevan muutosta, jos Wainwrightit alkavat jälleen isännöidä sitä.

Vasemmalla olevan, lattiasta kattoon ulottuvan suunnattoman suuren ikkunan edessä seisoo kaksi ihmistä. Ramona ja Envy. Arra käyttää kaiken tahdonvoimansa siihen, ettei juokse suoraan Envyn kimppuun ja raasta sydäntä irti tuon petollisen miehen rinnasta.

Hänen vuokseen tämä kaikki tapahtuu. On hänen syytään, että Veronikan ruumis makaa pihalla ja kerää lumikiteitä hiuksiinsa.

Ei. Arra pakottaa itsensä kävelemään kaksikon luo. Hän ei voisi ajatella Veronikaa tai ketään muutakaan juuri nyt. Mitä lähemmäs hän kävelee suurta ikkunaa, sitä enemmän hänen askeleensa kaikuvat salissa. Hän, Ramona ja Envy ovat ainoat elävät ihmiset siellä, kaikki muut ovat joko kuolleet tai ulkona kylvämässä lisää kuolemaa.

Kun Arra pääsee lähemmäs kaksikkoa, hän huomaa, että Envy on kietonut toisen kätensä Ramonan ympärille. Hän ei ymmärrä, miten Ramona on koko ikänsä voinut kestää Envyä. Kenties hän todella on niin hyvä valehtelija, että pystyy salaamaan todelliset reaktionsa Envyn viedessä kätensä hänen ympärilleen.

Kaksikko on havahtunut Arran läsnäoloon ja lähestyviin, kaikkialla kaikuviin askeliin jo ajat sitten. Ramona ei uskalla kääntää päätään, sillä Envy puristaa häntä tiukasti itseään vasten. Ei olisi vielä koston aika. Pian, aivan pian, siihen asti hän purisi hammasta. Niinhän hän on aina tehnyt.

”Tervehdys, Arra. Siitä onkin aikaa.” Envy päästää irti Ramonasta, he kumpikin kääntyvät Arraan päin. Envyn ilme on täysin neutraali, mutta Ramonan silmissä kiiltää myötätunto. Hänen on täytynyt nähdä ikkunasta kaikki tapahtunut, ja niin on Envynkin. Envy siis tietää jo, miten Arra reagoi Veronikaan. Joku vetäisi pian aseensa esiin, väkivallan uhka leijuu raskaana ilmassa.

”Hei, Envy, hei, Ramona”, Arra sanoo ja tekee pienen kumarrusta muistuttavan liikkeen.

”Sinä olet tehnyt hienosti osasi tässä sodassa”, Envy sanoo pehmeästi, aivan liian ilmeettömästi, ”vakoilit kaksi vuotta metsästäjien luona, kidnappasit yhden ylimyksistä ja toit vaateet kuninkaan korville.” Omien syntiensä kuuleminen Envyn sanomina sattuu Arraan kohtuuttoman paljon. Hän on tehnyt niin paljon asioita, joita ei ole tahtonut tehdä. Hän vaihtaa nopeita, ymmärtäväisiä katseita Ramonan kanssa.

”Yhtä asiaa minä en kuitenkaan ymmärrä.” Envy siristää epätavallisen kirkkaita silmiään ja kohdistaa niiden katseen suoraan Arraan. Hänen kehonsa liikeradat ovat teräviä verrattuna puheäänen lempeyteen. ”En aivan ymmärrä, miksi sinua ei näkynyt taistelutantereella. Missä sinä olit, Arraseni, missä olet piileskellyt? Miksi näin sinut ensi kertaa kumartuneena yhden kuolleen ylimyksen ylle?”

Arran suu loksahtaa auki. Envy todella tietää. Mies astuu askeleen lähemmäs, nyt hänellä on jo veitsi kädessään. Missä välissä hän ehti sen vetää? ”Et kai sinä vain ole tehnyt jotakin anteeksiantamatonta?”

Juuri, kun Envy on lähestymässä Arran avonaista kurkkua, Ramona kiertää tämän taakse ja vetää yhdellä nopealla riuhtaisulla molemmat Envyn käsistä selän taakse. Envy parahtaa hänen käsiensä taittuessa luonnottoman epämukavaan asentoon. Veitsi kalahtaa lattialle, Arra ottaa etäisyyttä ja hymyilee Ramonalle.

”Ramona?” Envy älähtää, kun Arra ja Ramona vaihtavat yhteistuumin vanginvartijaa. Arra siirtyy pitämään tiukasti Envyn käsistä kiinni samalla, kun Ramona etsii pienestä laukustaan köyttä, jolla sitoa Envyn villeinä potkivat jalat. Koska Envy on hyvin pienikokoinen, naiset saavat yhteistuumin hänet sidottua. Siteet ovat niin kireät ja lujat, ettei Envy voi tehdä muuta kuin tuijottaa naisia kulmiensa alta ja miettiä, miten tilanteeseen ollaan päästy.

”Pelkäänpä, ettei Arra ole se, joka täällä on tehnyt jotakin anteeksiantamatonta”, Ramona sanoo hiljaa. Hänen äänensä tyyneys tekee tilanteesta lähestulkoon tuskallisen. ”En ole koskaan aiemmin toiminut kenenkään henkilökohtaisena teloittajana. Miten tämän kuuluisi toimia?”

”Ramona, mitä sinä leikit? Et kai kuvittele voivasi tappaa minua?” Envyn ääni on täysin rauhallinen, jopa halveksuva. Silmät kuitenkin kertovat toista. Aina täysin pelottomana pidetty Envy katsoo hänen ylleen kumartuneita naisia pelkoa silmissään. Ramona erottaa nyt ensimmäistä kertaa tämän kirkkaista silmistä jotakin muutakin kuin ivaa ja itseluottamusta.

Itsensä kuningasparinkin teloittanut Envy ei voi liikkua, köydet hiertävät käsiä ja jalkoja miten päin hän kieriikin. Maan tasolla mataminen on nöyryyttävää, tuskallisen nöyryyttävää, eikä hän voi tehdä sille mitään. Hän voi vain painaa leukansa kylmää lattiaa vasten ja anella henkensä puolesta. Hän ei ole koskaan tottunut tekemään niin, hänessä ei ole rahtustakaan nöyryyttä jäljellä. Ylpeys on sitonut hänet otteeseensa kireämmin kuin häntä ympäröivät naiset.

”Kaikki muut kääntyvät teitä vastaan, jos minulle käy jotakin. Teille käy huonosti.” Ääni on jo selkeän epätoivoinen, pelko alkaa laskea ylpeyden muureja. ”Te ette yksinkertaisesti voi tehdä minulle mitään, se ei olisi teille kannattavaa.”

”Tällä hetkellä tässä maassa jalansijaa saa se, joka poistaa suurimman uhan. Meidän oma kansamme, sinä heidän johdossaan – se tätä maata eniten uhkaa. Elisabeth Wainwright suutelee kenkiämme, jos tapamme sinut”, Arra sanoo hiljaa ja pyörittelee pientä veistä käsissään.

”Sitäkö te haluatte? Valtaa ja mainetta? Minä voin antaa niitä teille kummallekin. Ei ole mitään, missä se Wainwrightin narttu olisi parempi kuin minä.”

Ramona kumartuu alas, aivan Envyn kasvojen eteen. Hän tekee samoin kuin Envy on tehnyt jo sadoille – tulee etäisyydelle, jossa hänen valtansa on suurimmillaan.

”Kuvitteletko sinä, että meistä kumpikaan tahtoisi valtaa sen jälkeen, kun olemme nähneet, mitä se ja sen tavoittelu tekevät sielulle?”

”Mitä te sitten haluatte?”

”Oikeutta”, Arra sanoo taustalta.

”Sinun kuolemaasi”, Ramona vastaa.

Envy ei voi muuta kuin nauraa. Pelko paistaa naurun läpi, naurussa ei ole enää mitään aitoa. ”Vai että oikeutta. Kertokaahan minulle, mitä se on kaiken sen jälkeen, mitä te olette tehneet.”

”Me olemme tehneet sen kaiken pelosta”, Arra sanoo, pukee sanoiksi sen, mitä Ramona ei ole koskaan osannut. ”Mitä muutakaan olemme voineet kuin totella ja seurata? Meillä on ollut aina veitsi kurkullamme!”

”Olemme molemmat tehneet hirvittäviä asioita, valehdelleet ja kierrelleet, en voi kieltää sitä. Mutta me olemme myös havahtuneet siihen. Oletko sinä?” Ramonan ääni on kuulas ja selkeä suuren salin seinille kimpoillessaan. Sen puhdas sävy on syyllistävämpi kuin mikään siihenastinen.

”Minä todella kuvittelin, että kumpikin teistä pysyisi rinnallani, kun tämä sota saapuu. Että taistelisitte ulkona puolestani, toisitte minulle voiton. Ramona, sinä… Sinä varsinkin. Miten sinä saatat kääntää selkäsi minulle nyt?” Ramona saattaisi uskoa suruun Envyn äänessä, jos ei olisi itse yhtä hyvä valehtelija kuin tämäkin.

”Tässä vaiheessako sinä kerrot minulle, miten paljon merkitsen sinulle ja ettet kestäisi, jos poistuisin nyt viereltäsi?”

Envy yrittää nyökätä, mutta sidottuna ele näyttää lähinnä pelottavalta nytkähdykseltä. ”Jotakuinkin.” Hän pitää pienen tauon, huokaa syvään ja sanoo sitten: ”Ramona, sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut.”

Jokin, jonka olemassaolosta Ramona ei ole koskaan tiennyt, välähtää hänen silmissään. Hän vetäytyy taaksepäin, ottaa veitsen Arralta ja yrittää hengittää mahdollisimman syvään. Se, mitä hän seuraavaksi sanoisi, tulisi olemaan raastavan totta, eikä hän ole varma, miten se pääsee ulos hänen huuliltaan.

”Sinä et koskaan rakastanut minua”, hän aloittaa ja antaa äänensä kaikua kuulaana kaikkialla ympärillään. Pilarit ja korkeat seinät toistavat hänen sanomaansa. ”Sinä olit kiintynyt ajatukseen siitä, että lähelläsi oli joku, joka antoi sinun kohdella itseään miten tahdoit. Sinä pidit pienestä lelustasi. Kuvittelitko, että hiljainen myöntyvyyteni oli vastarakkautta? Millainen mielikuva sinulla on sellaisista tunteista?”

Envy ei vastaa. Tällaisilla asioilla ei ole merkitystä, hän on selkeästikin päästänyt tyhjän tunnustuksen ulos vain saadakseen Ramonan epäröimään. Kylmä raivo pitää veistä yhä tiukasti Ramonan pienessä kädessä.

”Minulla ei ole yhtään sen enempää sellaisia tunteita sisälläni kuin sinullakaan. Siinä on vain yksi hiuksenhieno ero: minä en enää edes yritä esittää mitään muuta”, Ramona sanoo lopulta. Arra hymyilee hänelle vaisusti hänen viereltään, Envy puolestaan ei edes räpäytä ripsiään.

”Ennen kuin me tapamme sinut, me haluamme kertoa sinulle, mistä tässä on kyse”, Arra päättää viedä keskustelua toiseen suuntaan.

”Minä tiedän, mistä tässä on kyse”, Envy sylkäisee suustaan. ”Te olette muodostaneet naurettavan kahden naisen kapinan, joka päätyy teidän kummankin kuolemaksi.”

”Sinä väität aina olevasi niin hyvä ihmistuntija, naurat muiden sokeudelle tulkita tunteita ja piirteitä”, Arra keskeyttää, ”miten et huomannut, mitä me todella ajattelimme sinusta ja tästä kaikesta?”

”Nuo ihmiset tuolla ulkona kuolevat sen vuoksi, ettemme ole nousseet sinun halveksimaasi kapinaan aiemmin. Me teemme siitä lopun”, Ramona täsmentää.

”Ei minun kuolemani tule lopettamaan muiden kuolemaa. Eihän sen aatelistytönkään kuolema mitään pysäyttänyt, kuoleman kierre on ikuinen. Kaksi pientä ihmistä eivät voi sille yhtään mitään. Mutta minä voisin hallita sortunutta kansaa.”

Veronikan mainitseminen saa Arran puristamaan kätensä nyrkkiin ja kumartumaan Ramonan lailla aivan Envyn vierelle. Hän katsoo johtajaansa tämän kylmiin, kirkkaisiin silmiin ja tuntee niin tehdessään pelkkää vihaa. Envyssä ei ole hänelle enää mitään kunnioitettavaa, ei mitään kaunista.

”Jonkun on sentään yritettävä”, Arra sihisee hampaidensa välistä. ”Veronika yritti. Hänen kuolemansa oli aivan yhtä turha kuin kenenkä tahansa muun tuolla ulkona kuolleen. Niin se vain menee, kuolema ei ole koskaan tarpeellista. En anna sinun hallita ruumiskasaa, annan sinun siirtyä tähtiin niiden kaikkien ihmisten luokse, jotka olet itse teoillasi sinne lähettänyt.”

Envy pysyy täysin hiljaa. Hänen kasvonsa koskettavat edelleen kylmää lattiaa ja hänen kehonsa lepää suuren ikkunan vieressä. Silti hänen paitansa selkämys tarttuu hikiseen ihoon, pisarat kihoavat otsalle. Tilannetta ei pääse pakoon, hänen ruumiinsa on löytänyt äärimmäisimmän pelkotilansa. Envy kohottaa katseensa vuoroon Ramonaan, vuoroin Arraan. Vihdoin hän ymmärtää katsovansa teloittajiaan silmästä silmään.

”Minä osaisin edelleen johtaa näitä keinottomia ihmisiä. Te ette voi niille mitään, kuolemani ei hyödytä teitä eikä muitakaan”, Envy kuiskaa vielä. Hänen äänensä on täysin riisuttu vanhasta ylpeydestä. Nyt se on vain ihmisen, hyvin nuoren ja keinottoman ihmisen ääni.

”Voi Envy, etkö sinä muista? Me kaikkihan olemme pelkkiä ihmisiä. Ja ihmisiä kuolee”, Ramona kuiskaa hiljaa. Hymy ei leviä hänen kasvoilleen, mutta ääni muuttuu yhä vain maanisemmaksi. Tilanne on ehdottoman henkilökohtainen. ”Me emme tapa sinua ainoastaan sen vuoksi, että se, mitä teet ja olet aiheuttanut, on väärin. Minä en tapa sinua ainoastaan sen vuoksi, että olet tehnyt minulla vuosien mittaan mitä olet halunnut, polkenut ihmisyyteni maan rakoon. Sinä kuolet myös siksi, että omien sanojesi mukaan sodassa nyt vain kuolemaan ihmisiä. Nyt sattui tulemaan sinun aikasi.”

Ramona antaa äänensä päästää irti kaikesta siitä kaunasta, jota hän sydämessään kantaa. Hän unohtaa teot, unohtaa sanat, jopa Carlan kauniit, vaaleat kasvot edessään. Hän katsoo Envyä edessään vain ihmisenä. Pienenä ja puolustuskyvyttömänä ihmisenä, jonka hän aikoo tappaa. Tunteet katoavat pois. Arra nostaa Envyn päätä, karkea huudahdus pääsee ilmoille. Ramona vie veitsen suoraan Envyn kurkulle ja viiltää ensin hitaasti, sitten nopeammin ja syvälle. Envyn huuto kohoaa ja katkeaa tyhjään, kun elämä pakenee avonaisesta suusta minne se ikinä onkaan matkalla. Kirkkaat silmät sammuvat, veri tippuu tahmeana lattialle.

Mikään ei ole ohi. Yksi elämä on vain tullut vääjäämättömään päätökseensä, henkilökohtainen kosto on saanut kasvonsa ja yksi kansa menettänyt keulahahmonsa. Arra ja Ramona tarttuvat Envyn sidottuun, veren tahrimaan kehoon ja lähtevät kantamaan sitä jonnekin, josta kansa sen näkisi. He kuljettavat Envyn suoraan korkealle parvekkeelle, josta on paras näkymä alhaalla riehuvaan sotaan.

Ulkona taistellaan yhä täysin tehoin. Arran katseen kiinnittää Elisabeth, joka huutaa kovaan ääneen omille sotilailleen. Mitä ilmeisemminkin tilanne on kiristymässä, villejä on yhä liian monta. Silti jokainen taistelija näyttää väsyneeltä, aivan kuin kenelläkään ei olisi enää syytä taistella.

Eikä olekaan. Arra ja Ramona siirtävät Envyn ruumiin kaiteelle ja työntävät sen yhteisvoimin sen yli. Ruumis tippuu aivan liian kevyesti, lähes epäinhimillisen helposti alas miekkojen ja tulen sotkuiseen mereen. Niin helposti ihmiselämä päättyy, niin liioitellun nopeasti elävästä olennosta tulee jotain, jota käyttää hyödykseen. Envyn keho tippuu alas, rysähtää miltei Wainwrightin sotilaiden päälle. Se tippuu hervottomana lumiseen maahan ja jää luonnottomaan asentoon.

Villit tiputtavat aseensa saman tien. Kaikki jäävät katsomaan hölmistyneenä, kuinka valkopukuiset, joukon parhaiten koulutetut taistelijat luopuvat aikeistaan sillä samaisella sekunnilla, kun heidän johtajansa ruumis tiputetaan heidän keskuuteensa hervottomana lihakimpaleena. Envy oli sodan aivot, Envy oli ainoa syy jatkaa taistelua. Hänestä olisi tullut omien kansalaistensa silmissä johtaja sodan käännyttyä heidän edukseen, mutta nyt kukaan ei astu valkopukuisten joukosta ottamaan hänen tyhjäksi jättämäänsä paikkaa. Se saa jäädä huutamaan tyhjyyttään, sodan kaapu alkaa repsottaa reunoista.

Elisabeth on ymmärtänyt sodan turhaksi jo sillä sekunnilla, kun Veronika nousi kansan keskuuteen kohottamaan äänensä. Aseita ei enää tarvita. Elisabeth tiputtaa Kreinin kädestään maahan, antaa sen kalahdella kiveä vasten. Hän nostaa kätensä ylös, astelee ihmisjoukon keskeltä kohti linnan suuria portaita. Valta odottaa häntä portaitten yläpäässä. Muutama yrittää käydä hänen kimppuunsa, sillä ei ole olemassakaan sotaa, jossa jokainen laskisi aseensa samaan aikaan alas ja tyytyisi lopputulemaan. Elisabethin omat soturit kuitenkin vaimentavat hänen kimppuunsa käyvät mitä nopeimmin. Monet huutavat vastalauseitaan, osa taistelee vielä keskenään. Villejen kasvoilla käy kaikkien tunteitten kirjo.

Portaat ovat pitkät, jokainen niistä on kuin yksi menetetty vuosi elämässä. Äänet jäävät taustalle, melu hiljenee Elisabethin kohotessa portaiden yläpäähän ja nostaessaan ylpeän päänsä kohti taivasta. Hetkeen hän ei sano mitään. Kansa näkee tulevan hallitsijansa, he näkevät tiensä portaille asti taistelleen naisen, joka aikoo kohottaa äänensä julistukseen. Villien osalta taistelu on käyty, jokainen, joka tahtoo vielä vastarintaa, tahtoo sitä turhaan. Syyt ovat rusentuneet Envyn hentojen luiden myötä. Arra ja Ramona olivat oikeassa, yksi ihmishenki on säästänyt monia.

Elisabeth katsoo sotkua edessään. Vahingoittuneita raajoja, irronneita panssareita. Hiustuppoja, kokonaisia kehonosia ja sisäelimiä, tuhoutuneita rakennuksia ja tuhkaa. Sen kaiken kuningattareksi hän ryhtyisi.

Savu kohoaa ilmaan ja sekoittuu auringon edessä oleviin pilviin. Kukaan ei osaisi enää erottaa, tekeekö aurinko reikiä kevyisiin pilviin vai savuverhoon niiden joukossa.