Oranssi vuosi

Mietin pitkään, minkä värinen tämä vuosi on ollut. Kokonaisuuksilla on minulle aina värit ja kuvat, enkä pitkään tiennyt, miltä väriltä tämä vuosi tuntuu. Eräänä päivänä se vain kertoi värinsä minulle, ilmoitti yhtenä välähdyksenä. Oranssi. Nyökkäsin. Selvä, tämä on siis oranssi vuosi.

Pitkään en tiennyt, mitä se tarkoittaa. En ehtinyt ajatella. Tämä vuosi jakautuu minulla kahteen hyvin selkeään osaan. Ensimmäiseen mahtui paljon kaunista - matkustelua, vanhojen tanssit, kevään valot, hyvää musiikkia, nukkeja ja uusia tarinoita. Valitettavasti kevättä seuraa varjo, kaikessa oli mukana jotakin väärää ja suunnattoman pahaa. Sellaista, mitä en koskaan anna anteeksi. Kenties kannan sen seurauksia aina mukanani, olkoon se niin. En ikinä pysty antamaan sitä anteeksi, mitä minun annettiin mennä läpi.

Itselleni olen jo antanut anteeksi. Kun loppuvuodeksi vetäydyin itseeni ja itkin monta yötä kaikkea sitä hyvää, mitä olen kokenut, tajusin jo antaneeni itselleni anteeksi. Tämä vuosi on opettanut minulle paljon. Pystyin silittämään vuoden takaisen itseni olkaa ja sanoman, ettei se haittaa. Kaikki tulisi paremmaksi. Tässä minä istun, täysin elävänä, ja hymyilen. Viimevuonna minä kuvittelin värittömyyden jatkuvan ikuisesti. Ajattelin, etten ikinä pääse pois. En kyennyt riuhtaisemaan itseäni pois, vaikka olisin voinut. Olen jo antanut sen itselleni anteeksi. En olisi voinut tehdä muutakaan. Olin täysin heikko, mutta kuten äitini minulle kerran sanoi: joskus saa olla. Se ei haittaa.

Loppuvuosi on kukkinut. Olen luonut uutta, kohdannut itseni. Olen kyennyt elämään. Kun riuhtaisin itseni irti, en surrut enää koskaan sen jälkeen. En ikinä itkenyt sitä, koska ei ollut mitään itkettävää, koska olin jo itkenyt viimetalvena kaiken pois. Sen sijaan tunsin pelkkää vapautuneisuutta. Olin irti, olin taas oma itseni. Olin vapaa. Olen edelleen. Se on ihanin tunne.

Vaikka loppuvuoteenkin on mahtunut kriisinsä, olen kyennyt elämään niiden kanssa hienosti. Jokaisen olen kohdannut ja tehnyt niille jotakin. Ehkä olen vähän tullut eteenpäin, ehkä olen vähän kasvanut ja oppinut. En enää pelkää. Olen pelännyt koko elämäni, niin paljon, että se on sulkenut minulta usean oven. Ei enää. Olen oppinut käsittelemään pelkoani ja kohtaamaan kaiken sen, jota olen kammonnut.

Tähän vuoteen mahtui syvää vihaa, verenpunaista. Myös punaisen hyvät puolet olen nähnyt, vahvuuden ja tahdon, kaiken sen, jolla juoksen eteenpäin, jotta en kuolisi. Lopulta myös keltaista, paljon keltaista. Hehkuvaa riemua, sisimmässä sykkivää onnea. Rakkaita ihmisiä, uusia ystäviä, luonto, aurinko, vesi ja kaikki tarinani. Kaikki se ilo, jota sydämessäni kannan.

Punainen ja keltainen muodostavat yhdessä oranssin. En ymmärtänyt sitä aluksi. Alitajuntani päätti jo valmiiksi.

Tulee ensivuodesta mitä tahansa, otan sen vastaan. Olen nyt hyvin elossa. Ensivuonna kaikki muuttuu, ja se pelottaa, mutta se kuuluu elämään.  Se ei haittaa nyt, kun olen taas kohdannut itseni. Olen valmis.

31.12.2019

Vuoden 2019 kirjat

Kaikki vuonna 2019 lukemani kirjat. Kursivoidut olen lukenut aiemminkin.

Tammikuu:
⏩ Jyri Vartiainen: Aurinko
⏩ Eevi Minkkinen: Ole itsellesi armollinen
⏩ J.R.R. Tolkien: Silmarillion
⏩ J.R.R. Tolkien: Keskeneräisten tarujen kirja
⏩ Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut
⏩ Lina Bengtsdotter: Francesca
⏩ Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Yhteensä: 7

Helmikuu:
⏩ Han Kang: Vegetaristi
⏩ Miia Hyvärinen: Varjosta varjoon, valosta valoon
⏩ Annika Idström: Veljeni Sebastian
⏩ Torey Hayden: Nukkelapsi
⏩ Bernhard Schlink: Lukija
⏩ Katja Seutu: Kuusilla mitataan aikaa
⏩ Katja Törmänen: Karhun morsian

Yhteensä: 7

Maaliskuu:
⏩ Nancy Holder: Crimson Peak
⏩ Hanna-Riikka Kuisma: Viides vuodenaika
⏩ Gillian Flynn: Teräviä esineitä
⏩ Veronica Roth: Outolintu
⏩ Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita
⏩ Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville
⏩ Natsuki Takaya: Fruits Basket
⏩ Sauli Sarkanen: Paarmalintu: kootut runot

Yhteensä: 8

Huhtikuu:
⏩ Paavo Castrén: Antiikin myytit
⏩ Hanna-Riikka Kuisma: Sydänvarjo
⏩ Hanna-Riikka Kuisma: Valkoinen valo
⏩ Sauli Sarkanen: Jänissaari
⏩ Erin Kelly: Älä jää pimeään
⏩ Masashi Kishimoto: Naruto
⏩ Sanna Karlström: Alepala
⏩ Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Yhteensä: 8

Toukokuu:
⏩ Cecilia Samartin: Kirottu kauneus
⏩ Suzanne Collins: Nälkäpeli
⏩ Suzanne Collins: Nälkäpeli: Vihan liekit
⏩ Suzanne Collins: Nälkäpeli: Matkijanärhi
⏩ Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

Yhteensä: 5

Kesäkuu:
⏩ Tiina Raevaara: Eräänä päivänä tyhjä
taivas
⏩ Markku Hirvonen: Enkelitaivas
⏩ J. S. Meresmaa: Lintuhäkin muotoinen soittorasia
⏩ Urmas Korpikoski: Luonnon armosta
⏩ Marjo Katariina Saarinen: Jälki
⏩ Johanna Holmström: Sielujen saari
⏩ Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
⏩ Päivi Alasalmi: Metsäläiset
⏩ Margaret Barker: Enkelit taivaan
⏩ Keiko Nobumoto: Wolf's rain
⏩ Sanna Hukkanen ja Inkeri Aula: Metsänpeitto

Yhteensä: 11

Heinäkuu:
⏩ Stefan Spjut: Susi
⏩ André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
⏩ Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland
⏩ Salla Simukka: Sytytä valot, sammuta valot
⏩ Junji Ito: Uzumaki
⏩ Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu
⏩ Stephen Chbosky: The perks of being a wallflower
⏩ Päivi Alasalmi: Riivatut
⏩ Katri Alatalo: Älä riko pintaa
⏩ Mia Vänskä: Saattaja
⏩ Eeva Rohas: Raivo
⏩ Ursula K. Le Guin: Harhakaupunki

Yhteensä: 12

Elokuu:
⏩ JP Koskinen: Luciferin oppipojat
⏩ Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina
⏩ Ritva Kokkola: Guttaperkkanukke
⏩ Jukka Behm: Eikä yksikään joka häneen uskoo
⏩ Johanna Sinisalo: Enkelten verta
⏩ Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä
⏩ Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset

Yhteensä: 7

Syyskuu:
⏩ Sylvain Neuvel: Heräilevät jumalat
⏩ Sylvain Neuvel: Ei enempää kuin ihminen
⏩ Luke Allnut: Taivas on meidän
⏩ Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
⏩ Antti Tuisku, Antti Aro ja Anton Vanha-Majamaa: Antti Tapani
⏩ Daniel ja Mari Nummela: Kun Jumala kutsuu

Yhteensä: 6

Lokakuu:
⏩ Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
⏩ Sofi Oksanen: Koirapuisto
⏩ Camilla Grebe: Horros
⏩ Christina Sandu: Vesileikit
⏩ Maiju Voutilainen: Itke minulle taivas
⏩ Sofi Oksanen: Norma
⏩ Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät
⏩ Leila Slïmani: Adèle
⏩ JP Delaney: Usko minua
Yhteensä: 9

Marraskuu:
⏩ Sari Elfving: Taivaat jotka ansaitsemme
⏩ Katie Lowe: Jumalten verta suonissamme
⏩ Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
⏩ Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia
⏩ Olga Kokko: Munametsä
⏩ Alo Valtere: Kaikki meni
⏩ Mia Ikumi & Reiko Yoshida: Tokyo Mew Mew
⏩ Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
⏩ Pajtim Statovci: Bolla
⏩ Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
⏩ Vesa Haapala: Hämärä ei tanssi enää

Yhteensä: 11

Joulukuu:
⏩ Margaret Atwood: Testamentit
⏩ Tua Carpelan: Kissamaisia runoja
⏩ Katja Seutu: Jäätyväinen
⏩ Marko Annala: Paasto
⏩ Jun Mochizuki: Pandora Hearts
⏩ Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita

Yhteensä: 6

Yhteensä koko vuonna: 97

Talvisia valoja

Muuttumaton

Minä olen sinun rinnallasi. Olen valinnut pysyä siinä, pitää kiinni, vaikka maailma muuttaisi sinut, saisi huoneittesi tapetit repsottamaan, muovaisi muotosi uudeksi. Minä en pelkää sen edessä, sillä ei ole mitään, miksi sinut voisi muuttaa, jotta kääntäisin selkäni.

Muuttakaa sinut lasiksi, joka heijastaa sata kuvajaistani, vedeksi, joka valuu sormieni välistä, minä pysyn, minä en irrota. Ei ole mitään, mitä kavahtaisin, ei mitään, mitä en kohtaisi. Tehkää sinusta tuuli, joka soi korvissani, kevään ensimmäinen silmu, taivaankantta kiertävä lintu, minä tunnistan sinut omakseni ja kohtaan sinut hymysuin.

Voit olla rauhassa, hylätä sydäntäsi kalvavan pelon, sillä yksikään tuuli ei ole niin vahva, yksikään virta niin voimakas, että minä jäisin sen alle, jättäisin kohtaamatta sinut. Voit itse paeta, juosta halki pelkosi metsän, kompastua menneen elämän poluillesi jättämiin juuriin, mutta minä seuraan, katson kaikkea sitä, jota olet juossut pakoon. Minä juoksen perässäsi niin kauan, että voin tarttua sinua jälleen kädestä, nähdä hymyn piirtyvän kasvoillesi.

Minun rakkauteni on sade, joka kastelee metsän, kasvattaa kukkia sinne, missä maa on ollut vuosia musta. Minä en päästä irti, minä olen valinnut olla tässä.

Ystävä

Minä tunnen ystävän, joka on aina kulkenut rinnallani. Ystävän, joka on usein painanut päänsä alas silloin, kun hänen olisi pitänyt nostaa se ylös. Olen nähnyt, kuinka hän käpertyy omaan kuoreensa, kohottaa muurinsa niille, joiden lämpökään ei riitä rikkomaan vuosien rakentamaa suojaa.

Minä tunnen ystävän, jonka suoja ei ole muuta kuin vankila. Hyiset kalterit ovat pitäneet häntä kiinni itsessään jo pitkään, jättäneet merkkinsä hänen ihoonsa. Minä olen katsonut vierestä, kuinka hän kiertyilee häkissään etsien paikkaansa, näkemättä omia kahleitaan.

Minä tunnen ystävän, jonka rinnalla olen kulkenut kaltereista huolematta. Ystävän, jota rakastan ehdoitta. Hänen rinnallaan en tunne minuuteni painoa, hänen sylissään itku saa olla juuri niin raakaa ja lohdutonta kuin sydämeni sanelee. Hänen hymyssään tunnen lähestyvän kevään, hänen naurussaan metsässä liplattavan puron. Minun ystäväni on taivaan kirkkain tähti, joulun pimeässä hehkuva liekki, kevään ensikukkanen.

Minä tunnen ystävän, joka ei ole vielä luovuttanut. Hänen kalterinsa eivät ole ikuiset, hänen pelkonsa ei seuraa häntä mustaan multaan. Minä tunnen hänet, olen ottanut hänen kätensä, kulkenut hänen vierellään kuin vertainen, kuin kuu, joka valaisee hänen yönsä.

Minä tunnen ystävän, joka on rohkeampi kuin kukaan, kenet olen tavannut. Ystävän, joka on minulle aivan kuin sisko, jonka kanssa olen jakanut kuuttomat yöt, ensimmäisen nauruni, yhteiset haparoivat askeleet tiellä, jonka loppu ei ole vielä lähellä. Minä tunnen hänet ja toivon, että rakkauteni valo kuljettaa hänet pitkälle, säteilee hänen iltoihinsa, silittää hänen selkäänsä silloin, kun en voi olla siellä. Minä toivon hänelle pelkkää hyvää.

Ontto mieli: epilogi

Epilogi: Kajo

Ajan joki virtaa valtoimenaan Lunamielin astellessa sen luo Marilianin käsi omallaan. Aamu on varhainen, aurinko ei ole vielä ehtinyt pilkistää maailman takaa. Joen juurella Marilian päästää irti Lunamielin kädestä ja nyökkää. Ketään ei ole katsomassa, kukaan ei todista heidän tekoaan. Lunamiel vie käden taskulleen, vetää esiin vihreänhohtoisen, terävän esineen, jota ilman sydän olisi keveämpi kantaa, auringonnousu loisteliaampi katsella.

Lunamiel huljuttaa kättään virrassa, pitää nyrkkinsä vielä tiukasti kiinni. Hän vaihtaa katseita Marilianin kanssa, kunnes kumpikin nyökkää yhtäaikaisesti ja Lunamiel päästää sormensa auki, antaa smaragdin mennä. Joki tarttuu siihen nälissään, kuljettaa sen pyörteisiinsä. Lunamiel seuraa sen menoa vain muutaman joenmutkan verran, kunnes virta painaa sen uppeluksiin, ottaa sen mukaan leikkiinsä. Sen jälkeen hän ei enää erota vihreää loistetta.

”Me emme näe sitä enää koskaan”, Marilian sanoo nojatessaan Lunamielin olkaan. ”Olemme vapaita sen painosta.”

Lunamiel naurahtaa, sisin tuntuu ilmavalta, taakka on saatettu loppuun saakka.

”Mennään”, Marilian kuiskaa Lunamielin korvaan.

Nainen on jo mennyt ennen kuin Lunamiel ehtii reagoida. He juoksevat halki metsän, läpi vihreitten mättäiden ja talven jäljiltä heräilevien kasvien, kunnes saapuvat tutulle kalliolle.

Päivä on vasta avaamassa silmiään, keräämässä itseään pimeän suojista. Kajo taivaanrannassa kertoo kaksikolle, ettei auringon ensisäteisiin olisi enää kauan. Lunamiel hymyilee, kun hän katsoo laakeaa metsää, alas jääviä puitten latvoja ja kauempana häämöttävää kylää. Maailmaa, joka heräilee uuteen aamuun.

Marilian kääntyy ja viittoo Lunamielia lähemmäs.

”Tule”, Marilian sanoo, ”meillä on kaikki maailman aika.”

Ontto mieli: luku 26

Luku 26: Kevään saapuessa

Seuraavana keväänä

Kevät saapuu uneliaana lumikinosten alta, valo viipyilee taivaanrannassa aiempaa kauemmin saaden maailman hohkaamaan puhtaassa oranssissaan ja keltaisessaan. Kevätlintujen sirkutus täyttää ilman, lämpö pitsittää viimeiset lumikinokset. Ikivihreät puut karistavat lumisen peitteensä, kohottavat oksansa kohti aukenevaa taivasta.

Metsän oma konsertti siivittää Lunamielin matkaa kotiin. Olallaan pelkkä laukku mies astelee tuttua polkua pitkin ja kuuntelee, kuinka vesipisarat putoavat puusta luoden oman laulunsa. Vastaan astelevat eläimet nyökkäävät Lunamielille, ele on edelleen miehelle vieras ja polttelee mielen kulmia.

Kevät on vasta nuori, sulavien kinosten synnyttämä. Kasvit eivät vielä puske kukkiaan, mättäät ja ruoho vain pilkistävät, kohottavat katseensa kohti uutta päivää. Lunamiel ehtii joelle saakka ennen ainuttakaan vastaan kävelevää ihmistä. Joukko nuoria pysähtyy ennen siltaa ja lähtee juoksemaan leiriin päin Lunamielin nähdessään. Nuoret ovat kasvaneet talven aikana. Fyysisten muutosten näkeminen saa kyyneleet kihoamaan Lunamielin silmiin. Joki sen kuin virtaa, hätää ei ole. Lunamielin mieli on kirkas kuin keväinen päivä.

”Ei voi olla totta”, kuuluu leirin suunnalta. Lunamiel kohottaa katseensa nähdäkseen sotkuisen mustan hiuspehkon ja tummina tuikkivat silmät. Marilian seisoo nuorten keskellä miltei yhtä lyhyenä kuin he. ”Minä luulin, että nämä valehtelivat minulle.”

”Hei, tuo ei ole reilua!”

”Emme me tekisi sellaista!”

Marilian pörröttää nuorten hiuksia ja osoittaa heille suunnan, jonne poistua. Osa näyttää naiselle kieltä ja suuntaa leiriin päin.

Lunamiel ehtii vaivoin avata kätensä, kun Marilian painautuu jo häntä vasten ja rutistaa kätensä hänen ympärilleen. Naurahtaen Lunamiel vie kätensä naisen keholle, silittää varoen tämän pehmeää tukkaa. Marilian tuoksuu savulta ja itseltään, kuluneelta elämältä, tekemiseltä ja vauhdilta. Irrottautuessaan Marilian katsoo Lunamielia silmät hehkuen. Kaipuu Lunamielin sisällä roihahtaa hänen imiessään Marilianin piirteitä yksi kerrallaan.

”Kylläpä sinulla kestikin!” Marilian nauraa pukaten Lunamielia olkaan. ”Tule, mennään leiriin. Täällä on kaivattu sinun jokapäiväistä työpanostasi.”

”Aivan varmasti”, Lunamiel hymähtää heilauttaen kapeita harteitaan. ”Minun suunnaton fyysinen voimani on jälleen teidän ulottuvissanne. Kuinka ihanaa.”

Marilian päästää syvän huokauksen.

”Pituutesi kompensoi ohuita raajojasi. Kyllä tästä vielä kehitytään, kaunokainen.”

Nauru kuplii Lunamielin rinnassa vielä hetkisen. Sitten kylmä käy kiinni, mies huokaisee syvään ja ristii kätensä.

”Totta puhuen, Marilian, minä en soisi meidän menevän leiriin aivan vielä.”

Marilian jää tuijottamaan Lunamielia, löytää katseesta sanomatta jääneet sanat.

”Me emme ole kuulleet hänestä mitään. Ei ainuttakaan näköhavaintoa. Ei mitään. Olemme yrittäneet etsiä häntä kaikkialta. Arael ja Esebe eivät ole suhtautuneet lämmöllä siihen, että Marukin kylmäverisesti tappanut mies juoksentelee kontrolloimattomana metsässä…” Kylmä on jo Lunamielin ihon alla, vaikka auringon hennot säteet putoavat metsän kankaalle saakka.

”Olen pahoillani”, Marilian huokaa, ”mutta en usko, että häntä tullaan enää löytämään. Minne hän onkin mennyt, on jossakin meidän ulottumattomissamme. Maailma on rajallinen ja silti hän on onnistunut eksyttämään meidät.”

Lunamiel nyökkää.

”Hyvä on, minä tulen kanssasi leiriin. Puhun ihmisille. Kerron, miltä kylän tilanne näyttää. Sen jälkeen minä etsin hänet.”

Marilianin kulmat kurtistuvat.

”Etsit? Lunamiel, se ei kuulosta hyvältä. Olet viimein päässyt hänestä, älä anna hänen varjonsa kurottaa kurkkuasi vielä kaiken jälkeenkin.”

”En tarkoittanut sitä.” Lunamiel säpsähtää äänensä kovuutta. ”Anteeksi. Minä vain uskon tietäväni, missä hän on.”

Marilian ei näytä vakuuttuneen, mutta tyytyy jättämään aiheen taa.

Leiri on eloisampi kuin aiemmin, pitkä talvi on saanut ihmiset kerääntymään yhteen. Lunamiel kuulee naurua, jossain itkee lapsi, vasta vauva. Nainen, jonka Lunamiel muistaa raskausvatsan kumartamana ja tummasilmäisenä, pitää sylissään huutavaa pienokaista. Hymy piirtää juovia naisen kasvoille, jotka ovat yhä väsyneet, mutta onnellisella tavalla, sellaisella, joka kertoo Lunamielille kaiken olevan vihdoin hyvin. Toisaalla kävelee kaksi selkeästi varttunutta lasta, jotka ovat päässeet venähtämään pituudessa talven aikana. Minne Lunamiel katsookin, aika on piirtänyt merkkinsä, jättänyt pysyviä muutoksia ennen kovin muuttumattomaan massaan.

Hymy kohoaa Lunamielin suupielille tahtomattakin. Onneksi hän oli hetken poissa, vetäytyi korjaamaan asiansa. Nyt hän saa nähdä kaiken alkavan alusta, elämän asettuvan uomiinsa. Se on kerännyt voimansa pitkän unen jälkeen. Nyt aurinko paistaa jälleen maahan saakka eivätkä sen piirtämät varjot ole enää teräviä.

”Lunamiel, ei voi olla totta”, tuttu naisääni hengähtää. Arael astelee Esebe seurassaan entisen kylänjohtajan luo ja puristaa tiukasti tämän kättä. Lunamiel ei juuri näe muutoksia johtajakaksikossa. Molempien silmienalusia koristavat tummat ringit, kaiken koetun merkit. Niistäkin huolimatta johtajat näyttävät virkeämmiltä kuin koskaan. Uusi elämä on kohottanut hehkun heidän kasvoilleen.

”Ryökäle! Lähdit kesken juhlien!” Arael sanoo pukaten Lunamielia kevyesti otsaan. ”Me jäimme tänne ihmettelemään, mihin sinä menit. Olimme vasta vaiheessa sinun kanssasi.”

”Olen pahoillani, minun täytyi mennä”, Lunamiel sanoo naurahtaen. Araelin kasvoissa ei ole enää häivähdystäkään siitä naisesta, joka katsoi häneen ylpeästi, miltei halveksuen hänen astuessaan metsään ensimmäisen kerran.

”Tietenkin sinun täytyi. Sinulla on meille paljon kerrottavaa”, Esebe täydentää.

Johtajat kuljettavat Lunamielin olasta pitäen istumaan. Joku tuo harteille taljan, joku lämpimän, tumman juoman. Ylellisyyksien aika on ohi, puista kuppia kädessään pitäen Lunamiel tietää jättäneensä ikuiset hyvästit posliineille ja lusikoille. Menetys kirpaisee vain tottumuksen verran. Lunamielin sydän tietää paremmin.

Monet kerääntyvät Lunamielin ympärille kuulemaan, mitä kylään kuuluu, mitä mies on tuonut mukanaan ja mitä jättänyt taakseen. Joukossa on tuttuja ja vieraita kasvoja, entisiä suojelijoita, hoitajiakin. Paljon sellaisia, joiden kanssa Lunamielilla on vielä ensimmäinen sivu avaamatta. Jopa eläimet kurottavat oloistaan Lunamieliin päin. Oravat istuvat oksillaan, linnut kallistelevat päitään.

Lunamielin sisintä polttelee, eikä hän tiedä onko se innostusta vai jännitystä. Pelon aika on ohi, se ei enää kaiherra hänen sisuksiaan.

”Minä olen tullut tänne jäädäkseni”, Lunamiel aloittaa. Hän kertoo, kuinka ryhtyi kohtaamaan kyläläisiä yksitellen, kuinka hän piteli heidän käsistään, kun ensimmäiset kyyneleet tulivat. Hän kertoo pitkistä öistä, jotka vietti kyläläistensä luona kertomassa heille Emeraldista, metsän tapahtumista, ihon läpäisevistä piikeistä ja tyhjistä silmistä. Jumalista, jotka tapettiin tai jotka tuhosivat. Itkusta ja huudosta. Hän kertoo, kuinka ihmisten silmät suurenivat, osa hypisteli hermostuneesti helminauhojaan, osa pudisteli päätään varoen sotkemasta kampaustaan.

Lunamiel kertoo metsälle sanoista, jotka hän joutui pudottamaan huuliltaan, hetkistä, joita vannoi kantavansa yksin, kunnes maa ottaisi hänet jälleen omakseen, mutta jotka antoi kyläläistensä kuulla. Hän avasi sydämensä Emeraldista, salli kyläläisten tietää väkivallasta, joka mursi hänen luunsa, esti häntä liikkumasta kohti turvaa. Sanoista ja katseista, jotka tuhosivat selkärangan vuosikymmeniksi. Kyläläiset uskoivat häntä, itkivät monta yötä menettämäänsä kiiltokuvaa, valheellista jumalaa, mutta he nielivät kaiken, sokea palvonta ei täyttänyt heidän katseitaan. Lunamiel kertoo helpotuksesta. Hyväksynnästä.

Viimeiseksi Lunamiel antaa metsän tietää, että kylää johtaa nyt yhdessä valittu neuvosto. Hän saa vastaukseksi hyväksyviä katseita, hiljaisia nyökkäyksiä ja hymyjä, jonka kaltaisia ei ole koskaan saanut osakseen. Kaikki kumartuvat hänen puoleensa, kuuntelevat hänen sanojaan tosina, ottavat hänet takaisin kotiin.

*

Aurinko viipyilee metsän takana kauemmin kevään astuessa talven tilalle. Lunamiel pakenee sen heittämiin pehmeisiin varjoihin, kun väki palaa askareittensa pariin. Hän jättää Marilianin huolehtimaan, ettei kukaan kysele hänen peräänsä, antaa vain hänen mennä, kadota hetkeksi ennen pimeän laskeutumista.

Jalat osaavat reitin ulkoa, kulkevat halki lumen alta paljastuvien mättäiden ja veden peittämän alueen. Saapikkaat kastuvat kauttaaltaan, vesi yltää lumien sulettua polviin saakka, mutta Lunamiel jatkaa kulkuaan. On vain yksi paikka, jonne Emerald on voinut mennä, vain yksi puu, jonka juurelle Lunamiel saattaa kävellä hyvästelemään tämän viimeisen kerran.

On kuin verho suojelisi Emeraldin aluetta muilta sieluilta. Lunamiel siirtää raskaana roikkuvat oksat, luonnon vihreät verhot näkymän tieltä. Aluksi ei mitään. Osittain sulanutta lunta, veden keskeltä kohoavia puita. Vihreää sadoissa sävyissä. Sitten Lunamielin silmät pysähtyvät miehen hahmoon, pitkäraajaiseen, siroon olentoon, joka erottuu vain vaivoin puunrungosta. Muoto on yhä tunnistettavissa ihmiseksi, Lunamielin sydän tykyttää lujaa vasten rintaa.

Lunamiel kahlaa lähemmäs, vettä on jo vyötäisille asti. Lunamiel on jättänyt Emeraldille lukemattomat hyvästit, paennut tämän luota, antanut tämän paeta hänen luotaan, vannonut unohtavansa, päästävänsä irti. Suru, jonka hän on käskenyt pois sydämestään koko talveksi, kipuaa nyt takaisin paikalleen, painaa kehoa lysyyn.

Emerald on sulkenut silmänsä. Mies ei enää hengitä, ei ole tehnyt niin pitkään aikaan. Ruumis on tullut osittain osaksi puuta, iho kasvaa sammalta, kasvot vihertävät. Kun Lunamiel yrittää nostaa Emeraldia, rusahdus kaikuu metsässä. Lunamiel vetää entisen ystävänsä pään syliinsä, enempää hän ei kykene nostamaan rikkomatta kehoa tomuksi.

Kuumat kyyneleet putoilevat Emeradin vihertäville poskille. Monta kertaa Lunamiel on päästänyt irti ajatellen, ettei enää koskaan itke Emeraldin vuoksi. Kun mies vihdoin lepää hänen sylissään, kyyneleet tulevat hiljaa, vaatimatta enää mitään. Toive on kulunut pois jo kauan sitten, talvi on vienyt mennessään lämmön ja välityksen. Ruumis Lunamielin reisiä vasten on jo muuttunut osaksi luontoa, sulautunut yhdeksi sen kanssa, mitä pelkäsi eniten.

Lunamiel kuljettaa käsiään mustilla suortuvilla. Emerald on viimein levossa, saanut rauhan peloltaan. Lunamielin katkeruus, kaikki menetetyt vuodet tulevat osaksi luontoa yhdessä Emeraldin kanssa. Pian olisi päästettävä tämä pois, annettava tämän jäädä lepoon, mutta ennen sitä Lunamiel pitää ystäväänsä sylissään ensimmäisen kerran.