Ontto mieli: luku 22

Luku 22: Ajan joki

Legendat ja sadut käyvät toteen, minne Lunamiel katsookin. Sinistä, uniutuista maisemaa riittää silmän kantamattomiin. Kertomukset olivat oikeassa, rajantakainen maailma on reunoistaan pehmeä. Tummat sävyt ovat kuin hiljaisesta painajaisesta. Legendat ovat legendoja, yksikään ihminen ei olisi koskaan kyennyt kuvailemaan puusta toiseen roikkuvia nauhoja ja helmiä, jokensa keskellä istuvaa aikaa hopeanhohtoisine ihoineen. On kuin maailma heijastuisi kuusta ja tulisi sen kaltaiseksi rajan toiselle puolelle.

Marilian Lunamielin vierellä ottaa hapuilevia askelia kohti aikaa, lapsuuden tarinoittensa hahmoa. He kaikki ovat kuulleet kertomuksen ajasta kyynelineen, mutta hopeavirran juoksiessa heidän silmiensä edessä he eivät voi kuin empiä, hieroa silmiään pitkän, teräväpiirteisen unensa jäljiltä. Uni ei poistu verkkokalvoilta, kuva säilyy saaden Lunamielin sydämen hakkamaaan.

Muistojen vana juoksee jälleen Lunamielin ohi, hän yrittää löytää sen seasta palasen, jossa Emerald olisi maininnut sanallakin, kuinka ajan käänsi. Emerald piti salaisuutensa kiven ja kannon alla, ei missään, mihin Lunamiel olisi voinut ylettyä. Tarinat ovat pelkkiä tarinoita, ihmisten ja eläinten mielikuvitusten elävöittämiä mukaelmia siitä, mitä todella tapahtui. Vaikka kertomukset sanovat Emeraldin vain kääntäneen suunnan, jonne aika katsoo, Lunamiel ei kykene tarttumaan hopeisiin olkiin ja retuuttamaan olentoa oikealle paikalleen.

Kun Lunamiel vilkaisee Mariliania, hän huomaa tämän ajattelemaan samaa. Sen jälkeen, kun he ovat nähneet jumalten ruumiiden hajoilevan ja etsivän muotoaan kuin kuhisevan ampiaisparven, heistä kumpikaan ei saata vain koskettaa hopeista jumalolentoa kuten ihmistä.

”Kertoiko Emerald koskaan, kuinka…?” Marilian nyökkää jumalaa kohti.

”Ei.” Lunamiel vetään vapisten henkeä. ”Emmekä me saa unohtaa, että me olemme nyt ainoat kuolemattomat siellä, missä jumalat ovat menettäneet mielensä. Ne aistivat meidät pian, joten emme saa kuhnailla suotta.”

Ensimmäistä kertaa Lunamiel näkee Marilianin keinottomana. Naisen yönsininen katse harhailee, kädet nykivät vaatteiden helmoja.

Lunamiel katsoo hetken hermostusta Marilianissa, sulkee silmänsä yön peilaamalta maisemalta ja tietää, mitä tehdä. Ihmisellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Jos smaragdi kerran on avain, miksi legendat eivät voisi olla totta, miksi Lunamiel ei voisi vain kääntää olentoa, joka itkee itkemästä päästyäänkin?

Sivusilmällään Lunamiel erottaa Marilianin päätyneen samaan ratkaisuun, seuraavan häntä. Aika istuu selkä heihin päin, he lähestyvät ja tarttuvat tätä olkapäistä. Ruumis ei taistele vastaan tai muuta muotoaan. On kuin koskisi hirvittävän kylmää ihmistä, talven ja jonkin suunnattomasti suuremman kylmettämää. Aika on raskas ihmisen siirtää. Marilian pitää kiinni toisesta puolesta, Lunamiel toisesta, mutta aika ei ota liikkuakseen. Marilian vetää näppinsä irti kosketuksesta ensimmäisenä, nestemäiseltä tuntuva iho on liian kylmä koskettavaksi.

Lunamiel tuijottaa Mariliania, vaatii katsellaan tätä takaisin avukseen. Marilian huohottaa hengitys höyryten vasten siniseksi maalattua maailmaa. Lunamiel jatkaa yrittämistä, aika ei reagoi eikä liikahda. Hopeinen kyynelvirta jatkaa juoksuaan. Marilian saapuu uudelleen avuksi, mutta aika ei hievahdakaan.

”Kuuletko sinä meitä?” Marilian kuiskaa yrittäen katsoa aikaa silmiin. Lunamiel vetää Marilianin kauemmas, ajan silmissä on pelkästään kyyneliä.

”Hän ei taida kyetä kommunikointiin.”

”Millä me sitten hänet siirrämme?”

Lunamiel huokaa syvään, vie kädet ohimoilleen ja sulkee hetkeksi tiukasti silmänsä. Ajatukset juoksevat kuten aika, nekin väärään suuntaan. Mikään muistojen virrassa ei kerro merkityksellisyyttään, Lunamiel haroo hiuksiaan ja kumartuu alas. Jumalat ovat varmasti jo haistaneet heidän elämänsä saapuneen rajan kielletylle puolelle. Ne ovat kenties jo tulossa. Ajatukset katkeilevat, Lunamiel avaa silmänsä, katsoo vuoroin Mariliania, vuoroin aikaa. Kädet hapuilevat kaikkea kehossa, mitä tahansa, joka voisi antaa vihjeen, paljastaa hyödyllisyytensä.

Käsi osuu smaragdikoruun takin taskussa. Vain kangas suojaa koko tulevaisuuden määrittävää, pientä, terävää esinettä. Emerald tarttuu smaragdiin vain huomatakseen sen hohtavan valoa pimeään tilaan. Vihreä hohto halkoo tiensä läpi seittien ja sinisten lehvien, jättää varjonsa häkeltyneenä tuijottavan Marilianin kasvoille.

”Voisiko tämä…?”

Aika värähtää. Lunamiel vaihtaa Marilianin kanssa katseita, hakee varmistuksen näkemälleen. Hän vie korun lähemmäs, aika vavahtaa uudelleen, kuljettaa kädet kehonsa eteen. Sen iho näyttää yhä nestemäiseltä, juoksevalta hopealta, vihreä hehku vain vahvistaa sitä. Lunamiel kiertää aikaa pimeässä hohtava smaragdi kädessään ja todistaa olennon karttavan sitä kuin se uhkaisi tämän elämää. Kenties uhkaakin. Mitä enemmän aika säpsähtelee, sitä suuremmaksi toivo Lunamielin rinnassa kasvaa. Valo hänen sisällään kimpoilee ja pyristelee ulos.

Aika kavahtaa smaragdia. Lunamiel osoittaa tätä sillä, ohjailee, kunnes aika on kääntynyt kokonaan ympäri, jättänyt jumalten puolen kokonaan vaille kyyneliään. Lunamiel perääntyy, vetää smaragdin hetkeksi piiloon. Kyyneleet pyristelevät silmiin, Lunamiel haukkoo henkeään ymmärtäessään ajan joen virtaavan jälleen luoduille. Raja, jota ei luojien puoleltakaan näe, nielee ajan kyyneleet. Marilian tuijottaa Lunamielia kädet kasvoillaan. Nainen juoksee kiinni Lunamieliin, rutistaa niin kauan, että Lunamiel tuntee tämän kyyneleet rinnallaan.

”Kiitos”, Lunamiel kuiskaa Marilianille, ”kiitos, kun olet siinä.”

Marilian pudistaa tummaa päätään.

”Kiitos sinulle, kun avasit silmäsi. Luojille kiitos sinusta, Lunamiel.” Marilianin äänessä ei ole enää häivähdystäkään siitä vihasta, joka sitä vavisutti vain muutama yö sitten. Yhteen kuroutuvat hetket ovat pienentäneet sen, tehneet siitä jonkin, joka saa odottaa. Marilian painaa pehmeän suudelman Lunamielin huulille, antaa ruumiinsa kiittää miestä.

”Tämä paikka palautuu ennalleen nyt, kun aika juoksee jälleen oikeaan suuntaansa”, Lunamiel kuiskaa pimeään.

”Meidän tehtävämme täällä on tehty. Tule, mennään ennen kuin jumalat havahtuvat meihin.”

Ilo loistaa Lunamielin silmistä.

”Pian he havahtuvat muutenkin, saavat kasvonsa takaisin.”

Marilianin hymy leviää, kyyneleet valuvat poskille. Hymy naisen kasvoilla saa valon juoksemaan Lunamielin suonissa, lämmittämään, vaikka kylmä on tanssinut tiensä kaikkialle.

Lunamiel viiltää ilmaan railon, josta he kulkevat takaisin omaan todellisuuteensa, maailmaan, jonka heräämistä he ovat odottaneet jo kauan. Aikaa ei koskaan lakattu laskemasta, vaikka se ei enää juossutkaan heille. Lunamiel vie smaragdin takaisin taskuunsa halkeaman umpeutuessa, ilman palatessa tyhjäksi. Koru ei enää hehku. Lunamiel pitää Mariliania tiukasti kädestä kiinni. Joki virtaa jälleen keveästi liplattaen, he kulkevat sen viertä pitkin kotiin.

*

Aamu kajastaa lumisten oksien takaa, kimaltaa valkealla hangella. Ihmisiä ei näy vielä missään, Lunamiel antaa aamun hivellä ihoa kaikessa rauhassa. Kun ensimmäinen huuto kuuluu kymmenten metrien päästä, Marilian virnistää ja lähtee juoksemaan. Käsi kädessä he saapuvat ihmisten luo. Joen solina on saavuttanut jo useat herkät korvat. Lunamiel näkee lukuisia kyyneliä, ilon ja surun kirvoittamia.

Uutinen leviää kuulaassa aamussa, lumikinokset eivät vaimenna onnen huudahduksia. Osa valahtaa polvilleen, osa kietoutuu toisiinsa. Lunamiel näkee naisen, jonka vaatteet ovat kiristyneet raskausmahan ylle. Tämä itkee vuolaasti ajalle, joka kuluu jälleen tämän lapselle. Lunamiel todistaa ihmettä toisensa perään. Ainutkaan ihminen ei itke surusta, ilmapiiri on raskas, mutta ei menetyksestä vaan uudesta alusta. Metsä itkee kuolevaisuuttaan, vuosikymmeniä kestänyttä rangaistustaan. Kalterit on poistettu, virtaava vesi antaa kaikelle jälleen elämän.

”Kunpa Maruk näkisi tämän”, Marilian kuiskaa katsoessaan lumessa leikkiviä poikia, jotka eivät ole enää sydämeltään lapsia kuolemattomuuden kovetettua heidät.

”Marukin henki on nyt osa luontoa”, Lunamiel vastaa. ”Kuollessaan hän tiesi tämän päivän koittavan.”

Haikea hymy Marilianin kasvoilla kertoo Lunamielille naisen ajattelevan kaikkia niitä, jotka menetettiin. Ihmisiä ja jumalia. Rudan kuva välkkyy Lunamielin verkkokalvoilla eikä hän saata sysätä sitä pois. Marilian surisi sitten, kun kansa olisi juhlinut, päästäisi huutonsa vapaaksi nyt, kun kaikki on vihdoin ohi.

”Marilian! Lunamiel!”

Käsi irrottaa kädestä, kun tutut askeleet lähenevät. Arael ja Esebe eivät päästele vuolaita kiitoksia, vaan kahmaisevat kaksikon syliinsä. Kosketus on pitkä, lämpö ja kiitollisuus valuvat kehosta toiseen. Kaikki muut ovat hiljalleen kerääntyneet ympärille. Kun Lunamielista vihdoin päästetään irti, hän huomaa, kuinka kyyneliään kuivaavat metsäläiset kohottavat käsiään kohti häntä ja Mariliania. Hänen omia kyläläisiään ei näy missään, Lunamiel epäilee kahden naisen jo palanneen kylään. Muiden kädet Lunamiel laskee hellästi alas tekemällä omalla kädellään liikkeen ilmassa.

”Ei, olkaa kilttejä ja älkää”, Lunamiel sanoo muistellen jokaista kertaa, kun kansa kohotteli sormiaan kohti Emeraldia, tahtoi koskettaa tämän ylemmyyttä. ”Me teimme vain sen, joka odotti tekemistään. Olimme airuita sille, jonka piti tapahtua.”

”Laskekaa kätenne, me olemme vain ihmisiä, luonnon kasvatteja kuten tekin”, Marilian jatkaa.

”Te olette tehneet suuren teon”, Esebe puuttuu puheeseen, ”ja meidän kiitollisuutemme on suurempi kuin taivas, laajempi kuin kaikki ne vuodet, jotka elimme kuolemattomissa kuorissamme.”

”Juuri nyt te ansaitsette levätä. Tulkaa, tämä kaikki voi jatkua myöhemmin. Nyt meillä on aikaa”, Arael lausuu väsyneesti hymyillen.

Silmät seuraavat Lunamielia hänen kävellessään Araelin ja Eseben perässä. Ihoa polttelee uudenlaisten katseiden edessä, aivan kuin jokaisesta ihokaistaleesta olisi tullut kansalle tärkeä, aivan kuin hänen henkensä painaisi tuhansittain aiempaa enemmän. Juuri, kun hän on kurottamassa uudelleen tarttuakseen Mariliania kädestä, hän kuulee nimensä jonkun huulilta. Jonkun taakse jätetyn ja petetyn. Lunamiel kääntyy ympäri ja näkee Emeraldin seisovan juoksevan veden äärellä kasvoillaan ilme, joka piirtää itsensä Lunamielin verkkokalvoille, palaa sinne ikuiseksi merkiksi siitä, mitä hän on tehnyt.

Ontto mieli: luku 21

Luku 21: Uniharso

Unen reunat repeävät, kun oveen koputetaan. Marilian säpsähtää ylös ja vetää veitsen sänkynsä laidalta. Lyhty valaisee tulijan valkeat kasvot, niiden tuttuus lieventää kuristavaa tunnetta Marilianin sisällä.

”Mitä sinä täällä teet?” Marilian kysyy Lunamielin laskiessa lyhtynsä pöydälle. Mies on sulkenut oven ja astunut sisälle varovainen asento läsnäoloaan anteeksipyydellen. ”Olisin voinut viiltää refleksistä kurkkusi auki.”

”Minä löysin sen.”

”Sen?”

Lunamiel ojentaa kättään. Smaragdikorvakoru kiiltelee lyhdyn suomassa valossa, Marilian todistaa vihreän liikkuvan korussa kuin elohopea. Esine on kaunis ja terävä, valmiina viiltämään kuten veitsi Marilianin kädessä. Marilianin katse siirtyy korusta Lunamieliin ja Lunamielista koruun.

”Tämä”, Lunamiel sanoo madaltaen ääntään, ”on ratkaisu.”

Marilian miltei kieltää Lunamielia puhumasta arvoituksin, kun vihreä hohde lävistää hänen tajuntansa. Hän muistaa, kenen korvassa koru on tähän saakka kimaltanut.

”Et kai tarkoita, että se olisi keino rikkoa raja?”

”Emme voi olla varmoja, mutta minulla on vahva tunne siitä.”

Mahdollisuuksia on yhtä useita kuin lumikiteitä ilmassa. Ne putoavat maahan ja sulautuvat toisiinsa hitaasti, sulavat pois kevään tullessa. Oikeaa on mahdotonta löytää niiden keskeltä. Ilme Lunamielin kasvoilla kertoo Marilianille enemmän kuin koru kykenisi koskaan kertomaan. Ystävänsä pettäneen miehen ilme. Jokainen Lunamielin kasvoille piirtyvä varjo kertoo hänen tehneen jotakin sellaista, jota hän kantaisi sydämellään lopun ikäänsä.

”Et kai sinä…?” Marilian empii. Lunamielin keholla ei ole verta. Se ei kerro vielä mitään, kuolema voi olla hiljainen ja merkitön, tapahtua ilmoittamatta itsestään lainkaan.

”Hän on hengissä”, Lunamiel hengähtää.

”Hyvä, hänelle ei saa tapahtua mitään ennen kuin ajan joki virtaa taas.”

Marilian hätkähtää äänensä kylmää sointia. Milloin hän on viimeksi tehnyt ihmishengestä yhtä kevyen omilla sanoillaan? Jossakin kyläläisten saapumisen ja Marukin kuoleman välissä hän on kuolettanut osan itsestään. Ihmishengen arvokkuus on menettänyt hohtonsa, kun kaikesta on tullut laskelmointia, pelkkää suunnittelua. Voiko puhua selviämisestä, jos empatia kuolee sen tieltä?

”Miksi sinä kerroit minulle etkä Araelille ja Esebelle?”

Lunamiel kohauttaa harteitaan.

”Minä tahdon sinun tietävän ensimmäisenä. Sinulle olen eniten velkaa.”

”Älä puhu hulluja. Mitä sinä aiot tehdä?”

”Minä aion kulkea rajalle ja kokeilla onneani. Kulkisitko kanssani? Jos olen oikeassa ja tämä koru todella on keino kääntää aika takaisin, tahdon tehdä oikean ratkaisun sinun kanssasi.”

Kylmät aallot kulkevat pitkin Marilianin selkää. Lunamielissa ei vieläkään ole ainuttakaan osaa, joka ei anoisi anteeksiantoa. Mitä Marilian päätyykään tekemään, tulee vain pakottamaan Lunamielin pahemmin polvilleen. Mies on kykenevyytensä rajoilla, Marilian näkee sen jokaisesta nykivästä, varovaisesta liikkeestä.

Marilian kävelee lähelle, tarttuu Lunamielin pakkasen puhaltamiin käsiin. Hänen lämpönsä saa Lunamielin sävähtämään.

”Entä, jos sinä olet väärässä?”

”Silloin olen iloinen, etten nostanut asiasta meteliä. En kerro Emeraldille koskaan nähneenikään korua ja hautaan sen toivoni mukana.”

”Älä hautaa toivoasi. Vielä vaarallisempaa sinun kannaltasi olisi olla oikeassa.”

Lunamiel ei näytä yllättyneeltä. Tämä on tiennyt kaiken aikaa.

”Jos sinä saat ajan käännettyä takaisin, Emerald ei tule selviämään. Hänen pelkonsa riistäytyy käsistä ja sinä olet ensimmäinen, joka joutuu kantamaan sen seuraukset. Nyt tiedämme, mihin se mies pystyy.”

Lunamiel empii. Marilian näkee, että Marukin veri lumella on painunut tämänkin verkkokalvoille.

”Siitäkin huolimatta minä toivon olevani oikeassa.”

Marilian puristaa tiukemmin kättä, joka pitelee arvoitusta sisällään. Mikä tahansa totuus onkin, sitä pitävä käsi on kylmä ja tunnoton. Lunamiel on tehnyt kaikkensa. Vaikka Marilian ei kykene katsomaan miestä enää kunnolla silmiin, hän tietää Lunamielin antaneen lämpönsä pois vain yhtä tarkoitusta varten.

”Mennään”, Marilian kuiskaa.

Tähtien peittämä taivas on heidän kattonsa ja kuu heidän oppaansa. Marilian näkee, kuinka Lunamielin vapaa käsi hapuilee tyhjää ilmaa heidän välillään kuin tarttuakseen Marilianin käteen. Kaiken tapahtuneen jälkeen kosketus tuntuu teeskennellyltä, mutta jokin hetken pysähtyneisyydessä saa Marilianin tarttumaan Lunamielia kädestä. Kuu valaisee hangen, hengitys höyryää, käsi puristaa kättä. He eivät ole yksin kohtaamassa sitä, mikä ei ole maan luoduille tarkoitettu.

”Me emme voi mennä sinne, missä suojelijat ovat”, Marilian sanoo pysähtyen.

”Kuljetaan suoraan ajan jokea pitkin.”

”Jos menemme niin kauas suojelijoista, meillä ei ole toivoakaan selviytyä, jos jumalat osuvat kohdallemme.”

”Meidän on luotettava tuuriimme.” Lunamielin käsi kiskoo Mariliania kohti kuivunutta jokea.

”Lunamiel, ei, se on liian riskialtista. Meillä ei ole mitään, millä tappaa jumala.”

”Me voimme piiloutua.”

”Ketä sinä luulet huijaavasi? Jumalat ovat kasvottomia. Eivät ne meitä näkönsä turvin löydä. Ne tietävät, missä elämä vielä sykkii, ja seuraavat sitä sokeina ja kuuroina millekään muulle. Jumalat eivät ole sellaisia kuin sinä kuvittelet.”

”Minä olen nähnyt ne. Olen myös nähnyt, kuinka ihmiset uhraavat itsensä niiden edessä.”

Marilian vetää kätensä kosketuksesta.

”Älä puhu tuollaisia! Aivan kuin minä muka antaisin ainoankaan ihmisen mennä vapaasta tahdostaan sen jälkeen, mitä olemme joutuneet todistamaan viimeaikoina.”

”Yritäpä tilaisuuden tullen estää minua puolustamasta sinua.”

”Sinä? Minua?” Marilian ei voi estää kevyttä naurahdusta pakenemasta huuliltaan. ”Näitkö varmasti, kun metsästin? Kuinka hitaaksi sinä minut kuvittelet?”

”Minä olen kenties elänyt viisikymmentä vuotta kylässä, mutta alituisesti Emeraldin seurassa. Hänen seurassaan refleksit kehittyvät äärimmilleen.”

Syvä huokaus. Kuu on kalpea, metsä kylmä. Lunamielin ilme on niin totinen, ettei Marilian kykene olemaan nauramatta. Laulumainen nauru juoksee ulos värittämään valkeaan lumeen ja kuun piirtämiin syviin varjoihin hukkuvaa metsää.

”Seisommeko me tosissamme koko todellisuuden kohtalon määrittävä esine hallussamme riitelemässä siitä, kummalla meistä on nopeammat refleksit?”

Marilianin välitön nauru tarttuu Lunamieliin. Ensin miehen kulmat kaartuvat epäuskosta, sitten ilme raukeaa ja tämä puhkeaa kullankeltaiseen nauruunsa.

”Miten olemmekin päätyneet tällaiseen pisteeseen.” Lunamiel kääntyy kannoillaan ja lähtee astelemaan kohti ajan kuivunutta jokea. ”Tähän suuntaan, Marilian. Siitä en suostu enää keskustelemaan.”

Joenpenkalla on liukasta, Marilian tarttuu uudelleen Lunamielia kädestä. Maisema pysyy samanlaisena, jumalat loivat rajan täysin havaitsemattomaksi. Luotujen ei ole tarkoitus ymmärtää siitä mitään. Marilianin ajatukset hapuilevat jälleen jumalten ajatuksia ja toiveita, jumaluutta sellaisena kuin se oli ennen ajan kääntymistä. Pyhyyttä oli jokaisessa kävyssä ja syksyn punertamassa lehdessä, koska kaikki oli luojien luomaa, osa kaikkeutta. Kun raja vihdoin tulee vastaan ja he kävelevät sitä päin, Marilian lähettää rukouksen jo menetetyille jumalille. Antakaa kaiken selvitä. Antakaa meidän palauttaa teidän loistonne.

Vaikka maisema jatkuu ja joki näyttäisi kulkevan eteenpäin, ilmassa on väreilevä raja. Sitä ei voi ohittaa, kaikki oleva lakkaa siihen. Metsä näkyy jatkuvan sen taakse, vain ilman väreily paljastaa kuvan illuusioksi. Marilian koskettaa rajaa sormillaan, synnyttää aaltoja siihen kuin järven pintaan. Lunamiel pitelee Emeraldin korua vapisevin käsin ja ojentaa sitä kohti rajaa. Korvia raastava ääni saa miehen perääntymään taaemmas, vetämään Marilianin taakseen.

Pieni, vaivalloisesti raahustava olento halkaisee rajan. Marilian ehtii nähdä jotakin tummaa halkeaman takana, siinä todellisuudessa, joihin heidän olisi päästävä tekemällä ilmaan reikä. Olennon keho on kuin luuta, jonka päälle on kiristetty valkeaa, vahamaista nahkaa. Ei kasvoja lainkaan, pelkät päästä taivasta kohti kohoavat piikit. Jumala ojentaa pitkiä sormiaan, napsuttaa niitä yhteen. Marilian ei kykene liikkumaan, hänen refleksinsä on tuuditettu uneen. Lunamiel hänen edessään toimii ennen kuin hän ehtii edes avata suunsa. Lunamiel työntyy päin rajaa, viiltää smaragdilla repeämän keskelle tasaisesti värisevää ilmaa. Lunamiel vetää Marilianin perässään, jumalolennon kynnet ehtivät napsahtaa heidän takanaan ennen kuin raja sulkeutuu ja nielee heidät sisäänsä.

Marilianin sydän hakkaa holtittomasti. Lunamiel vetää hänet aivan liki itseensä, puristaa tiukasti eikä päästä irti, vaikka Marilian pyristelee. Molempien kehot ovat kylmät, mutta lämpö syntyy heidän välilleen. Marilian kietoo vapisten kätensä Lunamielin ympärille ja rutistaa. He tekivät sen. Smaragdi leikkasi ilman rikki. Marilian haukkoo henkeään Lunamielin rintaa vasten, puristaa yhä tiukemmin kiinni.

Kun Marilian kohottaa katseensa kohdatakseen Lunamielin kullanruskeat silmät, mies painaa kiihkeän suudelman hänen huulilleen. Marilian sallii kosketuksen jäädä, viipyillä ihollaan vielä hetken. Sitten hän kietaisee itsensä irti.

”Ei vielä”, Marilian kuiskaa.

Lunamiel jää tuijottamaan häntä kuin aurinkoa, jotakin, joka häikäisee, mutta lämmittää hänen kylmän voittamaa ruumistaan.

”Myöhemmin, Lunamiel. Meidän täytyy ratkaista tämä ensin.”

Marilian lähettää mielessään rukouksen siitä, että suojelijat saisivat luotujen puolelle karanneen jumalan kiinni. Yhdenkään uuden ihmisen ei enää tarvitse elää pois hiertyvän mielen kanssa.

Kun Marilian irtautuu Lunamielista ja katselee ympärilleen, hän näkee hetken pelkkää mustaa ja tummansinistä metsää silmänkantamattomiin. Puista roikkuu helmiä ja nauhoja yhtä lailla kuin naavaakin. Kaikki on kiedottu tummaan unensineen. On kuin metsän yllä lepäisi lumous, joka odottaa rikkojaansa, säilyttää kaiken muuttumattomana unen alla.

”Kaikki on hengetöntä”, Marilian kuiskaa kuullen äänensä resonoivan jokaisesta hämähäkinseitistä, maassa makaavasta kivestä. ”Tunnetko sinä sen?”

Lunamiel ei vastaa. Mies tuijottaa jotakin silmät suurina.

Marilian kääntyy katsomaan, mikä äärettömässä sinessä on kiinnittänyt Lunamielin huomion. Maassa istuu hopeaselkäinen olento, jonka pitkät hiukset valuvat kyljille kuin puroon heijastunut kuunvalo. Hän istuu keskellä jokea hopeiset kyyneleet valtoimenaan virraten. Legendan kuva piirtyy todeksi Marilianin silmien edessä. Hän katselee uniharson keskellä istuvaa aikaa.

Ontto mieli: luku 20

Luku 20: Paljas

Yö kutittaa Lunamielin poskia miehen kulkiessa halki pimeän verkon. Lyhdyn varovainen valo halkoo harsoa, näyttää Lunamielille tien. Metsä näkee hänen tulonsa, ilmoittaa etukäteen, että hän saapuu kokeilemaan onneaan. Lunamiel ei ole kertonut kenellekään, vain Saul sydämessään tietää, mitä hän yrittää. Ystävän löytäminen pimeässä on pelkkien vaistojen varassa. Pimeään tottumattomat silmät eivät auta, mutta kuulo ja tuntu sydämessä pitävät Lunamielin liikkeessä.

Ne, jotka valvovat tänä yönä, ovat kaukana sieltä, missä Lunamiel vaeltaa. Rajalla ja leirissä. Lämpimien valojen ympäröiminä. Lunamiel on riisunut harteiltaan turvan ja sukeltanut puulabyrinttiin.

Jos Lunamiel löytää Emeraldin tämä kulkiessaan unen polkuja, hän ei tiedä, voiko enää koskaan kohdata menneen ystävänsä katsetta. Jos smaragdikoru todella on keino rikkoa jumalten piirtämä raja, Emerald tulee menettämään kaiken. Lunamielin sydän läpättää, hartiat miltei painuvat lysyyn lähestyvän petoksen painosta.

Lammella Lunamiel pysähtyy. Lyhty valaisee peilikirkkaan pinnan, jota jää ei ole vielä ottanut haltuunsa. Emeraldista ei ole jäänyt edes painaumaa lumeen. Hän ei ole käynyt lammella, jättänyt merkkejä pelostaan, vapisevasta ruumiistaan.

Missä sinä olet?

Emerald ei ole voinut palata takaisin kylään. Kaiken tiukasti hyppysissään pitävä mies ei voi jättää Lunamieliä puiden ja pensaiden haltuun, vihollisilleen. Emerald ei olisi tappanut Marukia, jos ei olisi tahtonut kukistaa metsää lopullisesti. Horjuttaa itse luontoa.

Lunamiel kumartuu lammen ylle, yrittää löytää pinnasta jotakin, joka kertoisi hänelle Emeraldista. Pinta heijastaa lumesta notkuvat oksat, latvojen välistä sirottuvan taivaan tähtivaloineen. Oma kuvajainen on pelkästään väsähtänyt, Lunamiel ei jaksa tuntea siitä mitään muuta. Omien kasvojensa sijasta hän huomaa ajattelevansa Mariliania. Naisen ketteriä jalkoja, aina valmiina juoksemaan. Taitavia käsiä, jotka niin metsästävät kuin silittävät pelon uneen. Silkkisiä hiuksia, jotka on osin sidottu pois tieltä. Käytännöllisyyttä ja lämpöä jokaisessa osassa naisen ruumista.

Lunamielin on pakko vetäytyä lammen ääreltä, jotta ajatus Marilianista ei sytytä valheellista liekkiä hänen kehossaan. Hän kohottaa katseensa kohti kuuta ennen kuin sallii itsensä jatkaa.

”Kerro sinä minulle, mistä hänet löydän”, Lunamiel kuiskaa hopeanhohteeseen, ”sillä sinä näet kaiken.”

Kuu ei vastaa, Lunamiel nousee ylös. Hän astuu poispäin ajatuksen juostessa hänen lävitseen kirkkaana kuin lammen vesi. Muisto kulkeutuu pintaan, kertoo itsestään varovaisin sanoin. Kuu vastaa sittenkin. Lunamiel hymyilee, painaa kädet kiitollisena sydämelleen ja kuuntelee muistoaan.

*

Aikana ennen kylää ja ajan kääntymistä

Ihmiset Emeraldin ympärillä ovat painaneet päänsä. Osa polvistuu, osa kohottaa käsiään kuin rukoillen kosketusta. Emerald pitää päänsä korkealla, kuljettaa katsettaan jalkojensa juureen laskeutuneissa ihmisissä. Hänen hitaasti kiertävä kätensä kulkee ihmisten päiden yläpuolella, antaa näille merkin nostaa leukansa ylös.

Lunamiel seuraa humaltuneena, kuinka hänen ystävänsä astelee hitaasti ihmisille nyökkäillen ja käsiään heidän suuntaansa ojentaen takaisin puitten suojiin. Käsi hipoo päälakia, mutta ei kosketa ketään. Arvokkuudeksi naamioitu pelko kulkee Emeraldin kanssa kaikkialle.

Vaikka ihmiset ovat painaneet päänsä, ainutkaan eläin ei ole suonut Emeraldille läsnäolonsa iloa. Puut kumartavat hänestä poispäin, kun hän kulkee niiden lomitse. Lunamiel ei jää katsomaan maahan lyhistyneitä ihmisiä, joille Emerald on suonut sanansa ja läheisyytensä ja vetänyt ne sitten takaisin helmoihinsa.

Lunamielin ei tarvitse kysyä, minne Emerald mielii vetäytyä. Tavoite leijuu ilmassa, jalat pysähtyvät jälleen kerran lammen äärelle. Emerald vilkaisee kuvajaistaan nopeasti, kuin salaa, piilossa Lunamielilta. Lunamiel naurahtaa ja kohtaa vihreät silmät vailla odotuksia.

”He ovat hyväksyneet sinut täysin”, Lunamiel hymyilee.

”Uskotko, että ajatuskin eläimistä heidän rinnallaan naurattaisi heitä nyt?”

”He sylkisivät nauraen turkeille, repisivät linnuilta sulat.” Lunamiel pudistaa päätään. ”Ei, ihminen ei enää kuulu eläimen rinnalle.”

”Vain tämä on enää esteenämme”, Emerald huokaa kuljettaen kättään puun kaarnalta maan sammalelle. ”Lehväkatto, sammallattia. Mutta minä rakennan heille jotain parempaa. Teen kodin heidän unelmilleen. He tulevat palvomaan minua.”

”He palvovat sinua jo. Olet heille jo nyt korkeammassa asemassa kuin yksikään jumala.”

”Jumala?” Emerald kivahtaa kuin sana loukkaisi häntä mahtumalla samaan lauseeseen hänen kanssaan.

”Minä”, Emerald sanoo vieden korujen peittämän käden rinnalleen, ”en ole verrattavissa olentoihin, jotka eivät ole edes näyttäytyneet meille. Siellä ne piileksivät luomansa rajan takana toiseksi mielletyssä todellisuudessa kuolemattomuutensa turvin. Mahtaa olla kaunista olla niin ajaton, niin loputon. Riittämiin aikaa tulla täydelliseksi.”

”Tai unohtua”, Lunamiel tokaisee. ”He elävät enää meidän tarinoissamme. Tarinat eivät koskaan kata kaikkea. Sinä sen sijaan olet lihaa ja verta, unelma paremmasta. Sinuun ihmiset uskovat, sinun kuvaasi he ajattelevat ennen kuin vaipuvat uneen.”

Emerald nyökyttelee, kuljettaa kapeita, painavien sormusten koristamia sormiaan mättäällä. Lunamiel tietää liikkeen merkityksen. Emerald tekee kaikesta omaansa, haastaa todellisuuden kohtaamaan määrittelemänsä raamit.

”Niin kauan, kun minä elän, he eivät voi omistaa minua”, Emerald sanoo hymyillen. Kun hän kallistaa päätään, musta suortuva karkaa korkealta kampaukselta. ”En jää elämään kenenkään mielikuviin, kuva minusta ei koskaan haalistu.”

Emerald puhuu kuin olisi ikuinen kuten tuuli, joka puhaltaa puiden yllä, kuten vesi, jota maa säilöö heitä varten. Kun Lunamiel katsoo miestä, tässä yhdistyvät elämä ja kuolema, toivo ja pelko, kaikki se, mitä hän on sisällään säilönyt. Kaikki toiveet, jotka kietoutuvat yhteen kuin virtaukset ajan joessa. Väistämättä hänen, väistämättä osa kaikkeutta, kaikki se Emeraldissa yhtäaikaisesti niin kirkkaana ja kivuliaana, että Lunamiel miltei vie kätensä silmiensä eteen estääkseen itseään sokaistumasta.

Lunamiel kumartuu sipaisemaan Emeraldin suortuvan takaisin kampaukseen, tekemään miehestä jälleen todellisen. Emerald kavahtaa taaemmas, perääntyy maan paljastamia paksuja juuria vasten. Kauhu kiiltää silmissä, Lunamiel vetää kätensä takaisin voimatta enää palauttaa hetkeä ehjäksi. Hänellä ei ole mitään, millä paikata halkeamat.

Hiljaisuus punoutuu Lunamielin kaulalle, tekee hänestäkin mykän. Pahinta on katsoa kauhua Emeraldin kasvoilla kykenemättä tekemään sille mitään. Sen synnyttäjänä Lunamiel voi vain perääntyä ja sallia itsensä muistaa, että Emerald hänen mielikuvissaan ei vastaa miestä, joka voi kaiken ihmisten edessä näytetyn itsevarmuudenkin jälkeen käpertyä keräksi itsensä pohjalle.

Anteeksipyyntö ei riitä täyttämään hetken halkeamia kullalla. Lunamiel lausuu sen silti.

”Olen pahoillani. Ajattelin korjata sen, tehdä kauniista vielä kauniimman.”

Emerald kompuroi taaemmas, hapuilee turvaa mättäistä, joita on aiemmin alistanut tahtoonsa, pakottanut kaltaisikseen.

”Onko minussa sinun silmissäsi jotakin sellaista, jonka sinun kätesi voisi korjata?”

Lunamiel pudistaa päätään, vaikka tietää eleensä pelkäksi lumeeksi. Emeraldin puheessa korjaaminen ei kanna samaa merkitystä, se kulkee pitempiä polkuja, jättää syvemmät varjot. Lunamielin silmissä Emerald ei ole rikki. Emerald ei ole olemassa ollenkaan. Kuten mies itsekin tietää, häntä ei voi omistaa, hän ei ole tästä maailmasta.

”Anteeksi”, Lunamiel toistaa antaen oman virheensä kuristua tiukemmalle.

Emerald nousee ylös, sukii vaatteitaan siistimmäksi. Lunamiel on jo synnyttänyt säröt hetkeen, vaatisi aikaa, jotta ne unohtuisivat. Emeraldin kohdalla ne eivät koskaan kuroutuisi, ne hiertäisivät jokaista keskustelua, kulkisivat mukana kuin varjot, lähtemättöminä ja raskaina. Toisin kuin varjot, Lunamielin virheet voisivat haljeta. Halkeamia saattaa syntyä liikaa, yhdessä ne voivat muodostaa niin suuren kuilun, ettei Lunamiel enää näkisi Emeraldia sen takaa.

Kun Emerald lähtee, tämä ei sano sanaakaan. Lunamiel tietää, ettei voi seurata. Pehmeä mätäs peittää Emeraldin askeleet, Lunamiel kääntää päänsä, jotta ei näe, minne ystävä kulkee. On olemassa paikka, jonne hän ei astele tämän perässä. Jokin osa metsää kuuluu vain Emeraldille, niille tunteille, jotka tämä on laulanut uneen sisälleen. Ne eivät näyttäydy kenellekään sanojen muodossa. Ainoastaan katseet, nykivät raajat ja kiivastuneet äänenpainot paljastavat Lunamielille niiden olevan olemassa.

Lunamielillakin on sellaisia tunteita. Kovaäänisiä, teräväreunaisia, huutavia tunteita, jotka saavat hänestä vallan jokaisella kerralla, kun Emerald kääntää hänelle selkänsä. Haaveet ovat muuttuneet luita kolottaviksi tarpeiksi, menettäneet pehmeän sointinsa jo kauan sitten. Kun Lunamiel kuuntelee niitä riittävästi, niiden ääni muuttuu käskeväksi. Lammelta ei ole pitkä matka sinne, minne Emerald onkaan kulkenut. Tämän keveät askeleet ovat kenen tahansa seurattavissa. Kyse on vain siitä, meneekö. Kakofonia Lunamielin päässä ei rauhoitu ennen kuin hän ottaa ensimmäisen askeleen ystäväänsä seuratakseen.

Aluksi on vain metsä. Veden peittämiä alueita, järvien keskellä puita. Ihmeitä, joista ei muista kiittää riittävän usein. Lunamiel hivuttautuu pienten ihmeiden ohi, väistelee kivet ja juuret. Kun hän havaitsee Emeraldin, hän pysähtyy, hiljentää jopa hengityksensä, jotta ainutkaan ääni ei paljastaisi häntä ystävälle.

Keskellä kaikkea kasvaa suunnaton puu. Jos ihminen ryhtyisi rakentamaan, hän voisi kovertaa kotinsa sen runkoon. Juuret ovat paksumpia kuin ihmisruumis. Niiden päälle Emerald on istuutunut. Lunamiel katsoo, kuinka hänen ystävänsä painautuu itseään vasten, heijaa koko ruumistaan niin, että on mahdotonta kuvitella sen selviävän kivutta. Kouristukset ovat voimakkaita, aivan kuin Emerald ei kykenisi hengittämään, pysymään kiinni ihmisen kehossaan.

Lunamiel todistaa Emeraldin painautuvan aivan kiinni runkoon, riisuvan itsensä vaatteista, joiden olemassaolon on itse mahdollistanut. Emerald tulee luonnon edessä täysin paljaaksi, antaa itsensä hetkeksi sille, jota vastaan on taistellut. Hiukset valuvat avonaisina selkään, silmät ovat täynnä jotakin niin suunnatonta, ettei se mahdu ihmiskasvoille. Lunamiel näkee pelon raaimmillaan. Taltuttamattoman kauhun Emeraldin liikkeissä. Mies huutaa tukahtunutta, tuskin kuuluvaa huutoaan puun runkoa vasten, hinkkaa käsiään kaarnaan. Mitä Emerald peseekin pois, ei ole Lunamielin ymmärrettävissä. Hetken intiimiys käy hänen päälleen. Hän vetäytyy kauemmas voidakseen vetää syvään, kauttaaltaan vapisten henkeä.

Lunamiel kääntää selkänsä, jättää todistamatta loppuun sitä, mikä ei alun alkaenkaan ollut hänen silmilleen. Hetki jää taa, sillä jos hän koskaan jäisi kiinni, hänen virheensä synnyttäisivät mustan kuilun. Hän ennemmin heittäytyisi sen pohjalle kuin koskaan yrittäisi ylittää sitä. Siksi hän vain kävelee, antaa luonnon peittää askeltensa äänet, silmiensä räpäytykset. Lunamiel kulkee takaisin Emeraldin jo ottamia askelia pitkin, tekee läsnäolonsa olemattomaksi. Linnut laulavat puissa, on kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan.

*

Muisto tulee pysyvänä, asettuu istumaan Lunamielin rinnalle. Jalat ovat jo matkalla, lyhty jätetty lammelle pitämään yllä toivoa. Lunamiel on ehtinyt unohtaa, kuinka lähes pimeässä suunnistetaan, kuinka silmät näkevät, vaikka eivät näe. Hän kulkee halki alueen, jonka vesi on jo ehtinyt jäätyä kevyesti pinnalta. Hän kulkee pysähtymättä, lähes hengittämättä, sillä vain niin kauan, kun muisto pysyy hänen lihaksissaan, hän osaa Emeraldin luo.

Keho löytää tien. Suuri puu kohoaa sisariaan korkeammalle jopa sakeassa pimeydessä. Lunamiel astuu lähemmäs, kuu suo hänelle rihmansa, paljastaa lumen ja juurien keskelle painautuneen Emeraldin. Ainutkaan kangas ei suojaa Emeraldin kalpeaa ihoa. Lunamielin sisällä läikähtää. Joistakin tavoista ei pääse koskaan pois. Täällä linnut eivät nuku oksillaan, tänne käärmeet eivät luikertele eivätkä sudet astu. Täällä Emerald lepää vanhoissa tavoissaan, tänne mies on tullut suojaan kaikkea aiheuttamaansa.

Emeraldin kädet ovat yhä veressä. Häikäilemätön todiste, jolta Lunamiel ei voi sulkea silmiään. Lunamiel astuu lähemmäs, varoo päästämättä ääntäkään. Hän kulkee paljain jaloin lumella, jotta kengät eivät narskahtelisi sitä vasten. Käsi kurottaa kohti entistä ystävää. Muistot lepäävät raskaina rinnassa. Lunamiel tietää kuilun syntyneeksi jo kauan sitten. Paljaana kuunvalossa Emerald näyttää miltei siltä mieheltä, jonka kuva Lunamielin verkkokalvoille on aina piirtynyt, kun hän on ajatellut sitä, mitä tuntee. Nyt kuvan päälle on syntynyt jotakin muuta. Lunamiel saattaa jo kuulla ajan joen virtaavan, Marilianin nauravan.

Häpeä kuristaa kurkkua, kun Lunamiel kurottaa kohti Emeraldin korvaa. Koru kiiltää yön hopeanloisteessa. Siinä se yhä on, paljastettu ase, ratkaisu kaiken takana. Jos Lunamiel on väärässä, hän ei enää tiedä, mitä uskoa. Sydän ei saa valehdella omalleen niin.

Emerald on herkkä kosketukselle. Hauraampi kuin linnunsiipi, munankuori, kevätkukan terälehti. Lunamiel värähtää ajatellessaan, että korukin on vain osa Emeraldin herkkyyttä. Hänen aistinsa ovat terävöityneet havaitsemaan hetken, jolloin joku löytää hänen salaisuutensa, varastaa hänen luomansa maailman.

Lunamiel ei hengitä koskiessaan Emeraldiin. Ilma ei liiku, tuuli ei saavu hänen avukseen. Emeraldin suu raottuu, Lunamielin kurkku on hiekankuiva, mutta Emerald ei avaa silmiään. Koru lepää Lunamielin kädellä, kun hän vetäytyy pois niin ääneti, kuin osaa, kuin luonto on häntä opettanut.

Paikalle ei jää ainuttakaan merkkiä Lunamielistä, ei kultaista hiussuortuvaakaan. Emerald jää juurelle makaamaan vailla tietoakaan entisen ystävänsä läsnäolosta. Kuten muistossaan Lunamiel kulkee Emeraldin jälkiä pitkin. Kengät on jätetty kauas taakse, yksikään ääni ei voi Lunamielia paljastaa. Koru on puristunut tiukasti Lunamielin kättä vasten, hän ei päästäisi sitä irti, vaikka maailma käpertyisi laidoistaan häntä uhkaamaan. Syyllisyys kutittelee Lunamielin sisintä, mutta hän ei anna sille sijaa, ei nyt, ei vielä, ei ennen kuin hän kuulee ajan joen jälleen kuohuvan ja näkee, kuinka ihmiset kerääntyvät katsomaan sen juoksua.

Hanki kiiltelee yön hennossa valossa. Kuu on kalpea veljen pettäessä veljen.

Ontto mieli: luku 19

Luku 19: Saarroksissa

Naisen keho painautuneena suden veren peittämää kylkeä vasten. Punainen neste poskella, vaatteissa, sormien päissä. Lunamiel ei näe muuta, vain naista ja sutta yhdistävän veren. Oksennus kutittelee kurkunpäätä, kun kuva aukenee kokonaisena.

Marilian kohottaa päänsä, silmissä on väsyneitä kyyneliä. Huulet eivät puhu, katse pyytää olemaan hiljaa. Lunamiel yrittää kohottaa kättään, tehdä mitä tahansa saavuttaakseen Marilianin jälleen. Sudenveri lepää naisen keholla kuin se olisi tämän itsensä vuodattama. Lunamielin keho vapisee, sisin tietää jo pahimman tapahtuneeksi. Viha Marilianissa on kuivunut ja uupunut, kerälle käpertynyt sotku. Se ei hehku enää naisen kasvoilla. Lunamiel miltee toivoo, että Marilian huutaisi ja syyttelisi. Palavana Mariliania on helpompi lähestyä. Hiljaiseen suruun Lunamielin on mahdoton puuttua.

Lunamiel kumartuu alas, kohtaa sutta vasten painautuneen naisen ja tämän määrittelemättömän, rinnalla lepäävän kivun. Marilian nojautuu tiukemmin harmaanvalkeaa turkkia vasten, vetää henkeen veren pistävää tuoksua. Lunamiel ojentaa kättään koskettaakseen Marilianin surua, mutta nainen väistää hitain, varautunein liikkein.

Kysymyksiä ei tarvita. Lunamiel tietää sanomattakin, kuinka sudenveri on satanut maahan, piirtänyt punaiset kukkansa lumeen. Edes valkea peitto ei peitä alleen veren tuoksua sen kerran levitessä. Lunamiel istuu ja katsoo suurta tragediaa, menetystä, jota linnut ja oravatkin ovat kivunneet puihinsa itkemään. Puiden oksat kaartuvat suruun, tuuli heiluttaa latvustoa synnyttäen metsään heleän laulun. Hetken luonto suree omaansa, laulaa tuutulaulun menetetylle.

Kun Marilian nousee ylös, kumartaa puille ja niiden suojiin kerääntyneille eläimille, Lunamiel näkee sanat jo naisen kasvoilta. Katkeruus tanssii Marilianissa, leyhyttää mustia suortuvia.

”Minä tulen muistamaan hänet, vaikka vanhuus kalvaisi ruumiini ja jumalat veisivät mieleni”, Marilian lausuu suden ruumiin äärellä. ”Jää hyvästi, vanha ystävä.”

Lunamiel sulkee silmänsä ja nyökkää vainajalle. Muistojen tie on röpelöinen, ei ole paljoakaan sanottavaa jäljellä. Susi näki hänen sydämeensä, kuuli hänen sisimpänsä laulun ja ymmärsi, minne hän kuuluu.

”Hyvästi, Maruk”, Lunamiel sanoo voimattomana. Hän puristaa kädet vasten kehoaan, syleilee suuren suden muistoa. Hän kantaisi tämän kuolemaa lopun ikänsä, haistaisi tämän veren aina, kun hänen oma syyllisyytensä alkaisi sykkiä suonissa.

Lunamiel on aikeissa avata suunsa, mutta Marilian hipaisee hänen rannettaan sen merkiksi, että sanat olisi säästettävä. Ei ruumiin äärellä, ei haudaksi muuttuvassa metsässä. Vasta, kun oksien helinä ei enää ylety hipomaan korvia, he pysähtyvät kohtaamaan toisensa.

”Jätetäänkö hänet metsään lepäämään?”

”Hän tulee uudella tavalla yhdeksi luonnon kanssa.”

”Se sopii hänelle.”

”Se sopii kaikille.”

Ei arkkua sudelle. Ei hautakiveä kertomaan, että tässä lepää Maruk, kunnioitettu ja vanha, veljensä tappama. Koko luonto huutaisi hänen nimeään, kuiskisi tarinoita hänen teoistaan. Lunamiel ymmärtää. Arkku ja siistitty ruumis ovat paljon uudempia muistoja, kylän keksintöjä. Oikeasti kaikki kuuluu osaksi sykliä.

”Minä menen puhumaan hänelle”, Lunamiel huokaa. Hetkeksi Marilian kurtistaa kulmiaan, kunnes ymmärrys pyyhkii kireyden pois.

”Metsä ei anna koskaan anteeksi. Hänelle puhuminen ei pyyhi verta lumelta.”

”Minä tahdon vain ymmärtää.”

”Sinä haluat selittää itsellesi mahdottomuuden. Sen miehen teoille ei ole sanoja, yhdenkään elävän olennon ymmärrys ei ylety häneen.”

Lunamiel vetää syvään henkeä. Marilianin sanat tekevät kodin hänen rintaansa, hän tietää itsekin, mikä Emerald on. Kuunvalossa kylpevä jalokivi, kuvajainen lammessa, ohi puhaltava tuuli. Vaikea, surun piirtämä hymy kipuaa Lunamielin huulille.

”Etkö vielä tämänkään jälkeen ole väsynyt juoksemaan sen miehen virheestä toiseen?” Marilian kallistaa aavistuksen päätään. ”Eikö mikään teko vähennä hänen hehkuaan?”

Lunamiel päästää ilottoman naurahduksen. Marilian ei tiedä. Lunamiel ei voi syyttää naista siitä. Kenenkään ei tule tietää, miltä tuntuu juosta sokeana jonkun sellaisen perässä, jonka seuraaminen vetää jalkapohjat verille, avaa ne aina uudelleen silloin, kun on jo luullut saaneensa salvaa haavoihinsa.

”Ei tässä ole siitä kyse.”

”Tahdotko vielä uskoa siihen, että hän kykenee hyvyyteen?”

”Emerald ei ole hyvä eikä paha, sellaiset määritteet eivät päde häneen. Me olemme eläneet maailmassa, jossa oli vain luonto, alastomat, paljaat ruumiimme ja mielemme vailla termejä ja nimiä määrittämässä. Omalla tavallaan Emerald on edelleen siellä. Määrittämätön ja rajaton.”

”Vieläkö sinä sanot rakastavasi häntä?”

On kuin Marilian olisi jo valmiiksi pettynyt. Suden veri naisen iholla ei anna Lunamielille anteeksi. Kun kielenkannattimet aukenevat ja vastaus tippuu Lunamielin huulilta, hän tietää, ettei ole kenellekään velkaa.

”En”, Lunamiel huokaa, ”sillä minä en tiedä, olenko koskaan todella rakastanut häntä. Se, mitä minä olen hänen kanssaan kokenut, on jotakin nimetöntä.”

Pelon vallassa vietetyt yöt, Emeraldin tyhjät silmät, kavahdus joka kerralla, kun Lunamiel joutui koskettamaan. Emerald on kuljettanut Lunamielin itsensä läpi, ottanut ja ottanut, kunnes jäljelle jäi vain tahto, joka sanoi haluavansa elää.

Marilian nyökkää ja pyyhkii sudenverta poskestaan. Hän huuhtoo lumessa punertavat helmansa. Jäljet jäävät, pelkkä vesi ei pyyhi pois tragedian merkkejä Marilianista. Polvillaan maassa Marilian kohottaa katseensa Lunamieliin. Miehen sisintä korventaa. Yönsiniset silmät eivät vieläkään anna anteeksi eivätkä pyydä lisää. Marilian ei tarvitse häntä. Ymmärrys riepoo Lunamielin sydäntä.

”Tiedätkö, Lunamiel, minä en ole ollut aivan rehellinen sinulle”, Marilian sanoo täysin ilmeettömänä.

Sekunnit juoksevat kilpaa, Lunamiel kuulee, kuinka hetki kuroutuu hänen kurkulleen.

”Minä tahdoin alusta saakka, että sinä välittäisit minusta.”

Lunamiel nielaisee. Sydän sykkii luuvankilansa sisällä.

”Halusin sinun kiintyvän minuun niin paljon, että unohtaisit Emeraldin ja alkaisit toimia tätä vastaan. Huomasin potentiaalin sinussa. Näin, mitä todella ajattelet, tiesin, että sinulla on oma kipinä sisälläsi. Hyödynsin sitä. Käytin sinua röyhkeästi hyväkseni.”

Kun Marilian jatkaa veren pesemistä sanojensa välissä, Lunamiel ei tunne mitään.

”Mutta minä olin väärässä”, Marilian hymähtää, ”naiivi ja väärässä. Minä en tiedä mitään sellaisista tunteista, jotka ovat pitäneet sinua kiinni Emeraldissa. En nähnyt kokokuvaa. Jos olisit pelkästään rakastunut, kaikki olisi paljon yksinkertaisempaa.”

Marilian pudistaa ajatukselle päätään, pyyhkii naamaansa lumella.

”Minä en juuri ymmärrä tunteista. Minä vain toimin. Halusin saada sinut toimimaan kaikille edullisella tavalla. Nyt ymmärrän, ettei siitä ollut lainkaan hyötyä. Et voi Emeraldille sen enempää kuin me muutkaan.”

Yösilmät keihästävät Lunamielin.

”Ja tässä me nyt olemme. Saarroksissa.”

Jos Lunamielin sisällä on kipua, se ei kerro itsestään. Tuuli puhaltaa luissa ja elimissä, Lunamiel suo Marilianille väsyneen hymyn.

”Vai niin”, Lunamiel sanoo vailla katkeruutta. Ei ole Marilianin vika, että Lunamiel on kietonut itsensä Emeraldiin syvemmin kuin veli veljeen, ystävä toiseen. Marilianin vika ei ole sekään, että vuosien kaipuu saattoi Lunamielin tämän iholle, nojaamaan tämän olkapäähän.

”Vai niin se menikin.”

”Oletko sinä vihainen minulle?” Naisen kasvoilla on yhä verta. Polvistuneena ja verisenä tämä näyttää niin aidolta ja haavoittuvaiselta, että Lunamiel huomaa vapisevansa.

”En”, Lunamiel sanoo voipuneena. ”Mikään tässä tilanteessa ei ole sinun vikasi. Ja vaikka olisikin, en voisi olla sinulle vihainen.”

”Minä en vieläkään pysty antamaan sinulle anteeksi.”

”Ymmärrän sen.”

”Et ymmärrä. Katseesi anoo anteeksiantoa, vaikka suusi sanoisi mitä. Jokaisella teollasi yrität vain oikeuttaa kaikki ne, jotka olemme menettäneet.” Veri Marilianin iholla kirkuu Lunamielin syyllisyyttä. ”Kuinka monta meidän pitää vielä menettää, jotta tilanne saadaan haltuun?”

Viha kipinöi Marilianissa, mutta ei purkaudu kuten aina siihen asti. Hiljaisena hänen vihansa tunkeutuu kudoksiin saakka. Lunamiel kääntää selkänsä tilanteelle, kävelee pois kykenemättä vastaanottamaan Marilianin kantamaa äänetöntä raivoa.

Huomaamattaan Lunamiel havaitsee kulkeneensa jälleen purolle, sairastuneitten leirin liepeille. Sairastuneiden seassa kulkee tuttuja kasvoja, tiedottomaan tilaan päätyneitä kyläläisiä. Tilanteen mielettömyys kiipeää iholle, kun Lunamiel ymmärtää, että on itse ajanut heidät tilanteeseen, jossa he eivät ymmärrä enää mitään. Marukin veri kieppuu yhä tajunnan laidoilla. Hetken Lunamiel on varma, että antaisi ylen lumiselle maalle.

Tuttujen hahmojen seasta Lunamiel erottaa tumman profiilin. Saul seisoo pelkkä huivi kapeilla harteillaan ja tuijottaa eteensä kuin ei näkisi enää mitään. Lunamiel heilauttaa kättään miehelle. Saul katsoo häntä pitkään, tarkentaa, prosessoi. Kun hymy leviää miehen kasvoille, Lunamiel tuntee saaneensa jo anteeksi.

”Kylänjohtaja”, Saul sanoo astellen hymyillen Lunamielin luo, ”sinä olet yhä täällä.” Saulin otsa kurtistuu. ”Mikä sinulle on tullut? On kuin jumala olisi sinun mielessäsi eikä minun.”

”Eräs tuttuni on löydetty kuolleena.” Tuttuni. Lunamiel ei edes tiedä, mikä Maruk hänelle oli. Hän itse oli pelkkä Emeraldin lelu kaikkina niinä vuosina, jotka he kulkivat yhdessä.

”Tiedetäänkö siitä vielä leirissä?”

”Uskoisin, että hyvin pian tiedetään.”

Saul istuutuu lumelle vähine vaatteineen kuin ei tuntisi kylmää lainkaan. Hänen kehonsa ei värähdäkään lumen kastellessa ohuet housut ja pellavapaidan. Saul ristii jalkansa rauhassa. Lunamiel kavahtaa, kun näkee, kuinka väljiksi vaatteet ovat miehen yllä käyneet. On kuin Saulista olisi jäljellä vain hento kuori seonneelle jumalalle leikkikentäksi.

”Olen kuullut, että metsässä on tapahtunut paljon viimeaikoina.”

”Emerald on palannut.”

Saul ei pysty peittämään naurahdustaan.

”Te siis saitte hänet lopulta palaamaan.”

”Siitä ei ole toistaiseksi syntynyt muuta kuin surua.”

Mielessä välähtää kuvia vääristyneestä Hiirasta, Marukin vereen sotkeutuneesta Marilianista. Emerald on saapunut kylvämään lisää kaaosta, eikä Lunamielilla ole enää ainuttakaan keinoa tilanteen voittamiseksi.

”Montako vuotta kylän rakentamisesta on?”

”Aika käännettiin viitisenkymmentä vuotta sitten.”

”Ettekä te ole vieläkään keksineet, kuinka Emerald sen teki?”

”Vanhat legendat eivät ole puolellamme. Mikään perinne tai tarina ei kerro, kuinka jumalat tekivät rajasta rikkomattoman.”

”He rikkovat sitä itse alituisesti.”

”He ovat jumalia.”

”Emerald ei ole. Silti hän rikkoi sen.”

”Emme tiedä, tekikö sen tahdonvoimalla vai onko olemassa materiaali, joka rikkoo rikkomattomaksi tarkoitettua, näkymätöntä rajaa.”

Saul huokaisee ja nojaa polviinsa. Kylmyys ei todella pure mieheen, vaikka lumihiutaleet putoilevat hänen lyhyiksi kynityille hiuksilleen.

”Onko olemassa jotakin sellaista, jota Emerald kantaa aina mukanaan?”

”En usko”, Lunamiel vastaa. ”Emerald ei ole sellainen ihminen, joka uskaltaisi kantaa suurinta salaisuuttaan aina matkassaan. Sikäli kyseessä edes on mikään kirjaimellinen esine. Kenties rajan rikkomiseen tarvitaan jotakin muuta.”

”Joskus paras piilo on kaikkein näkyvimmällä paikalla.”

Lunamiel on aikeissa kieltää Saulin sanat, kun ajatukset selkiytyvät. Emerald. Smaragdi. Tietenkin. Mitä enemmän Lunamiel sitä ajattelee, sitä selkeämmäksi kuva käy hänen mielessään. Voitonriemuinen Emerald, tavoitteessaan onnistunut. Tietenkin Emerald kantaisi voittonsa merkkiä kaikkialle nauraen sille, ettei kukaan tule koskaan ymmärtämään sitä.

”Smaragdikorvakoru”, Lunamiel henkäisee.

Saulin ilme kirkastuu.

”Hänen vasemmassa korvassaan, eikö niin?”

”Sinäkin siis muistat sen.”

”En ole koskaan tavannut häntä ilman sitä.”

”Voisiko se olla…?” Lunamiel pudistaa päätään. ”Se on kenties liian ilmeistä. Liian helppoa.”

”Niin helppoa, ettei sitä tule ajatelleeksi.”

Saul on oikeassa. Lunamiel kumartuu viemään kädet miehen kasvoille. Hän pitää tiukasti kiinni lommoposkisista kasvoista ja suukottaa Saulin otsaa.

”Kiitos”, Lunamiel sanoo miltei lipsauttaen miehen nimen huuliltaan. Sen tietäminen ei tekisi Saulia enää onnelliseksi. ”Kiitos tuhannesti.”

”Sinähän havainnon teit, en minä”, Saul hymyilee. ”Yllätä hänet. Vie koru silloin, kun hän ei näe. Kokeilemalla et menetä mitään.”

Lunamiel nyökkää. Hänen olisi toimittava ripeästi. Tilanne on riistäytynyt käsistä, uutinen Marukin kuolemasta leviää pian kuin sairaus. Lunamiel nousee ylös. Saul tarttuu häntä takinliepeestä.

”Jos onnistut, kerro hänelle, miltä tämä tuntuu”, Saul kähisee osoittaen päätään. ”On kuin jokin sihisisi sisälläni, kiertelisi ja kaartelisi kertomatta nimeään. Muistoissani on kirjaimellisiä reikiä. Joskus kuvittelen, etten näe käsiäni tai jalkojani, että olen jo sisälläni, lukossa jostakin, josta ei ole paluuta. Kerro hänelle, miltä tuntuu, kun mieli syöpyy hitaasti nurkistaan.”

Lunamiel ei pysty katsomaan Saulia pitempään.

”Minä kerron”, hän kuiskaa ja kääntyy pois.

Ontto mieli: luku 18

Luku 18: Sudenveli

Lammen pinnasta heijastuvat kasvot ovat kalpeat kuin kuunposki. Valvotut yöt ovat tehneet silmänalusista tummat. Mies haroo hiuksiaan, mittailee kuvajaistaan. Pelko on muovannut piirteistä kaltaisensa, ihon alla ryömii silkkaa jalostumatonta, raakaa kauhua. Emerald kuljettaa kädet kasvoilleen, tunnustelee jokaista osaa, hengittää katkonaisesti kuin hän vihdoin ymmärtäisi, mitä pelkää.

”Hylkäsikö hän sinut?” Tumma ääni ilmestyy iltahämärän valtaamaan metsään. Kun susi kävelee puiden keskeltä kohti Emeraldia, mies perääntyy, vie kädet eteensä, vaikka eläin ei kulje uhkaavin askelin.

”Emerald, Emerald… Siitä on kulunut hetki.”

”Sinä et ole todellinen”, Emerald sihisee.

Naurua. Eläin nauraa hänelle. Emeraldin mustareunaisten unien suurin pelonaihe, sydämen sykkimään saava absoluuttinen voima. Maruk. Susi. Pelkkä eläin. Mikään sana ei riitä viemään Emeraldilta hänen vapinaansa. Maruk ei vähene, vaikka Emerald sanoittaisi olennosta pelkän pennun; kevyen, pois pyyhkivän tuulenvireen, sulavan lumihiutaleen.

”Kysymys kuuluu – oletko sinä todellinen itsellesi?” Maruk kysyy kallistaen päätään.

Emeraldin huulilta pakenee jotakin, jota edes Marukin tarkat korvat eivät havainnoi.

”Mitä sinä sanoit?”

”Pois”, Emerald kuiskaa, ”mene pois.”

”Kuka sinä olet ketään käskemään? Sinähän et tehnyt itsestäsi edes kylänjohtajaa. Olet pelkkä ohikulkija metsässä, josta olet jo vieraantunut.”

Emeraldin suu aukeaa ja sulkeutuu, aukeaa uudelleen. Sanoilla on muuri kuten hänen rakentamalla kylälläänkin. Marukin keltaiset silmät pureutuvat hänen lihaansa, leikkivät hänellä, piirtävät suden tahdon hänen luihinsa. Emerald huomaa vieneensä kädet korvilleen, jotta ei kuulisi. Mutta Maruk ei puhu mitään.

Muistikuvat juoksevat Emeraldin läpi. Kaikki yöt, jotka hän vietti kylmässä hiessä heräillen painajaiskuvistaan. Jokainen pelon täyttämä tunti. Emeraldin keho muistaa ne kaikki ja vapisee yhä niiden vuoksi. Olento Emeraldin edessä on ajanut hänet itsensä rajoille, sinne, missä erottaa selkeän rajan, jonka jälkeen ei ole enää paluuta entiseen.

”Minä voitin jo”, Emerald sanoo kuulematta ääntään. ”Minä hallitsen aikaa. Minä olen kuolematon.”

Maruk kallistaa jälleen päätään. Emerald puristaa korviaan yhä kovemmin.

”Mitä sinä todella hallitset, Emerald? Kylääsikö? Ihmisten mieliä?”

”Johan minä sanoin”, Emerald kuiskaa. ”Aika on minun. Te ette saa sitä kääntymään takaisin, vaikka yrittäisitte koko metsän voimin.”

”Meillä on jotakin sinulta varastettua. Jotakin, jolla voittaa sinut.”

Emeraldin ilme kysyy huulten puolesta.

”Meillä on Lunamiel.”

Minä en tee eteesi enää mitään, Emerald. En voi.

”Ei!” Emerald kiljuu vasten suden sanoja. ”Lunamiel on vain päättänyt koetella minua. Hän ei jätä minua. Hänellä ei ole varaa sellaiseen.”

”Miksi ei olisi? Metsä on tarjonnut hänelle tekemistä, syyn elää.”

”Hänellä on kylässä kaikki.”

”Sinä et ole hänen kaikkensa. Hän kuuluu osaksi metsää kuten me kaikki alussa.”

”Älä puhu minulle alusta.”

”Olet ainoa, jolle minun tulee puhua alusta. Sinä olet se, joka on ehtinyt unohtaa, miltä sammal tuntuu varpaita vasten, miltä lämmin kevätsade kasvoilla. Ei Lunamiel.”

Emerald vetäytyy yhä kauemmas. Kädet huitovat ilmaa, pyrkivät estämään Marukia astumasta hänen lähelleen, vaikka Maruk pysyy täysin liikkumatta. Lumi maassa on kylmää, mutta Emerald kumartuu silti alas ja vilkaisee kuvajaistaan pitäen samalla toisen kätensä kohotettuna Marukia kohti.

”Pelkäätkö, että kuvajaisesi ehtii muuttua välissä?”

Emerald nostaa toisenkin käden ylös. Katse kulkee nopeasti lammen ja Marukin väliä.

”Kylässä minulla on riittämiin peilejä.”

”Emerald, Emerald… Milloin sinä ymmärrät?”

Ymmärrys ei heijastu Emeraldin silmistä.

”Et sinä tahdo elää ikuisesti. Et kääntänyt aikaa vain voidaksesi rakentaa kauniin kylän nuorena ja elää haluamaasi elämää pitempään.”

”Ei”, Emerald sopertaa pudistaen päätään riuhtoen kuin pelkäisi kuollakseen sitä, mitä Maruk lausuu seuraavaksi. Keho tärisee ja kyyristyy lumista maata vasten, vaikka Maruk ei vieläkään liiku.

”Et tehnyt kaikkea elämän itsensä vuoksi. Sinä pelkäät elää. Sitä sinä todella pelkäät, Emerald.”

Talvinen ilma halkeaa huutoon. Emerald ei ymmärrä huutavansa. Hän painautuu aivan liki maata, lumi kastelee hänen viimeistellyn asunsa. Kädet suojaavat kasvoja, Maruk vain istuu. Väkivallan kalvo ei puhkea, Maruk ei käy kiinni. Ainoastaan suden sanat uppoavat kiinni Emeraldiin, viiltävät jälkiään paikkoihin, joita hän ei ole aiemmin tunnistanut omikseen.

”Mitä sinä tahdot minusta?” Emerald sopertaa raskaasti hengittäen.

”Minäkö?” Maruk päästää syvää, matalaa hyrinää. Susi nauraa hänelle. ”Kysymys tulisi esittää toisin päin. Me olimme ystäviä, muistatko sitä, Emerald? Juoksimme mättäillä, kisailimme ja piilouduimme kallionkoloihin. Uimme kilpaa. Metsästimme. Elimme. Sinä olit minun veljeni ja minä sinun.”

Sudenveli. Emerald kyllä muistaa.

”Nyt minä toivon, että olisin tappanut sinut silloin, kun minulla oli siihen mahdollisuus.”

Muistojen jonossa saapuu päivä, jolloin Emerald kertoi suunnitelmastaan. Suden verta hänen vereensä sekoittuneena. Hampaita ja kynsiä, eläimen ja ihmisen, merkitykset kuroutuvat umpeen ja muovautuvat uusiksi luonnon käydessä itseään vastaan. Yhdestä voimasta heidät oli luotu, yhdeksi he tulivat, veri veressä.

Emerald muistaa kivun ja pelon. Lunamielin hellät kosketukset tämän pestessä Marukin repimät haavat. Ihmisystävän kosketus eli hänen ihollaan rumempana kuin Marukin kynnet ja hampaat. Väärempänä. Se tahtoi hänestä jotakin, jota hänessä ei ole koskaan ollut. Muistot juoksevat eteenpäin, sallivat miehelle sijaa hengittää. Yhtäkkiä kaikki on selvää.

Kuvajainen järvessä on varma. Smaragdikorvakoru kiiltää vasten lähestyvää yötä. Emerald nousee ylös, varmuus juoksee hänen suonissaan, veri kohisee korvissa. Maruk kohottaa kuonoaan, eläin haistaa aikeen hänestä, mutta tämä on myöhässä, mikään maailmassa ei enää estä häntä.

”Sinä olet aina pelännyt minua, etkö olekin?” Marukin sanat juoksuttavat voimaa Emeraldin iholla. Varmuus kasvaa jokaisella askeleella, jonka hän ottaa eläintä kohti.

”Kuvittelet yhä näkeväsi mieleeni”, Emerald naurahtaa astuessaan lähemmäs.

”Mihin mieleen?” Maruk nauraa. ”Etkö sinä vieläkään tiedä, Emerald?”

Emerald tietää. Hän jos kuka tietää. Hän, joka on kääntänyt ajan, tehnyt jumalat hulluiksi. Voittanut puolelleen suurimman osan ihmiskunnasta.

”Sinä olet täältä ainoa, jonka mieli todella on ontto.”

Suden sanat kumisevat vasten Emeraldin rintakehää. Ne tuntuvat vain hetken. Valvova pelko on huumetta adrenaliinille, se pakottaa Emeraldin eteenpäin. Susi valmistautuu, suupielet paljastavat jo hampaat. Lähemmäs, lähemmäs. Emeraldin kädet jännittyvät, lumi narskahtaa kenkien alla. Etäisyys on riittävä. Emerald päästää itsensä irti, antaa kehon viedä. Veli kohtaa veljen, susi ihmisen.